Ajojahti

Matkalaisten yö Larach Duhnnannin lähistön metsikössä oli levoton ja täynnä outoja unia. Petturi-Dartan ilkkui niissä suvereenisti ja pilkkasi etsijöitä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Oliko palantiriin kajoaminen tehnyt Frûniasta ja Narîgista yliherkän unimaailman tulvalle? Ainakin Frûnia oli herätessään sitä mieltä, että heidän mukanaan matkaava bardi, Turibor, saattaisi olla yhtä katala petturi kuin kuka tahansa muukin. Itseasiassa varakomentaja Ciliksen täytyi myös olla petturi. Kehenkään ei voinut luottaa!

Vainoharha ryöstäytyi nopeasti valloilleen heti aamuherätyksen jälkeen, kun Frûnia, Galmar ja Narîg alkoivat pohtia, olisiko sittenkin parempi varoittaa Minas Tirithiä uhkaavasta uudesta vaarasta. Kenen käsissä palantirit nyt sitten olivatkaan, he osaisivat takuulla tehdä tuhoa. Se katala Dartankin oli rosvojen kanssa samassa veneessä.

Turibor ihmetteli joukkion mielenliikkeitä. Heidänhän piti mennä Junkkareiden saliin ottamaan asiasta selvää. Turibor pohdinta päätyi oitis Frûnian vainoharhaisen suurennuslasin alle ja alkoikin armoton grillaaminen, jonka myötä Turiboria oltiin jo pakottamassa Minas Tirithiin, ettei tämä vain päässyt varoittamaan Junkkareiden salin väkeä. Turibor itse vakuutti, ettei ollut mikään petturi, vaan uskollinen Gondorin alamainen.

Viimein Galmar päätti, että nyt luotetaan Turiboriin ja selvitetään asia Junkkareiden salissa ensin. Turibor tunsi paikan, joten hän voisi toimia vakoojana ja selvitellä asioita. Turibor innostui kovin näin jännittävästä roolista ja mutisten Frûnia ja Narigkin suostuivat tuumaan.

Päivien matkan jälkeen joukkio ylitti Rautkymin kahlaamon ja saapui Rohaniin. Hetkeäkään viivyttelemättä he kiiruhtivat Syvänteen solaan, mutta etsivät itselleen hyvän piilopaikan ennen Junkkareiden salia. Nyt Turibor lähetettiin vakoilemaan ja muut jäivät odottamaan uutisia kärsimättömänä.

Aikaa kului. Frûnia ehdotti vainoharhaisen höyryisenä, että olisi parempi järjestää väijytys siltä varalta, että Turibor toisi koko joukon murhamiehiä Junkkareiden salista. Galmar suostui vastahakoisesti tuumaan ja illan hiljalleen hämärtyessä koko joukkio odotti jo täysin hermostuneena Turiborin paluuta.

Vihdoin miekkosen laulelut kuuluivat tieltä. Hän saapui yksin, mutta näytti unohtuneen kokonaan missä leiri on, sillä hän harhaili huhuillen ympäriinsä. Joukkio otti Turiborin vastaan ja tämä kertoi, että Marodwyn, kiltamestarin puoliso, osaisi kertoa enemmän mm. Folricista, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kuin salassa. Niinpä hänen oli määrä tavata Turibor pimeän aikaan Junkkareiden salin puutarhassa, jonne Dartaninkin oli aikoinaan mukamas haudattu.

Lyhyen neuvottelun jälkeen joukkio päätti seurata Turiborin kannoilla yölliseen tapaamiseen. Marodwyn saapui kuin saapuikin sinne salamyhkäisesti ja kertoi, että Folric ja kiltamestari Mardsun olivat ottaneen yli 20 junkkaria ja lähteneet kuljettamaan jotakin raskasta lähetystä Woldiin yli 5 päivää sitten. Marodwyn toivoi myös, että joku tekisi lopun Mardsunin toimista. Suurin osa junkkareista ei ollut mitään muuta kuin näyttelijöitä, jonglöörejä ja muusikoita. Mardsunin laittomuudet olivat häpeätahra! Marodwyn toimitti myös kartantapaisen, jonka Folric oli luonnostellut. Siitä ilmeni, minne kuljetusta oltiin toimittamassa.

Joukkiolla oli nyt selvä suunta jatkaa matkaa. Turiborin toimintaa kiiteltiin kovasti ja tällä oli syytä olla rinta rottingilla, vaikka hän ei ihan käsittänyt, mistä oli kysymys. Hän kuitenkin pyysi saavansa jäädä Junkkareiden saliin hetkeksi aikaa ja aikoi sitten palata pian Tharbadiin. Siinä oli kuulemma jo tarpeeksi seikkailua hänelle.

Turiborin jäätyä Syvänteen solaan joukkio lepäsi yön yli ja lähti sitten kiireesti kohti länttä ja Edorasia. Tarkoituksena oli pyytää apua Rohanin ratsastajilta, olivathan he kuninkaan ja kuningattaren ystäviä. Saavuttuaan Edorasin porteille sisäänpääsy ei ollutkaan niin vain taattu. Heillä oli kuitenkin yllään varsin sekalainen määrä varusteita ja mukana kummallinen kaukaisen pohjoisen muukalainen. Kuninkaan kirje oli kadonnut rosvojen matkaan.

Kaikeksi onneksi Scalla Brandintytär, yksi Sormuksen ritareista, ja kuningatar Eowynin neuvonantaja oli portin lähettyvillä. Hän oli opettanut kuningattaren kaartia Minas Tirithissä ja maagi tunnisti ryvetetyn näköisen Frûnian. Varsin pian joukkio löysi itsensä jo kuningatar Eowynin edestä puhumassa matkastaan ja esittämässä avunpyyntöä. Kuningatar Eowyn käskikin varustaa joukkio kunnolla sekä antoi heidän mukaansa 20 vahvuisen ratsujoukon. Nyt ajojahti saattoi toden teolla alkaa.

Kiireesti he laukkasivat halki Rohanin ruohotasankojen, kauas Woldin maan rajoille saakka. Ja matkalla he kuulivat karavaanista, puhuttivat silminnäkijöitä ja etsivät merkkejä. Saavuttuaan Rohanin läntiselle rajalle Andúin-joen kahlaamolle osa ratsumiehistä jäi vahvistamaan rajalinnoitusta ja vartioimaan paluutietä. Kymmenen rohanilaista seurasi joukkiota ylös joen itärantaa kohti tuntematonta päämäärää.

“Suuri joukko, suuret jäljet”, Franar mutisi, kun he olivat kulkeneet muutaman päivän joen itärannan lähistöllä kohti pohjoista. Jälkiä ei ollut vaikea seurata ja vihdoin he saapuivat metsäisen kukkulan luokse, jonka laella häämötti raunioita. Tämän täytyi olla oikea paikka.

Ajatus vahvistui nopeasti, sillä Frûnia äkkäsi junkkarijoukon olevan piilosilla kukkulan rinteessä. He selvästi odottivat jotakin ylempää, eivät alhaalta, ja Galmar kuiskutti, että nyt olisi yllätysrynnäkön aika. Juuri kun hän oli ennättänyt sanoa ehdotuksensa, saapui rantaan jo junkkareiden lisäjoukkoja, itse Mardsun tutunoloisen hilparin kanssa. Se oli Galmarin lumottu ukkos-hilpari. Hänen seurassaan oli koirakypäräinen mies.

“Tuo on mun kypärä!” Narîg murisi.

Joukkio odotti vielä hetken ja lähti sitten hyökkäykseen. Junkkarit yllättyivät toden teolla, mutta aikoivat heti pistää kampoihin. Koirakypärä kohotti kirveen korkealle ilmaan ja kiljui: “Akaros! Kuolema pettureille!”

“Se on Dartan!” Galmar mylvi, ja viimeistään tämä terästi kaikki. Nyt oli kalavelkojen maksun aika!

Niin käytiin verinen taistelu kukkulan kupeessa. Galmar hyökkäsi Mardsunin kimppuun, Narîg kohtasi Dartanin ja Frûnia ampui tappavan tarkasti jousellaan. Junkkarit kenties yllätettiin, mutta he taistelivat vimmaisesti. Tämän sai kokea Galmar, sillä Mardsun oli vanha kettu ja taitava hilparin käsittelijä. Mahtavalla iskulla hän tuhosi Galmarin toisen silmän ja vaivoin gondorilainen kykeni jatkamaan taistelua. Vain palava raivo piti hänet tolkuissaan.

Dartan osoittautui myös hankalaksi vastustajaksi Narîgille, mutta kostoa janoava varjaagi tappeli vähintään 10 ihmisen edestä sekopäisellä raivolla. Dartan joutui vähältä alakynteen aiheutettuaan Narîgille ensin lukuisia pienempiä haavoja, ja viimein tarkka isku katkaisi koko käden Dartanin ruumiista. Vieläkin sekopäinen gondorilainen yritti päälle, mutta lyyhistyi sitten kasaan taistelukentälle.

Frûnia kyllästyi ampumaan ja liittyi taisteluun Gondring-käärmeeltä saatu miekka kädessään. Franar taisteli Kor rinnallaan ja lopulta junkkareiden oli pakko yrittää paeta joelle Mardsunin johdolla. Galmar ei sietänyt junkkareiden päällikön pakoa, vaan otti jousen esille ja ampui tämän juuri, kun Mardsun nousi veneeseen. Siihen kuoli Junkkareiden kiltamestari, nuoli selässään ja putosi ukkos-hilparin kanssa Andúin-jokeen.

Narîg otti itselleen verisen koirakypäränsä ja joukkio sitoi haavansa parhaansa mukaan. Ei ollut aikaa jäädä kuppaamaan. Heidän täytyi löytää palantirit. Mutta samassa rujo torventöräys kajahti ylhäätltä kalliolta. Mitä siellä nyt tapahtui? Narîg, Frûnia ja Galmar kiiruhtivat kukkulan laelle, jossa käytiin taistelua outojen palkkasotureiden, junkkareiden ja örkkien kesken.

Haluamatta työntää lusikkaansa liian suureen soppaan joukkio odotti hyvää tilaisuutta ja katseli löytyisikö palantirejä mistään. Sitten he erottivat luolan, jota palkkasoturipäällikkö näytti vartioivan. Ja luolan perällä häämöttivät kirstut. Salamyhkäisesti ryhmä liikkui luolaan, kunnes kirstujen vartijat huomasivat hyökkääjät. Haavoittuneinakin Galmar, Frûnia ja Narîg olivat tappavan vaarallisia, sillä he eivät antaneet mitään mahdollisuuksia palkkasotureille. Jokainen näistä kuoli yhden iskun kautta, mutta pettymykseksi kukaan näistä ei ollut salaperäinen Folric. Missä se kurja kanalja oli?

Narîg viimeisenä hoitelema palkkasoturi paiskautui luolan suuaukon seinämää vasten ja siinä samassa koko sisääntuloaukko sortui kasaan. Kallion päälle olleet junkkarit kiljuivat ja putosivat ruhjoutuvaan kuolemaan. Kolmikko pelastui luolan sisälle ja ikuisuudelta tuntuvat hetken jälkeen he saivat viimein valoa luolan pimentoon. Ainakaan he eivät olleet umpikujassa, sillä kapea käytävä lähti viettämään jonnekin maan uumeniin. Mutta ensin he tarkistivat arkkujen sisällön ja riemu oli suuri, sillä palantirit löytyivät jälleen! He olivat olleet voittoisia, mutta nyt oli vielä päästävä pois luolasta!