Sarn Goriwingin taistelu

Viimeisten käänteiden aika… Joukkio ryhtyi ensimmäiseksi auttamaan pulaan joutuneita metsähaltioita, ja vaikka ryhmä oli alivoimainen, he yllättivät piirittäneet puoliörkit täysin. Edes kahdesta suuresta mustapeikosta ei ollut mitään vastusta. Metsähaltiat kiittivät joukkiota avusta ja saatuaan tietää näiden olevan kuningas Elessarin asialla, he luovuttivat löytämänsä palantirin joukkion haltuun.

Oli aika iskeä Sarn Goriwingin kalliotorniin. Metsähaltioiden avulla ryhmä lähestyi tornia huomaamattomana. Frûnia suoritti tiedustelun kiipeämällä yhden kerroksen ikkunasta sisään ja vaientamalla kerroksessa huilivat vartijat. Muut seurasivat perässä, mutta huonommalla menestyksellä, jonka jälkeen tornissa soitettiinkin jo hälytys. Niin alkoi Sarn Goriwingin taistelu, jossa armoa ei tunnettu eikä annettu. Vähä vähältä puoliörkit ja peikot saivat surmansa, mutta ei ilman ruhjeita.

Taistelun kulku sai vaarallisen käänteen, kun musta maagi astui esiin varjoista ja alkoi langettaa pelottavia kirousloitsuja hyökkääjien niskaan. Itsepintaisesti ryhmä ajoi takaa maagia yhä ylemmäs tornin kapeita portaita, kunnes Narîg sai raivokohtauksen ja syöksyi maagin kimppuun syötyään ensin kathkusa-yrttiä. Maagi mutisi loitsusanansa ja räjähtävä kipu viilsi varjaagia silmään, mutta raivolla Narîgin kirves upposi vihattuun vastustajaan, joka oli jo aiheuttanut liikaa kärsimystä. Sarn Goriwingin taistelu oli voitettu.

Tornista joukkio löysi erikoisia esineitä, jalokiviä ja rahaa, mutta myös kuninkaallisia asiakirjoja Gondorista. Maagin papereita tarkastelemalla selvisi, että kuninkaan hovissa oli petturi, eikä se ollut kukaan muu kuin Elegar, näkijämestarin avustaja. Toisen palantirin löydyttyä joukkio aloitti kiireesti kotimatkan, joka kulki ensin metsähaltioiden avustuksella halki suuren metsän beorninkien maille, jossa heidän johtajansa Beorath Grimbeorninpoika auttoi joukkion Anduin-joelle. Kotimatka saattoi alkaa.

Viikkoja myöhemmin pitkän matkan tehnyt joukko palasi vihdoin kotiin Minas Tirithiin. Mutta he tekivät sen salassa, ettei Elegar onnistuisi saamaan vihiä paluusta. Tomar saapui samoojien kanssa joukkiota vastaan ja vihdoin he saattoivat palata kaupunkiin. Elegarista annettiin nopeasti pidätysmääräys. Mutta Elegar oli ollut nopeampi. Petturi oli ottanut panttivangiksi näkijämestari Tarquillanin sekä Aldanin ja lukittautunut odottamaan neuvotteluja Valkoisen tornin huipulle. Kun vartijat kertoivat, että Elegarin seurassa oli nähty epämääräinen partaniekka, joukkio huudahti melkein yhdestä suusta: ”Folric!”

Sankarit kapusivat ylös Valkoiseen torniin ja Frûnian tehtäväksi annettiin kiivetä tornin ulkopuolelta yläikkunaan ja väijyttää kaapparit. Tässä hän onnistuikin loistavasti, sillä Folric sai surmansa tarkasta nuolen osumasta ja Elegar sai käydyssä kaksintaistelussa niin mojovan tällin päähänsä, että valahti tajuttomana lattialle. Näkijämestari ja Aldan oli pelastettu ja petturi saatu vangittua.

Kuningas Elessar ja kuningatar Eilien eivät säästelleet ylistyssanoja palkitessaan sankarit. Heidät kaikki lyötiin Gondorin ritareiksi ja jokaiselle luovutettiin maapala, jossa he saattoivat jatkaa elämäänsä kruunun palveluksessa. Tärkeät pohjoisen palantirit olivat viimein palanneet laillisen perijän luokse, ja nyt oli sankareiden aika levätä – kunnes heitä kenties kutsuttaisiin uudelleen.

---

Näin päättyi Palantir Quest -kampanjamme jännittäviin viime hetken käänteisiin. Pelinjohtana reaalimaailman työkiireiden keskellä oli kätevää, kun kerrankin oli valmis kampanja peluutettavaksi, jota saattoi sitten maustaa sopivin maustein. Hauskaa oli myös, että Peli sormusten herrasta -kampanjan maailma saattoi sellaisenaan jatkua ja tapasimme vanhoja tuttuja hahmoja, kuten Wilfric Vahveroisen Tharbadin komentajana.

Seuraavaksi porukalla oli puhetta, että matkaisimme kaukaiseen galaksiin Star Warsin merkeissä. Kunhan työrintama rauhoittuu, ryhdyn käsikirjoittamaan uutta kampanjaa. Sillä välin otamme vastaan valmiiksi leivottuna kakkuna Descent: Journeys in the Dark -pelin Sea of Blood -kampanjan.

Esgaroth kutsuu

On keskipäivä Janoisen lallin takahuoneessa. Pöydässä on tukevaa maalaismuonaa ja kolpakot ovat täynnä olutta. Olette päätösten äärellä. Vaihtoehdot kasautuvat, mutta lepo on miltei pakollista varastossa käydyn rajun taistelun jälkeen. Franar makaa Parannuksen tarhassa ja paranee hitaasti karmeasta vammastaan. Läheltä piti, ettei uskollinen lossadan menettänyt kokonaan henkeään teitä puolustaessaan. Tämä tehtävä on vaatinut jo niin monta henkeä…

Frûnia tuo kokoukseen myös tiedon, että yksi Tharbadin samoojista on saapunut Minas Tirithiin kuumepäissään. Nuorukainen, nimeltä Tomar, saapui kuulemma Frûnian läheisen ystävän, Aldanin, asunnolle yöaikaan ja toimitettiin sitten lepäämään Parannuksen tarhaan. Frûnia onkin jo ehtinyt käydä katsomassa Tomaria ja osaa kertoa pohjoisen uutisia.

Mutta teillä on vielä suurempia päätöksiä. Seuratako Esgarothin johtolankaa? Karavaanikilta osaisi ainakin varmistaa, mikäli sinne todella on lähetetty karavaani. Vai onko kaupungissa vielä kiviä kääntämättä? Voitteko enää koskaan kuunnella trubaduuria tuntematta lievää vainoharhaa?

Puhuttuaan karavaanikillan edustajien kanssa joukkio tuli vakuuttuneeksi, että heidän olisi hyvä tutkia Esgarothin johtolanka. Heidät varustettiinkin hyvin matkaa varten ja avukseen he saivat vielä Vardanin, joka oli päättänyt tehdä enemmänkin joukkion hyväksi, joka oli jo menettänyt Franarin tappelun tuoksinassa. Ryhmä kävikin kertomassa Parannuksen tarhassa Franarille aikeistaan matkustaa ja lupasivat palata kertomaan, kävi miten kävi.

Matka kauas Esgarothiin sujui ilman suurempia ongelmia. Vain yksi örkkien väijytys sattui Mordorin vuorten kupeessa, mutta muuten joukkio ratsasti hyvää vauhtia kohti pohjoista. Viikkojen matkanteon jälkeen he ratsastivat viimein Esgarothin pitkää siltaa pitkin kaupunkiin, joka oli pohjoisen kaupankäynnin solmukohta. Portilla tulijat syynättiin tarkkaan, etenkin jos nämä meinasivat myydä jotain Esgarothissa. Vartijat päästivät sitten joukkion kaupunkiin.

Esgarothin eloisassa vilinässä joukkio päätti ensin varmistaa itselleen huoneet ja lähteä sitten etsimään johtolankoja. Muuan vanha torirouva nappasi Galmarin kädestä kiinni ja halusi ennustaa tälle. ”Pohjolan kylmässä olet käynyt, etelän poika! Varo! Sinua etsitään!” nainen raakkui.

”Parasta varmaan etsiä gondorilaisia karavaanareita”, Galmar mutisi säikähtäneenä. Nämä kuormanajajat viettivät yleensä aikaa eräässä krouvissa ja onni potki, sillä muuan Pötsi-niminen karavaanipäällikkö nautiskeli juuri hyvästä vapaahetkestään, kun joukkio saapui kyselemään kysymyksiä. Pötsi osasi kertoa, että yksi gondorilainen oli palkattu kuukausi sitten Rathumus Felamar -nimisen gondorilaisen kauppiaan toimesta kuljettamaan jotakin, mutta karavaanari oli kadonnut. Ainakaan hän ei ollut vieläkään palannut takaisin.

Joukkio pisti Felamarin nimen muistiin ja oli aikeissa poistua etsimään tätä, kun krouviin saapui yksi kaupungin vartijoista. Hän oli pannut ryhmän merkille kaupungin portilla ja halusi näiden tutkivan muuatta Felamar-nimistä kauppiasta, jonka huhuttiin osallistuneen salakuljetukseen. Outo sattuma kerrassaan, mutta koska joukkio oli jo tutkimassa kyseisen herran tekosia, he lupasivat kertoa, jos saisivat jotakin selville.

Yön laskeuduttua joukkio lähti hiippailemaan Felamarin taloa kohti. He olivat jo lähellä, kun Frûnia huudahti varoituksen. Varsijousen vasama lävisti Vardanin käden ja ryhmä vetäytyi taloon suojaan. Katolla oli sala-ampuja, joka latasi aseensa ja odotti seuraavaa kohdetta, joka oli sopivasti Galmar. Tämäkin sai kipeän osuman, mutta Narîg ja Frûnia ampaisivat kiireesti salamurhaajan perään. Frûnia ennätti jo kiivetä katolle, mutta varsijousen tarkka osuma jalkaan pudotti dunadanin alas. Onneksi Galmar ehätti Frûnian avuksi. Narîg sen sijaan sai osuman vasamasta ja melkein putosi itsekin alas. Raivon voimalla varjaagi hyökkäsi salamurhaajan kimppuun ja raivokkaassa ottelussa Narîg veti pidemmän korren.

Salamurhaaja putosi katolta ja mursi jalkansa samassa hötäkässä. Kun Galmar jo lähestyi häntä, miekkonen otti tyynesti myrkkyä ja heitti henkensä.

”Kuka ihmeen sekopää?” Galmar huudahti.

”Joku tietää, että ollaan täällä. Vissiin ollaan sitten oikeilla jäljillä”, Narîg murahti.

Vaikka taistelussa olikin tullut vammoja, mikään ei olisi saanut joukkiota hylkäämään suunnitelmaansa. He tunkeutuivat Felamarin taloon tämän varastorakennuksen kautta. Talon alakerta tuntui kuhisevan vartijoita, jotka miettivät itsekin, minne osa heistä oli kadonnut lähdettyään viemään lähetystä toiselle puolen Synkmetsää. Joukkio kuunteli tätä keskustelua varastossa, jossa seinustalla oleva keittiöhissi näytti toimivan laajemminkin kuin vain ruokia varten. Sillä pystyi nostamaan tavaroita talon alta veneestä. Felamar oli siis salakuljettaja, mutta oliko hän salaperäinen Trubaduuri?

Frûnia ahtautui keittiöhissiin ja hänet hilattiin talon yläkertaan tutkimaan. Melko pian hän löysikin kosolti todisteita siitä, että Taladhan-niminen henkilö oli tilannut kuljetuksen Maethelburgiin ja maksanut siitä hulppeat 200 kultarahaa. Felamarin työhuoneessa oli vielä kosolti muitakin todisteita. Kauppiaan muotokuva varkaan asussa mandoliini jalkojensa juuressa. Tämän kauppiaan täytyi olla vuosia sitten Pelargiria piinannut kissavoro.

Joukkio oli saanut jo tarpeeksi todisteita. Nyt oli vain löydettävä kadonnut karavaani ja salaperäinen Taladhan. Avustettuaan vielä todisteiden valossa kaupungin vartijoita, joukkio lepäsi yön hyvin ja lähti aikaisin aamulla kohti Synkmetsää. Galmaria seurasi torilla tiiviisti vanha nainen, joka ennusti edelleen: ”Taladhan… Kirottu. Synkkä taikuus. Hän näkee teidät ja etsii! Varo etelän poika! Varo kahdeksaa jalkaa, jotka tulevat kohti!”

Puiden vihreä meri tuntui hukuttavan ja nielaisevan joukkion, kun he astuivat jättiläismäiseen metsään. Taivallettuaan ikuisuudelta tuntuvat ajan he kohtasivat ennustuksen kahdeksan jalkaa, vaikka Galmar ei olisi välittänyt. Hämähäkit olivat juuri saaneet saaliikseen jonkun, mutta ryhmälle niistä ei ollut vastusta. Saalis osoittautui metsähaltiaksi, joka oli vielä toistaiseksi jätetty rauhaan, sillä palava miekka lepäsi tämän vieressä karkoittaen hirviöitä. Frûnia päätti ottaa miekan käyttöönsä.

Päivien jälkeen he viimein löysivät paikan, jonka puskien kätköissä oli suuret vankkurit. Luurangot kertoivat taas omaa karua kertomustaan väijytyksestä. Frûnian tutkittua jäljet joukkio kääntyi kohti pohjoista Synkmetsän vuorille, joita kohti oli kuljettu raskasta taakkaa. Viimein he näkivät edessään laakson, jonka läpi virtaavan joen keskellä törrötti rujo musta kivinen torni. Tämän täytyi olla määränpää…

”Harvoin täällä tapaa moisia kulkijoita”, ääni sanoi joukkion takaa.

Metsähaltia oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Hän oli tarkkaillut joukkiota jo tovin aikaa ja oli vakuuttunut, etteivät nämä olleet ”rumien ihmisten” kanssa liitossa.

”Rumien ihmisten?” Narîg kysyi koirakypärä päässään.

”Niin, rumia ihmisiä ja peikkoja. Ne ovat piirittäneet joukon maanmiehiäni täältä vähän matkan päässä. Tässä laaksossa asuu paha, jota ei ole kukistettu. Autatteko minua?” metsähaltia kysyi ja esitteli itsensä nimellä Fëabor.

”Meillä taitaa olla sama vihollinen”, Galmar manaili.

Varaston verilöyly

Levättyään muutaman päivän kolmikko oli ehtinyt palautua pahimmasta lamaannuksestaan. Heitä oli huijattu oikein kunnolla, mutta kenties Minas Tirithissä oli vielä johtolankoja. Jonkunhan oli täytynyt tilata nuo lasiset palantirit? Kolmikkoa hämmensi vielä enemmän se, kuka oli voinut tietää, minkä näköisiä palantirit olivat. Sen vuoksi he olivat varmoja, että kaiken takana saattoi vain olla jokin voimakas maagi tai vastaava. Näkijämestari Tarquillan? Ja hänen avustajansa Elegar? Maagi Scalla tuntui epätodennäköiseltä, olihan hän yksi Sormuksen ritareista.

Joukkio päätti kuitenkin aloittaa lasinpuhaltajien pajoista. Siellä heitä odotti kuitenkin karmaisevia uutisia. Ryhmä rosvoja oli varastanut lasinpuhaltajien killan tilauskirjan ja jokin tuntematon oli murhannut joukon lasimestareita, oletettavasti ne, jotka olivat työskennelleet palantirien parissa. Salaperäinen vihollinen tuntui olevan askeleen edellä koko ajan. Sinnikäs kolmikko ei lannistunut, vaan sai selville, että paikka vartioinut vartija, Vardan, oli ollut paikalla varkauden tapahtuessa ja haavoittunut pahoin rosvojen käytyä hänen kimppuunsa.

Joukkio tapasi Vardanin viimein tämän asunnoltaan. He kertoi varkausyön tapahtumista katkerin sanankääntein. Epäonnistuminen oli kalvanut häntä siinä yöstä lähtien. Toisen silmänsä he oli menettänyt myös taistelussa näitä tuntemattomia huppupäitä vastaan ja sanoi tekevänsä kaikkensa, että tekijät saataisiin kiinni. Johtolankoja oli kuitenkin laihasti. Pajasta kuulemma varastettiin vain yksi arvokas lasista valmistettu koristehaukka. Lisäksi pajan lattialta löytyi vahakokkareita. Joukkio kävi vielä tarkistamassa pajan tilat, josta Galmar löysi vielä vahakokkereita lattialankkujen väliin pudonneena.

Mistä vaha oikein oli peräisin? Ainakaan lasinpuhaltajat eivät sitä olleet käyttäneet. Ehkä kynttilätekijät osaisivat kertoa jotain? Joukkio lähti tutkimaan asiaa ja kyselemään kynttiläntekijöiden killasta asiaa. Siellä ei osattu sanoa juuta eikä jaata. Vaha oli vahaa ja siinä se. Sitä toimitettiin ympäri kaupunkia. Galmar yritti antaa Korille vahan haisteltavaksi, mutta vahaa oli joka puolella. Mukaan lähtenyt Vardan ehdotti, että he kuitenkin tarkistaisivat joukolla vahavarastot ja muut tilat.

Kun alkoi jo vaikuttaa siltä, että koko homma oli täysin turhaa, Frûnia äkkäsi oudon kohdan eräästä varastohuoneen peräseinästä. Vain hetko ja etsijät olivat löytäneet salaoven toiseen varastoon. Astuttuaan sisään alkoi kuitenkin tapahtua. Suuri nostokoukku syöksyi hämärästä kohti joukkiota, joka ehti väistää viime hetkellä. Hyllyjen päältä olevista asemista alkoi sataa nuolia. Kiireesti joukkio ryntäsi eteenpäin ja siinä samassa kävi suuri joukko huppuun pukeutuneita rosvoja etsijöiden kimppuun. Edessä oleva kiehuva vahapatakin kaadettiin tulijoita kohti ja siinä samassa alkoi rujo ja epätoivoinen taistelu.

Roistot olivat taitavia taistelijoita ja joukkio joutui koville. Kor-parka sivallettiin kuoliaaksi yhdellä iskulla ja tämän isäntä Franar haavoittui pahasti, kun varjoista hyökännyt rosvo katkaisi tämän käden ranteen kohdalta. Galmariin satoi iskuja joka puolelta, mutta tämä ei antanut tuumaakaan periksi. Vardan taisteli myös yhtä päättäväisesti, Narîg heilutti tappavasti kirvestään ja Frûnia suorastaan tanssi tappavasti rosvoja vastaan väistäen iskut ja jakaen silkkaa kuolemaa. Roistoilla oli ollut kaksinkertainen ylivoima, mutta pian taistelun suunta muuttui. Frûnian ja Narîgin viimeistellessä hyökkääjät Galmar auttoi pitämään Franar-paran hengissä.

Viimein varaston verilöyly oli ohitse. Hyökkääjät olivat saaneet surmansa, mutta Kor oli myös kuollut ja Franar pahasti haavoittunut. Varmistettuaan Franarin tilan joukkio löysi rosvojen kätköistä kadonneen tilauskirjan. Siitä löytyi myös lasipalantirien tilaaja, mutta tietoina oli vain ”Trubaduuri – Esgaroth”. Tilaus oli tehty samoihin aikoihin, kun joukkio oli palannut Tharbadiin Annúminasista. Yhä merkillisempää.

”Trubaduuri? Sen täytyy olla Turibor!” Galmar huudahti heti, kun he pääsivät kunnolla puimaan asiaa. Franar lepäsi nyt Parannuksen tarhassa. Saattoiko tilaaja olla Turibor? Vai joku muu? Ancala? Pohjoisen samoojahan oli mukana Annúminasissa! Entä näkijämestari ja hänen avustajansa? Joukkio päätti selvittää Tarquillanin ja Elegarin taustoja tarkemmin. Näkijämestarin huhuttiin kuuluvan Minas Tirithissä vaikuttavaan maagien piiriin, mutta nämä olivat aina olleet tiukasti Gondorin puolella. Elegar oli oppinut ja peräisin hyvästä perheestä. Hän oli auttanut näkijämestaria jo vuosia.

Varmuuden vuoksi etsijät päättivät murtautua avustaja Elegarin taloon yön pimeydessä, mutta teko jäi yrityksen asteelle, kun he eivät saaneet tiirikoitua lukkoa auki. Muutkin suunnitelmat kuivuivat kasaan, sillä he eivät halunneet Elegarin tietävän epäilyistä.

Kuka tahansa saattoi olla syyllinen, eikä kolmikko luottanut kehenkään, paitsi kuningaspariin. Uusien löytöjen perusteella etsijät tapasivat kuninkaan ja kuningattaren salaisessa tapaamisessa. Joukkio oli yhä ymmällään, mitä johtolankaa heidän pitäisi lähteä etsimään. Aragorn ehdotti, että etsijät varmistaisivat vielä, ovatko valepalantirit lähteneet kohti Esgarothia. Karavaanikilta osaisi varmasti auttaa asiassa. Trubaduuri palautti Aragornin mieleen myös erään erikoisen tarinan ajalta ennen Sormuksen sotaa. Pelargirissä vaikutti kuulemma vuosia sitten mestarivaras, jota kutsuttiin Trubaduuriksi. Tämä jätti aina visiittinsä jälkeen käyntikortin murtopaikalle, jossa oli soittoniekan kuva. Mutta jonkun oli täytynyt vastaanottaa valepalantirit. Oliko tämä tapahtunut Esgarothissa?

Joen juoksuun

Joukkio oli selvinnyt oudosta kahakasta örkkien, rosvojen ja junkkareiden kanssa, mutta nyt he olivat jääneet jumiin luolan romahdettua. Saatuaan valoa he huomasivat ahtaan tunnelin, joka näytti johtavan syvemmälle maan alle. Uskaltaen hetkeksi jättää palantirit, ryhmä suuntasi syvemmälle maan alle. Edestä kuului veden kohinaa. Maanalainen virta kulki tunnelissa kohti jokea, mutta sitä vartioitiin. Kaksi palkkasoturia istui noppapelin ääressä täysin omissa maailmoissaan. Vain hetkeä myöhemmin he olivat siirtyneet kokonaan pois tästä maailmasta.

Löydyttyään luolasta veneen joukkio päätti raahata palantirit mukaansa ja yrittää kohti Anduinia. Suunnitelma onnistuikin hyvin ja he pelmahtivat hetkeä myöhemmin yötaivaan alle. Joella oli hiljaista, mutta Frûnia äkkäsi etäisiä valoja joen länsirannalta. Ehkä olisi parasta tutkia, mitä ne olivat? Joukkio piilotti veneen ja palantirit itärannalle ja lähti joen toiselle puolen selvittämään valojen alkuperää.

Vain hetkiä myöhemmin metsässä rämmittyään kuului edestä rohirricin kielellä varoitushuuto. Frûnia, Galmar ja Narîg olivat osuneet suoraan junkkareiden leiriin. Syntyi ärhäkkä taistelu, jonka johtohahmona hääri sulkakypäräinen jousiampuja. Tämä näytti käyttelevän tehokkaasti Frûnian aikoinaan omistamaa lumottua jousta, ja Galmar-parka sai enemmän kuin tarpeeksi osumia kahakassa, jossa kolmikko oli alakynnessä.

Mutta junkkarit olivat väsyneitä, taistelujen uuvuttamia, ja kolmikon karaistunut päättäväisyys ajoi junkkarit pakosalle. Frûnian haavoitettua pahasti siipikypäräistä miestä junkkareiden taistelutahto oli lopullisesti murrettu ja eloonjääneet anoivat armoa. Frûnia oli jo varma, että siipikypäräinen mies oli Folric, palkkasotureiden johtaja, mutta kypärän alta paljastui joku täysin tuntematon junkkari. Otettuaan jousensa takaisin Frûnia ja muut jättivät junkkarit rauhaan ja kehottivat näitä juoksemaan takaisin kotiinsa.

Oli aika palata itärannalle palantirien luokse. Mutta siellä näkyi jo liikettä! Kaikeksi onneksi hiippailijat olivat Franar, Kor ja rohanilaiset soturit, jotka olivat etsimässä merkkejä kadonneesta kolmikosta. Frûnia, Narîg ja Galmar olivat iloisia nähdessään Franarin hyvissä voimissa. Rohanilaiset tosin manasivat muutaman toverinsa kuolemaa. Galmar valoi heihin luottamusta ja ylisti taisteluun osallistuneita. Gondor ei koskaan unohtaisi!

Seuraavaksi joukkion täytyi päättää, miten he saisivat kuljettua palantirit Minas Tirithiin. Neuvottelun jälkeen valittiin vesireitti, sillä palantirien – erityisesti suurimman – raahaaminen maateitse olisi uuvuttavaa hommaa. Niin he kävivät matkaan hyvästellen rohanilaiset, ja Franar ryhtyi jälleen kerran auttamaan joukkiota joenlaskussa.

Pitkät päivät seurasivat toisiaan. Suuri Anduin virtasi hitaasti kohti etelää. Frûnia tuntui hetki hetkeltä yhä väsyneemmältä, mitä enemmän aikaa kului. Hänen jalkansa eivät oikein tuntuneet aina kantavan, mutta päättäväisesti samooja kieltäytyi valittamasta sen enempiä. Kun viimein saavuttiin Sarn Gebirin koskille ja venettä jouduttiin tosissaan raahaamaan pitkin rantaa, Frûnia näytti olevan jaksamisensa äärirajoilla. Ne jotka näkivät hänen säärensä, näkivät kuolonkalpeita läikkiä iholla, joihin Gondring-käärmeen henkäys oli osunut. Edelleen Frûnia kieltäytyi avusta. Oli päästävä Minas Tirithiin.

Tuskalla ja vaivalla joukkio sai veneen raahattua koskien ohitse ja matka saattoi taas jatkua.

”J-jättiläisiä!” Franar huudahti.

Muut säikähtivät, mutta mykistyivät sitten. Argonathin suuret patsaat seisoivat joen molemmin puolin, Gondorin valtakunnan muinaisella rajalla. Kunnioittavan hiljaisuuden vallassa joukkio lipui veneellään kanjoniin patsaiden välistä ja sieltä Nen Hithoelin järvelle. He rantautuivat länsirannalle, sattumalta samaan kohtaan, johon Sormuksen saattue oli vuosia sitten rantautunut. Galmar jopa löysi hiekasta Wilfricin vanhan piipun, joka oli pudonnut siihen.

”Täällä on kuulemma reitti viedä vene alas”, Frûnia tuumi hiljaisena. Hänen jalkojaan viilsi ja särki yhä enemmän.

Joukkio lähti yhdessä tuumin tiedustelemaan maastoa. Amon Henin kukkulalla Narîg istahti myös suureen muinaiseen kivituoliin, mutta kokemusta jätti hänet hieman pelokkaaksi. Aivan kuin katse olisi kaatunut jonnekin kaukaisuuteen. Mutta kukkulalta he myös äkkäsivät vanhan reitin, jota myöten veneitä pystyttiin viemään alas joelle, suuren Raurosin putouksen raivon kantamattomiin.

Alkoi piinaavin osio. Veneen hilaaminen reittiä pitkin kysyi voimia ja jaksamista, ja jokainen heistä oli enemmän tai vähemmän toipilas junkkareiden kanssa käydyn taistelun jälkeen. Päivät seurasivat toisiaan, kivut olivat alati läsnä, mutta periksi he eivät antaneet. Heillä oli velvollisuus saada näkykivet takaisin Minas Tirithiin. Frûnia kärsi yhä suuremmista kivuista, jotka alkoivat jo nakertaa järjenjuoksua. Ja silti hän vain päättäväisesti rehki muiden kanssa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vene oli viimein saatu alas kukkulan kylkeä. Anduin odotti ja tuntui vapauttavalta antaa virran taas viedä. Päivien kuluessa he lähestyivät hitaasti Entinojan suistoa, suurta rämealuetta. Sen usvista joukkio yhytti viimein eräänä päivänä rohanilaisen kauppalan, jossa päätettiin kulkea loppumatka vankkurikyydillä. Kun rahaa vankkureihin, saati hevoseenkaan ei oikein ollut, päätettiin pestautua karavaanin mukaan, joka lähti muutamaa päivää myöhemmin kohti Minas Tirithiä.

Kun valkoinen kaupunki viimein siinsi kaukana heidän edessään, eivät he voineet uskoa koko vaikean matkan olevan takana. Oli kulunut kahdeksan kuukautta siitä, kun he olivat lähteneet matkalleen kohti pohjoista. He olivat kärsineet, haavoittuneet, vajonneet epätoivonkiin jäätikön reunalla, mutta nyt he olivat palaamassa kotiin voitokkaina! Jo suuren portin luona Galmar yhytti vartioston ja kertoi, että heidän oli matkattava tärkein lastin kanssa kuninkaan luokse.

Valkoisessa tornissa kokoontuivat nyt kansleri Halbarad, näkijämestari Tarquillan, hänen avustajansa Elegar sekä itse kuningatar Eilien, joka saapui paikalle viimeisenä. Ilmassa oli selvästi iloa ja juhlan tuntua, mutta näkijämestari halusi vielä varmistua, että kaikki oli kunnossa. Hän kosketti ensin pienempää palantiria ja sitten suurempaa. Sokeat silmät tähysivät jonnekin kaukaisuuteen ja kulmat kurtistuivat.

”Nämä eivät ole palantireja. Nämä ovat vain lasia”, Tarquillan sanoi.

Huoneeseen syntyi painostava hiljaisuus, jonka kansleri Halbarad viimein rikkoi: ”Mitä tarkoitatte näkijämestari? Missä palantirit sitten ovat?”

Narîg, Galmar ja Frûnia olivat tyrmistyneitä. Matkan vaikeudet, raadanta, verenvuodatus… kaikki oli ollut turhaa. Narîg ei saanut sanaa suustaan. Galmar painoi päänsä ja mutisi jotakin hämmentyneenä. Frûnia katsahti kuningatarta ja lysähti saman tien tajuttomana marmorilattialle. Jalat, jotka olivat vielä jaksaneet kantaa hänet tänne asti, pettivät nyt viimein. He olivat epäonnistuneet. Heitä oli huijattu. Jossain Folricin täytyi nauraa mustaan partaansa.

Kuningatar saattoi Frûnian Parannuksen tarhaan, mutta Narîg ja Galmar joutuivat pitkään ristikuulusteluun, ennen kuin kansleri ja muut uskoivat, ettei heillä ollut osaa eikä arpaa viimeisimmän käänteen kanssa. Heitä oli huijattu ovelasti ja nyt tuntematon vihollinen oli saanut voimalliset näkykivet itselleen.

Frûnia heräsi vasta seuraavana päivänä Parannuksen tarhasta, johon itse kuningas oli saapunut häntä hoitamaan. Sängyssä makasi rikkinäinen ja epäonnistumisen luhistama samooja, jota vierailemaan tulleet Galmar ja Narîg yrittivät parhaansa mukaan piristää. Kun Aldan, Frûnian poikaystävä saapui myös kukkien kanssa, ei Frûnia oikein kyennet edes kohtaamaan tätä, vaan piiloutui peiton alle.

Sillä välin Valkoisessa tornissa oli käyty neuvonpitoa ja kolmikko haluttiin keskustelemaan tulevasta, jahka nämä olisivat ensin levänneet. Olihan heillä kaikilla kuitenkin vammoja, jotka vaativat hoitoa. Palantirien näköisiä lasiesineitä ei syntynyt missä tahansa ja Minas Tirithissä oli maankuulut lasinpuhaltajat. Ehkä sieltä olisi hyvä etsiä johtolankoja?

Ajojahti

Matkalaisten yö Larach Duhnnannin lähistön metsikössä oli levoton ja täynnä outoja unia. Petturi-Dartan ilkkui niissä suvereenisti ja pilkkasi etsijöitä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Oliko palantiriin kajoaminen tehnyt Frûniasta ja Narîgista yliherkän unimaailman tulvalle? Ainakin Frûnia oli herätessään sitä mieltä, että heidän mukanaan matkaava bardi, Turibor, saattaisi olla yhtä katala petturi kuin kuka tahansa muukin. Itseasiassa varakomentaja Ciliksen täytyi myös olla petturi. Kehenkään ei voinut luottaa!

Vainoharha ryöstäytyi nopeasti valloilleen heti aamuherätyksen jälkeen, kun Frûnia, Galmar ja Narîg alkoivat pohtia, olisiko sittenkin parempi varoittaa Minas Tirithiä uhkaavasta uudesta vaarasta. Kenen käsissä palantirit nyt sitten olivatkaan, he osaisivat takuulla tehdä tuhoa. Se katala Dartankin oli rosvojen kanssa samassa veneessä.

Turibor ihmetteli joukkion mielenliikkeitä. Heidänhän piti mennä Junkkareiden saliin ottamaan asiasta selvää. Turibor pohdinta päätyi oitis Frûnian vainoharhaisen suurennuslasin alle ja alkoikin armoton grillaaminen, jonka myötä Turiboria oltiin jo pakottamassa Minas Tirithiin, ettei tämä vain päässyt varoittamaan Junkkareiden salin väkeä. Turibor itse vakuutti, ettei ollut mikään petturi, vaan uskollinen Gondorin alamainen.

Viimein Galmar päätti, että nyt luotetaan Turiboriin ja selvitetään asia Junkkareiden salissa ensin. Turibor tunsi paikan, joten hän voisi toimia vakoojana ja selvitellä asioita. Turibor innostui kovin näin jännittävästä roolista ja mutisten Frûnia ja Narigkin suostuivat tuumaan.

Päivien matkan jälkeen joukkio ylitti Rautkymin kahlaamon ja saapui Rohaniin. Hetkeäkään viivyttelemättä he kiiruhtivat Syvänteen solaan, mutta etsivät itselleen hyvän piilopaikan ennen Junkkareiden salia. Nyt Turibor lähetettiin vakoilemaan ja muut jäivät odottamaan uutisia kärsimättömänä.

Aikaa kului. Frûnia ehdotti vainoharhaisen höyryisenä, että olisi parempi järjestää väijytys siltä varalta, että Turibor toisi koko joukon murhamiehiä Junkkareiden salista. Galmar suostui vastahakoisesti tuumaan ja illan hiljalleen hämärtyessä koko joukkio odotti jo täysin hermostuneena Turiborin paluuta.

Vihdoin miekkosen laulelut kuuluivat tieltä. Hän saapui yksin, mutta näytti unohtuneen kokonaan missä leiri on, sillä hän harhaili huhuillen ympäriinsä. Joukkio otti Turiborin vastaan ja tämä kertoi, että Marodwyn, kiltamestarin puoliso, osaisi kertoa enemmän mm. Folricista, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kuin salassa. Niinpä hänen oli määrä tavata Turibor pimeän aikaan Junkkareiden salin puutarhassa, jonne Dartaninkin oli aikoinaan mukamas haudattu.

Lyhyen neuvottelun jälkeen joukkio päätti seurata Turiborin kannoilla yölliseen tapaamiseen. Marodwyn saapui kuin saapuikin sinne salamyhkäisesti ja kertoi, että Folric ja kiltamestari Mardsun olivat ottaneen yli 20 junkkaria ja lähteneet kuljettamaan jotakin raskasta lähetystä Woldiin yli 5 päivää sitten. Marodwyn toivoi myös, että joku tekisi lopun Mardsunin toimista. Suurin osa junkkareista ei ollut mitään muuta kuin näyttelijöitä, jonglöörejä ja muusikoita. Mardsunin laittomuudet olivat häpeätahra! Marodwyn toimitti myös kartantapaisen, jonka Folric oli luonnostellut. Siitä ilmeni, minne kuljetusta oltiin toimittamassa.

Joukkiolla oli nyt selvä suunta jatkaa matkaa. Turiborin toimintaa kiiteltiin kovasti ja tällä oli syytä olla rinta rottingilla, vaikka hän ei ihan käsittänyt, mistä oli kysymys. Hän kuitenkin pyysi saavansa jäädä Junkkareiden saliin hetkeksi aikaa ja aikoi sitten palata pian Tharbadiin. Siinä oli kuulemma jo tarpeeksi seikkailua hänelle.

Turiborin jäätyä Syvänteen solaan joukkio lepäsi yön yli ja lähti sitten kiireesti kohti länttä ja Edorasia. Tarkoituksena oli pyytää apua Rohanin ratsastajilta, olivathan he kuninkaan ja kuningattaren ystäviä. Saavuttuaan Edorasin porteille sisäänpääsy ei ollutkaan niin vain taattu. Heillä oli kuitenkin yllään varsin sekalainen määrä varusteita ja mukana kummallinen kaukaisen pohjoisen muukalainen. Kuninkaan kirje oli kadonnut rosvojen matkaan.

Kaikeksi onneksi Scalla Brandintytär, yksi Sormuksen ritareista, ja kuningatar Eowynin neuvonantaja oli portin lähettyvillä. Hän oli opettanut kuningattaren kaartia Minas Tirithissä ja maagi tunnisti ryvetetyn näköisen Frûnian. Varsin pian joukkio löysi itsensä jo kuningatar Eowynin edestä puhumassa matkastaan ja esittämässä avunpyyntöä. Kuningatar Eowyn käskikin varustaa joukkio kunnolla sekä antoi heidän mukaansa 20 vahvuisen ratsujoukon. Nyt ajojahti saattoi toden teolla alkaa.

Kiireesti he laukkasivat halki Rohanin ruohotasankojen, kauas Woldin maan rajoille saakka. Ja matkalla he kuulivat karavaanista, puhuttivat silminnäkijöitä ja etsivät merkkejä. Saavuttuaan Rohanin läntiselle rajalle Andúin-joen kahlaamolle osa ratsumiehistä jäi vahvistamaan rajalinnoitusta ja vartioimaan paluutietä. Kymmenen rohanilaista seurasi joukkiota ylös joen itärantaa kohti tuntematonta päämäärää.

“Suuri joukko, suuret jäljet”, Franar mutisi, kun he olivat kulkeneet muutaman päivän joen itärannan lähistöllä kohti pohjoista. Jälkiä ei ollut vaikea seurata ja vihdoin he saapuivat metsäisen kukkulan luokse, jonka laella häämötti raunioita. Tämän täytyi olla oikea paikka.

Ajatus vahvistui nopeasti, sillä Frûnia äkkäsi junkkarijoukon olevan piilosilla kukkulan rinteessä. He selvästi odottivat jotakin ylempää, eivät alhaalta, ja Galmar kuiskutti, että nyt olisi yllätysrynnäkön aika. Juuri kun hän oli ennättänyt sanoa ehdotuksensa, saapui rantaan jo junkkareiden lisäjoukkoja, itse Mardsun tutunoloisen hilparin kanssa. Se oli Galmarin lumottu ukkos-hilpari. Hänen seurassaan oli koirakypäräinen mies.

“Tuo on mun kypärä!” Narîg murisi.

Joukkio odotti vielä hetken ja lähti sitten hyökkäykseen. Junkkarit yllättyivät toden teolla, mutta aikoivat heti pistää kampoihin. Koirakypärä kohotti kirveen korkealle ilmaan ja kiljui: “Akaros! Kuolema pettureille!”

“Se on Dartan!” Galmar mylvi, ja viimeistään tämä terästi kaikki. Nyt oli kalavelkojen maksun aika!

Niin käytiin verinen taistelu kukkulan kupeessa. Galmar hyökkäsi Mardsunin kimppuun, Narîg kohtasi Dartanin ja Frûnia ampui tappavan tarkasti jousellaan. Junkkarit kenties yllätettiin, mutta he taistelivat vimmaisesti. Tämän sai kokea Galmar, sillä Mardsun oli vanha kettu ja taitava hilparin käsittelijä. Mahtavalla iskulla hän tuhosi Galmarin toisen silmän ja vaivoin gondorilainen kykeni jatkamaan taistelua. Vain palava raivo piti hänet tolkuissaan.

Dartan osoittautui myös hankalaksi vastustajaksi Narîgille, mutta kostoa janoava varjaagi tappeli vähintään 10 ihmisen edestä sekopäisellä raivolla. Dartan joutui vähältä alakynteen aiheutettuaan Narîgille ensin lukuisia pienempiä haavoja, ja viimein tarkka isku katkaisi koko käden Dartanin ruumiista. Vieläkin sekopäinen gondorilainen yritti päälle, mutta lyyhistyi sitten kasaan taistelukentälle.

Frûnia kyllästyi ampumaan ja liittyi taisteluun Gondring-käärmeeltä saatu miekka kädessään. Franar taisteli Kor rinnallaan ja lopulta junkkareiden oli pakko yrittää paeta joelle Mardsunin johdolla. Galmar ei sietänyt junkkareiden päällikön pakoa, vaan otti jousen esille ja ampui tämän juuri, kun Mardsun nousi veneeseen. Siihen kuoli Junkkareiden kiltamestari, nuoli selässään ja putosi ukkos-hilparin kanssa Andúin-jokeen.

Narîg otti itselleen verisen koirakypäränsä ja joukkio sitoi haavansa parhaansa mukaan. Ei ollut aikaa jäädä kuppaamaan. Heidän täytyi löytää palantirit. Mutta samassa rujo torventöräys kajahti ylhäätltä kalliolta. Mitä siellä nyt tapahtui? Narîg, Frûnia ja Galmar kiiruhtivat kukkulan laelle, jossa käytiin taistelua outojen palkkasotureiden, junkkareiden ja örkkien kesken.

Haluamatta työntää lusikkaansa liian suureen soppaan joukkio odotti hyvää tilaisuutta ja katseli löytyisikö palantirejä mistään. Sitten he erottivat luolan, jota palkkasoturipäällikkö näytti vartioivan. Ja luolan perällä häämöttivät kirstut. Salamyhkäisesti ryhmä liikkui luolaan, kunnes kirstujen vartijat huomasivat hyökkääjät. Haavoittuneinakin Galmar, Frûnia ja Narîg olivat tappavan vaarallisia, sillä he eivät antaneet mitään mahdollisuuksia palkkasotureille. Jokainen näistä kuoli yhden iskun kautta, mutta pettymykseksi kukaan näistä ei ollut salaperäinen Folric. Missä se kurja kanalja oli?

Narîg viimeisenä hoitelema palkkasoturi paiskautui luolan suuaukon seinämää vasten ja siinä samassa koko sisääntuloaukko sortui kasaan. Kallion päälle olleet junkkarit kiljuivat ja putosivat ruhjoutuvaan kuolemaan. Kolmikko pelastui luolan sisälle ja ikuisuudelta tuntuvat hetken jälkeen he saivat viimein valoa luolan pimentoon. Ainakaan he eivät olleet umpikujassa, sillä kapea käytävä lähti viettämään jonnekin maan uumeniin. Mutta ensin he tarkistivat arkkujen sisällön ja riemu oli suuri, sillä palantirit löytyivät jälleen! He olivat olleet voittoisia, mutta nyt oli vielä päästävä pois luolasta!

Pitkä matka etelään

Vuolas joki vaahtoaa ja tyrskyää, kun lauttanne lähtee varovasti matkaan. Luonto on vasta hiljaa heräilemässä kevään ensi merkkeihin, mutta teille kevät tuntuu todelliselta Forochelin hyisten viimojen jälkeen.

Kénwë ja Franar osoittautuvat taitaviksi jokilauttureiksi, joiden johdolla matkanteko alkaa sujua. Vähän väliä he komentavat teidät tarttumaan sauvoihin, sillä veden virtaukset vievät teidät toisinaan herkästi päin rantatörmää. Tulee myös hetkiä, jolloin lautta on pakkko kantaa vaarallisten koskien vieritse.

Iltaisin pysähtyessänne olettekin usein aivan uuvuksissa ja leppoinen laskettelu lautalla alas virtaa haihtuu mielestänne. Työteliäät päivät seuraavat toinen toistaan ja joki levenee, kunnes se yhdistyy suureen jokeen. Aurinko alkaa lämmittää yhä enemmän ja rantatörmillä voitte nähdä pajunkissojen jo puskevan esiin.

Matka muuttuu helpommaksi ja etenette hyvää vauhtia. Sää tuntuu vain suosivan teitä joka päivä ja vihdoin eräänä iltana näette valojen tuikkivan kauempana etelässä.

”Nuo ovat Caras Celairnenin valot tai Carraksen, kuten jokilaiset sitä kutsuvat. He kulkevat joella, metsästävät ja käuvät joskus kauppaa lossothin kanssa. Heille mahtaa olla yllätys, kun saavumme vierailulle. Harvoinpa kukaan lossadan täällä asti käy. Samoojat vierailevat silloin tällöin, enkä itsekään ole täysi muukalainen. Täällä meidän on odotettava lupaa matkata Konnun halki.”

Sankareiden onneksi Caras Celairnenin päällikkö Cethwin otti heidät hyvin vastaan ja tarjosi näille niin hyvät oltavat kuin vain oli mahdollista. Vietettyään viikkoja kivuliaalla vaelluksella jo pelkkä kuuma kylpy sai heidän päänsä pyörälle. Kénwë poistui seurueesta pian hoitamaan asioita, joten ryhmä jäi odottamaan matkan jatkoa. He puhuivat paljon Cethwinin kanssa, joka uteli pohjoisen asioista, niin että Franar oli pyörtyä. Caras Celairnenista seurue hankki myös hieman parempia aseita ja haarniskoita, joiden he ajattelivat tulevan tarpeeseen.

Kénwë palasi pian matkaltaan ja kertoi, että seurue voisi kulkea Konnun halki, mutta sen täytyi tapahtua salassa ja yöaikaan. Itse pormestari oli kuitenkin luvannut majoittaa seurueen yhdeksi päiväksi, joten aivan salakähmäisesti ei seurueen tarvinnut kulkea. Tämä pormestari ei ollut kukaan muu, kuin Samvais Gamgi, Sormuksen ritari, jonka kotona Repunpäässä seurue vietti yhden päivän. Vaikka Repunpää olikin melkoisen suuri, riitti siellä kuitenkin hulinaa Samin ja Ruusan lapsien tottuessa nopeasti outoihin vieraisiin.

Jätettyään Repunpään taakseen Kénwë johdatti seurueen salaisia haltiapolkuja pitkin Rankkivuon sillalle, jossa hän toivotti matkaajille kaikkea hyvää. Hän varoitti myös heitä lähtemästä mistään hinnasta Vanhaan metsään. Seikkailut eivät tosiaan olleet seureen mielessä päällimmäisenä, vaan he kiiruhtivat parhaansa mukaan Briihin. Siellä heidät otettiin hyvin vastaan Pomppivassa ponissa ja herra Voivaltti järjesti ryhmälle hevoset etelää varten. Seurue sai myös kuulla, että Wilfric Vahveroinen oli nähty taas Briissä ja hän matkusti jossakin päin pohjoista tällä hetkellä.

Joukkio päätti kuitenkin jatkaa mitä kiireemmin kohti Tharbadia ja lähtivät jo heti seuraavana päivänä. He ratsastivat kuin myrskytuuli Tharbadiin, jonka he saavuttivat päivien matkustamisen jälkeen. Franar hidasti heitä jonkin verran, sillä hän ei ollut aikaisemmin ratsastanut päivääkään. Vihdoin eräänä iltana joukkio saapui uupuneina perille.

Matkalla palatsiin ryhmä kuuli tuttua hoilausta lähikapakasta. ”Ukkonen, Ukkos-Galmar! Ukkonen!” lauloi Turibor, joka oli syksyllä jäänyt tutustumaan Junkkareiden taloon, kun muu joukkio jatkoi Tharbadiin. Turibor oli luvannut matkata Tharbadiin ja täällä hän näköjään nyt oli. Ukkos-Galmar-laulu soi osakseen iloista suitsutusta ja joukkio aikoi palata jututtamaan miestä heti, kunhan he olivat vierailleet palatsissa.

Varakomentaja Cilis otti joukon vastaan yötamineissaan ja halusi oitis kuulla, mitä retkellä oli oikein tapahtunut. Hän oli silminnähden järkyttynyt kuullessaan kaikkien alaistensa kadonneen rosvojoukon vangitsemina samoojia myöten. Joukkio kertoi, että ainoa johtolanka oli Junkkareiden talo Rohanissa, sillä laivanpolttosuunnitelmat oli rustattu Junkkareiden talon mainoslehtisen taakse. Turibor saattaisi tietää jotain talon väestä. Cilis komensikin hakemaan Turiborin palatsiin ja alkoi kirjoittaa jo kiireistä kirjettä kuninkaalle. Ja samalla Cilis muisti, että Frûnia oli saanut postia. Frûnia luki kirjeen nopeasti ja mutisi sen olevan kotiväeltä.

Turibor yllättyi melkoisesti nähdessään joukkion uudelleen ja hehkutti miten lämmin vastaanotto Tharbadissa oli ollut. Vielä enemmän hän yllättyi, kun häntä vietiin jo palatsiin kuulusteltavaksi. Valitettavasti Turibor ei osannut sanoa mitään erikoista Junkkareiden talosta muuta kuin miten eteviä soittoniekkoja, näyttelijöitä ja taiteilijoita sieltä löytyi. Hän ei itse ollut nähnyt mitään outoa, joskin nimiä luetellessaan hän kertoi nähneensä Dartanin. Eivätkös joukkion jäsenet olleet jotain faneja?

”Vai Dartan?” Galmar murisi. Se ovela kettu oli sittenkin elossa. Ja jos petturi Dartan oli elossa, hän oli taatusti mukana juonessa oudon rosvojoukon kanssa.

”Sä lähdet huomenna meidän mukaan, Turibor”, Frûnia sanoi painavasti.

”Häh? Minne?”

”Junkkareiden taloon”, Narîg huomautti, eikä Turibor uskaltanut väittää vastaan.

”Saat tästä kuule hyvän tarinan vielä”, Galmar sanoi, ja bardin ilme kirkastui.

Joukkio jatkoi kohti etelää niin nopeasti kuin mahdollista. Päivien päästä he saapuivat Larach Duhnnanin mustainmaalaisen pikkukaupunkiin, jossa oli tarkoitus yöpyä ja hoitaa hevoset. Yhdessä tuumin joukkio suuntasi Katkenneen keihään majataloon, jossa olikin jo hyvä jono muita asiakkaita yöpaikka maksamassa.

”Ei jumankauta”, Narîg ehti sanoa ja osoitti sitten koreasti pukeutunutta naista, joka maksoi juuri tiskille.

Muut kääntyivät katsomaan. Se oli Chaira.

”Tieltä”, Galmar tivasi, kun he lähtivät rymyämään jonon ohi. Joku romuluinen kauppiaan vartija astui Galmarin eteen, mutta tämä taivutti korston samantien lattialle. Muut katsoivat parhaaksi katsella, mitä kiinnostavia yksityiskohtia seinissä oli.

Chaira kalpeni nähdessään vihaiset vanhat tuttavat. Mutta pakopaikkaa ei ollut, ja joukkio raahasi Chairan pihalle kuulusteltavaksi.

”Alahan selittää!” Galmar kivahti vihaisena. Frûnia asetti miekan terän naisen kurkulle.

”Hei, sori- sori siitä- Te ootte elossa- Sehän on hyvä-” Chaira soperteli.

”Missä Tomar ja Jaila on?”

”Missä palantirit on?”

”Missä laiva ja miehistö on?”

Kysymyksiä satoi joka suunnalta ja Chaira katseli vauhkona ympärilleen.

”Miehistö- varmaankin kuollut. F-folric sitoi ja heitti heidät yli laidan Rast Vornin kohdalla”, Chaira kertoi.

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.

”Heitti yli? Murhasi?” Galmar kivahti.

”Entä Tomar ja Jaila?” Frûnia parahti. Hänen ystävänsä…

”E-en tiedä. Sain löysättyä heidän siteitään, ennen kuin heidät-”

”Olitpa sinä sankari!” Frûnia murahti ja tuikkasi miekan kärjen kiinni kurkkuun.

”En- En voinut muuta! Se niiden johtaja oli sekopää. Folric! Tein minkä voin!” Chaira sanoi hätäisesti.

”Jätit meidät kuolemaan sinne pohjoiseen! Teit tosiaan minkä voit!” Galmar sähähti.

”Mä- Se oli varma kuolema. Itekin oisitte-”

”Pää kiinni! Missä Tomar ja Jaila on? Missä se laiva on?” Frûnia kysyi silmät leiskuen.

”Mä en tiiä- Rannikolla- Tomar ja Jaila. Ehkä elossa”, Chaira ähkäisi.

”Ja laiva, missä laiva ja palantirit on?” Galmar kysyi.

”Etelässä. Se meni etelään. Mä jäin Rautkymin suulla pois”, Chaira vastasi.

”Junkkareiden taloon?” Narîg tähdensi, mutta Chaira pudisti päätään.

”En tiedä siitä mitään. Ne lähti etelään”, Chaira jatkoi.

”Sä oot kanssa yks sankari. Ne kuolleet on sun kontollasi!” Galmar sanoi käsi nyrkkiin puristuen.

”Mä oon pahoillani- okei? Hei- älkää tappako mua. Mä- mä lupaan etsiä Tomarin ja Jailan. Ok?” Chaira yritti.

”Etsiä ja etsiä”, Galmar murahti ja Narîg pudisti päätään. Gondorilainen nappasi samalla rahamassin Chairan vyöltä.

”Ainakaan nämä ei ole sun”, Galmar sanoi.

”Hitto vie. Etsitkö muka oikeasti? Meiän pitäisi etsiä Tomar ja Jaila!” Frûnia huudahti.

”Frûnia, meillä on tehtävä!” Galmar ja Narîg sanoivat.

Frûnia laski miekan pois Chairan kurkulta ja rojahti maahan tunteiden repiessä mieltä riekaleiksi.

”Juokse, Chaira. Etsi ja Tomar ja Jaila. Ja jos me vielä nähdään sut-” Frûnia aloitti.

”Sä oot kuollut”, Galmar lisäsi, ja joukkion päästi Chairan pakenemaan paikalta.

”Meinaakohan se etsiä niitä?” Frûnia kysyi, kun muut auttoivat hänet pystyyn. Franar ja Turibor vain ihmettelivät, mistä on kyse.

”Kuka tietää. Mutta tehtävä on tärkein. Meidän on löydettävä palantirit, Frûnia”, Galmar ja Narîg sanoivat.

Larach Duhnnan katsottiin turhan vaaralliseksi paikaksi yöpyä pienen näytöksen jälkeen ja joukkio oli pian taas tien päällä. Leiriydyttyään yöksi metsän siimekseen joukkio odotti tulevaa aamua ja matkaa Junkkareiden saliin. Löytyisikö sieltä vastauksia? Ja Folric, rosvojen johtaja, jolla oli kontollaan jo monta henkeä.

 

 

Jäinen kuolema

On kulunut viikko siitä, kun teidät todettiin syyttömiksi karmaiseviin tekoihin. Savuisessa muldakut-majassa pohjoisen metsästäjät katsoivat teitä tarkkaan, eikä osa tuntunut luottavan teihin edes vapauttamisen jälkeen. Teistä haluttiin selvästi päästä nopeasti eroon.

Viikon ajan Franar on järjestänyt ruokaa ja muita tarpeita matkaa varten ja opettanut kaiken muun ohessa hiihtämistä ja lumikengillä tarpomista. Hän on kertonut vähäisellä westronin taidollaan pohjoisen pedoista, suurista valkoisista karhuista ja susista, pelottavista lumipeikoista ja jääkäärmeistä, jotka saalistavat armoa tuntematta.

Vihdoin olette kuitenkin valmiina lähtöön. Franar hakee koiransa Korin kylän koiramajasta, jonka ympäristössä hanki on värjäytynyt kellertäväksi. Metsästyskoirat haukkuvat vimmaisesti tänä aamuna, kun teette lähtöä, ja muutamia kyläläisiä on tullut katsomaan tai varmistamaan, että muukalaiset ovat varmasti lähdössä.

Käännette katseenne jo etelän suuntaan, kun kuulette vieraskielisen huudahduksen muldakut-majan ovelta. Vanha Trimani kutsuu vielä Franarin luokseen ja soittaa tämän ympärillä rumpua matalalla äänellä laulaen. Kylän metsästäjät hakkaavat keihäidensä perää maahan. Vaikea sanoa, mistä tarkalleen on kyse, mutta Franar palaa teidän luoksenne intoa puhkuen.

”Metsästys alkaa!” nuorukainen lausahtaa ja kiinnittää keihään selkäänsä.

Jo matkan alkupuolella kävi nopeasti ilmi, että ilman Franarin taitoja, Frûnialle, Galmarille, Galagille ja Narîgille olisi käynyt vielä huonosti. Innokas lossadan puhui paljon ja neuvoi matkan aikana, miten pohjolassa oli mahdollista selviytyä. Ja vääjäämättä he matkustivat samalla etelää kohti.

”Jäinen kuolema, mm.”

”Mikä?” ehätti Galmar kysymään.

”Jäinen kuolema. Kylmä. Hyvin kylmä”, Franar sanoi ja jatkoi: ”Jos tulee, hyvin kylmä. Tarvitsee suoja.”

”Minä en välittäisi kohdata moista”, Frûnia sanoi uupuneena.

Kun he eräänä iltana sitten tarpoivat lumista rinnettä ylös kukkuloiden lomassa, Franar pysähtyi ja haisteli ilmaa vakavana näköisenä. Kor ulisi.

”Tänä yönä. Jäinen kuolema, mm. Suoja?” Farnar sanoi ja osoitti kukkulan louhikko kohti.

Joukkio kiirehti. He eivät tosiaankaan välittäneet kohdata minkäänlaisia jäisiä kuolemia. He olivat jo nyt melkoisen kylmissään turkiksista huolimatta ja aurinko laski nopeasti. Sitten Galmar äkkäsi luolan kukkulan kupeessa.

”Varoo. Luola. Asuu. Ehkä peto, mm”, Franar mutisi ja lähti tutkimaan Kor edellä.

Tuskin joukkio oli päässyt luolan sisäänkäynnille asti, kun suuri valkoinen karhu hyökkäsi puolustamaan reviiriään. Pohjoisen armottomuus kohtasi nyt etelän sankarit, mutta joukkio oli voittoisa. Galmar tunkeutui ensimmäisenä luolaan ja sen hämärässä mies huomasi vanhan kirstun.

”Hei! Täällä on kirstu!” gondorilainen ehti huudahtaa, kun samassa toinen karhu nosti päänsä luolan pimennosta.

Syntyi uusi nujakka, mutta tästäkään karhusta ei ollut vastusta päättäväiselle joukkiolle, joka halusi ehdottomasti suojaan yöksi. Varmistuttuaan ettei paikalla ollut enempää vaaroja, he alkoivat tutkia kirstua. Arkun ympäriltä löytyi vanhoja hopea- ja kuparilantteja, mutta arkku itsessään oli tyhjä. Tai ainakin melkein, sillä kantta avatessa kiristyi myös ohut metallilanka. Onneksi mitään ei tapahtunut.

”Mitä ihmettä? Ansa ei varmaan enää toimi, mutta kuka täällä on oikein asunut?” Frûnia kysyi.

Luolan perältä he löysivät vanhoja turkiksia, kasan luita ja oivasti taotun lyhyen miekan. Revenneestä nahkakukkarosta löytyi kahdeksan kultakolikkoa.

”No jo nyt on… Ja hei täällä on portaat!” Galmar huudahti.

Luola tuntui saavan yhä merkillisempiä piirteitä. Frûnia lähti ensimmäisenä kiveen hakattuja portaita ylös ja pysähtyi äkisti. Yksi askelmista näytti jotenkin epämääräiseltä ja samooja varoitti muita astumasta sille. Sitten yhä merkillisempää, ylhäällä oli vanha ovi, jonka oven kahvan yläpuolella oli merkillistä tuntematonta haltiakirjoitusta, jota kuka ei osannut lukea. Frûnia käänsi kahvaa ja samassa rautaristikko laskeutui voimalla alas oven eteen. Frûnia ehti saada iskun käteensä ja perääntyi sadatellen.

”Ansoja…” Galmar murahti ja nosti ristikon ylös. ”Kokeillaan uudelleen, mutta Narîg ja minä pidämme ristikon ylhäällä.”

Frûnia avasi oven ja niin he pääsivät sisälle vanhaan kammioon, jossa oli kaappi, rikkoontunut sänky, vanhoja turkiksia sekä kaukoputki kapeiden ikkunoiden edessä.

”Täältä on varmaan vahdittu”, Galag uumoili.

Kaapista löytyi vanhoja vaatteita, aikaa sitten homehtuneita ja kuivuneita puteleita sekä kasa nahkaan sidottuja muistikirjoja, joissa oli lisää merkillistä kirjoitusta oudoin haltiakirjaimin.

”Aina vain oudompaa”, Galmar tokaisi. Frûnia kuitenkin pinosi kirjat reppuunsa.

Koko yön ja kahden päivän ajan hirmuinen pakkanen paukkui ulkona, mutta joukkio oli suojassa, teki tulen ja Franar nylki suuret karhut ruoaksi. Kun jäinen kuolema sitten vihdoin hellitti, lähti ryhmä liikkeelle vatsa täynnä.

Pohjoinen ei kuitenkaan päästynyt heitä helpolla. Maasto oli raskasta kulkea ja joka puolella tuntui vain näkyvän kukkuloita, joita luminen autius vartioi. Eräänä iltana alkoi sankka lumipyry, joka ajoi joukkion taas läheisen suuren kallion suojaan. He kulkivat valmiiksi varuillaan luolan nähdessään ja ohittaessaan jääkarhun kallon, he pakostikin pohtivat, voisiko luolissa lymyillä jotain vielä kauheampaa. Ei, luola vaikutti tyhjältä ja hylätyltä.

Ja samassa seinät alkoivat liikkua, muuttaa muotoaan. Ennen kuin joukkio ehti tehdä mitään, kaksi suurta lautasen kokoista vihreää silmää tuijotti tulijoita. Kor painui Franar jalkojen juureen uikuttamaan.

”Ihmisiä! Eikä vain pohjoisen lossoth, vaan outoja muukalaisia.”, suuri jääkäärme sanoi matalan sihisevällä äänellä.

”Peräänny senkin käärme!” Frûnia huudahti ja latasi jousensa.

Jääkäärme tuuppasi tyynesti Frûnia jousen pimentoon ja kierähti joukkion ympäri.

”Olisitte jo kuolleet typerykset, jos olisin niin halunnut. Keitä te olette ja mistä?” käärme kysyi.

”Galmar Gondorilainen. Ja tulemme etelästä”, Galmar sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman urhealta.

”Etelästä… En ole kuullut uutisia etelästä pitkään aikaan. Kertokaa!” jääkäärme sanoi saaden koko luolan kaikumaan matalasti.

”Sauron on kukistunut, senkin-” Frûnia aloitti, mutta Galmar tuuppasi häntä.

”Vai niin, vai niin. Ja mahtava Gondring on yhä pohjoisen valtias!” jääkäärme sanoi ja sen sihinä kuulosti naurulta.

”Kuningas Elessar on pohjoisen oikea valtias!” Frûnia huudahti ja Gondringin silmät kapenivat viiruiksi.

”Niinkö? En näe tätä kuningasta missään. Tulkoon vain mittelemään voimiaan. Hmm, siinä teille oiva tehtävä. Teistä surkimuksista ei riitä ruokaa pitkäksi aikaa. Saatte luvan hakea minulle ruokaa”, Gondring sanoi.

”Ruokaa?” Narîg nielaisi.

”Lähelle on pesiytynyt joukko peikkoja. Te saatte luvan houkutella ne esiin… Houkutella ne tänne”, jääkäärme sanoi.

”Houkutella! Mikset itse-” Frûnia aloitti.

”Koska pidän siitä, että ihmiset tekevät, mitä käsken. Ja te teette!” Gondring huudahti.

”Me teemme! Tuomme- Tuomme peikot!” Galmar sanoi ja tuuppi jo Frûniaa ulos.

Joukkion ei auttanut muuta kuin lähteä etsimään kamalaa peikkojen pesää. Matkalla he olivat kehuskelleet Franarille voittaneensa peräti viisi peikkoa Annúminaksessa, mutta nyt kylmässä ja lumituiskussa tehtävä tuntui ylivoimaiselta. Kor lähetettiin houkuttelemaan peikot esille ja nämähän tulivat joukolla ulos, ja huomatessaan helppoa ruokaa, nämä lähtivät oitis joukkion perään. Nyt juostiin veren maku suussa. Peikot nimittäin harppoivat lumessa paljon nopeammin ja aivan viime tingassa sankarit pääsivät luolaan suojaan. Ja saman tien Gondring iski peikkojen kimppuun salamannopeasti ja surmasi ne yksi toisensa jälkeen.

”Teitte oikein hyvin”, suuri käärme sanoi luolan varjoista, joista kuului katkevien luiden ja raa’an lihan mässäystä. Joukkiota puistatti. Miten heille nyt kävisi?

Mutta Gondring välitti enemmän ruoastaan, ainakin aamuun asti.

”Teidän on aika lähteä. Häipykää. Mutta älkää suotta ilman lahjaa. Olette olleet viihdyttäviä”, Gondring sanoi.

”Lahjoja vielä! Minä-” Frûnia aloitti, mutta samassa Gondring työntyi varjoista ja puhalsi jäisen hyhmän kiukuttelevan samoojan jalkoihin. Kun hyhmäusva hälveni, Frûnia huomasi olevansa jäätynyt lattiaan kiinni. Gondring sihisi tyytyväisenä.

”Oliko teillä muuta typerää asiaa?” käärme kysyi, kun Franar nosti jo reppua selkäänsä kiireen kaupalla.

”Mahtava Gondring. Me kiitämme lahjastanne”, Galmar sanoi ja hakkasi keihäällä Frûniaa irti jäälohkereesta.

”Imartelua! Annan sinullekin lahjan, oman lahjan. Vanha sotisopa, kimaltava.”

Jotain putosi varjoista luolan lattialle. Mithril-paita. Galmar otti sen varovasti mukaansa ja poimi samalla mithril-miekan, jonka Gondring oli syystä tai toisesta jättänyt palkkioksi.

Kirkas auringonpaiste melkein sokaisi joukkion ulkopuolella, mutta he kiirehtivät nyt kiireen vilkkaa pois, ettei Gondring yhtäkkiä muuttanut mieltään. Kului taas päiviä, ja Frûnia-parka sai huomata, kuinka hänen jalkansa tuntuivat jääneen kalpean valkoisiksi. Niihin särki ja kirveli vähän väliä. Mutta kenellekään samooja ei näistä vammoista hiiskunut.

Tuli sitten viimein päivä, kun edessä häämötti vuolas puro ja maastossa näkyi siellä täällä sulia kohtia sekä lehdettömiä koivuja.

”Tämä tuttu. Isäisä joki”, Franar hihkui. Kor haukkui.

He jatkoivat matkaa joen vartta pitkin, kunnes lännässä alkoi häämöttää korkeita vuorenhuippuja. Pahin pakkanenkin tuntui jo hellittäneen, ja Franar näytti innoissaan vanhan leiripaikan, jossa hän oli isoisänsä kanssa käynyt kauppaa kauan sitten. Pian joukkio alkoi tehdä lauttaa matkatakseen joen alajuoksulle, mutta työn keskeytti kirkas ja sointuva ääni: ”Harvoin näkee moisia vieraita tulevan pohjoisesta!”

Joukkio katseli ihmeissään ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Ja sitten viimein puron rantamilta he erottivat pitkän haltiamiehen, eränkävijän, joka katseli heitä tarkkaavaisesti.

Frûnia tuntui viimein saavan hymyn huulilleen ja vastasi kohteliaan haltiakielisen tervehdyksen.

”Olen Kénwë Foryaren, Mithlondista, mutta kuljen pohjoisen samoojien kanssa. Ystäväni Ancâlan kertoi teistä minulle, kun tapasimme talven kynnyksellä. En arvannut tapaavani teitä täältä”, Kénwë sanoi ja hänen äänessään oli varmuutta ja ystävällisyyttä, joka rauhoitti heitä kaikkia.

”Olemme kuninkaan asialla. Meidän pitää päästä mitä pikemmin etelään”, Frûnia sanoi.

”Sitten voin kenties olla avuksi, sillä tunnen nopeimmat polut ja reitit”, haltia vastasi.

 

Jäisellä rannalla

Kaksi päivää ja yötä vasaroiden pauketta. Kaksi päivää ja kaksi yötä suunnattoman Belegaerin tuulten armoilla kivisellä rannalla. Kylmä vaivaa jo nyt, vaikka kapteeni Kisenan väittää kivenkovaan, ettei vielä edes olla pohjoisessa asti. Korjausten valmistuttua Iltatähti kääntyy kohti koillista yrittäen seurata kaukana siintävää rantaviivaa.

Päivät kuluvat. Myötätuuli on usein matkalaisten puolella, joten soutaminenkin jää vähemmälle. Kapteeni Kisenan tarkastaa sijaintia aina vähän väliä, kunnes rannikko muuttuu yhä lumisemmaksi ja vesisateet räntä- ja lumisateeksi. Jylhät mänty- ja kuusimetsät pilkuttavat valkoista rannikkoa ja vähän väliä joku miehistöstä huudahtaa, kun vedessä näkyy liikettä. Hylkeitä, suuria kaloja. Väittääpä Chaira nähneensä valaankin eräänä aikaisena aamuna.

Tharbadista otetuille turkiksille on käyttöä, sillä tuuli kääntyy pian puhaltamaan pohjoisesta. Tämä kylmä kurittaja tekee miehistöstä hiljaisen ja sotilaat kuiskivat, että tällainen matka ei voi päättyä hyvin. Tomar, Faidra ja Jaila onnistuvat kalastamaan suuren vonkaleen eräänä iltana ja keplottelemaan sen kannella. Laivan kokki valmistaakin kalasta suurta herkkua, joka tuntuu nostavan miehistön mielialaa. Voisiko pohjoinen olla voitettavissa?

Kun muut taistelevat ja elävät pohjoisen kylmän kurittajan kanssa, teidän katseenne tähyää yhä useammin Forochelin lahden kylmiä lumisia rantoja. Näkynne mukailemana pidätte silmällä rannikkoa tuttua niemenhammasta etsien. Teillä on tunne, että sen on oltava lähellä… Mutta missä?

“Tuolla! Tuo se on oltava!” Frûnia huusi ja muillekin joukkion jäsenille tuli heti samanlainen tunne. Näyssä esiintynyt niemenkärki erottui selvästi rannikosta kuin jäätynyt jättiläiset käsi. Kapteeni Kisenan ankkuroi sopivan matkan päähän rannasta, sillä hän pelkästi syystäkin Iltatähden ruhjoutuvan kiviin. Täältä ei olisi helppo päästä pois.

Vene laskettiin vesille ja mukaan ahtautuivat joukkion lisäksi Tomar, Faidra, Jaila sekä Chaira. Venematka taittui ripeästi, sillä kaikki olivat innoissaan tarunomaisten palantirien löytymisestä. Rantauduttuaan seurue lähti tarpomaan kohti niemenkärkeä, jonka jyrkkiin kallioihin aallot löivät levottomasti.

“Asuukohan täällä kukaan?” ehti joku kysyä, kun he jo löysivätkin erikoisen näköisen risu- ja kivirakennelman, josta roikkui hiussuortuvia ja kaarnasta punottuja naruja.

“Vissiin, mutta kuka kumma?” kuului jatkokysymys.

Nyt he etenivät kohti niemenkärkeä varovaisina ja kipusivat ylös jäiseen kivilouhikkoon. Pienen etsimisen jälkeen löytyi ahdas luolan suuaukko. Samoojat ja Chaira jäivät ulos vahtiin, kun Frûnia, Narîg, Galmar ja Galag astuivat pimeyteen. Saatuaan valonlähteen heitä kohtasi mykistävä näky.

Kaksi pyöreää syvänmustaa kristallipalloa seisoi kivisen jalusta päällä luolan perällä. Toinen oli n. 30cm halkaisijaltaan, mutta toinen oli tuplasti suurempi. Joukkio vilkaisi toisiaan kysyvänä, kunnes heidän huomionsa kiinnittyi kolmeen melko tuoreeseen ruumiiseen kristallipallojen alapuolella. Hylkeennahkoihin vuorautuneet näyttivät eriadorilaisilta palkkasotureilta. Mitä he tekivät täällä? Ja mitä heille oli käynyt?

Frûnia ei jäänyt aikailemaan enempää, vaan kosketti pienempää kristallipalloa uteliaana, kun taas Narîg laski kätensä suuremman päälle. Kyllä kai näistä aistisi, olivatko ne palantirit… Frûnia oli vakuuttunut koettuaan hetken erikoislaatuisen kokemuksen, jossa hänen mielensä tuntui irtoavan ruumiin ulkopuolelle. Narîg sen sijaan mykistyi ja kaatui hervottomana taaksepäin, jolloin Galmar nappasi hänet kiinni.

Narîgin kasvoilla oli vain tyhjä ilme ja kuola valui suusta. Frûnia kiiruhti hätiin parantavine loitsuineen, mutta jokin menin pieleen, sillä pian Frûnia näytti vaipuvan samanlaiseen koomaan. Galmar säikähti toden teolla ja vasta Galagin loitsut palauttivat kaksikon hereille. Molemmat kertoivat vain pudonneensa suunnattomaan pimeyteen.

“Taitavat olla niitä palantireja. No, saakohan noi otettua?” Galmar tokaisi säikähdyksestä selvittyään ja ajattelin tuuppaavansa maagiset kapistuksen kepin avulla pyöreästä alustastaan. Koskettaminen ei tullut kuuloonkaan.

“Hei, nämähän saa-” Galmar ehti sanoa, kun pahaenteinen kliksahdus kaikui luolassa. Siinä samassa seinästä ammuttiin tukku teräviä ja repiviä ammuksia, jotka näyttivät osuvan pahannäköisesti Galmariin.

Muut kiiruhtivat katsomaan miten gondorilaisen oli käynyt, mutta onni onnettomuudessa hänen levyhaarniskansa oli pysäyttänyt veitsenterävät ammukset. Kun ruumiita tarkasteltiin, huomattiin, että nämä olivat saaneet roppakaupalla osumia. Kun palantirit yritettiin viimein kammeta paikaltaan, ansamekanismi laukesi uudelleen, mutta ammukset olivat nähtävästi lopussa. Helppoa kristallipallojen nappaaminen ei kuitenkaan ollut, sillä suuri palantir painoi varmasti 300kg ja joukkiolta kului pitkä tovi ja ähellys, kunnes se oli saatu jotenkin kannettavaan muotoon.

Luolan ulkopuolella Chaira huikkasi rennosti kädellään. Kaikki hyvin. “Onko se palantir tosiaan noin iso?” mustainmaalainen metsästäjä kysyi ja väistyi luolan suulta tehdäkseen tilaa raahaajille.

Kirkas myöhäisen iltapäivän aurinko tuntui melkein kipeältä pimeässä luolassa vietetyn ajan jälkeen. Vielä kauheammalta tuntui, kun joukkio huomasi olevansa piirettetty. Hylkeennahkoihin ja jääkarhun turkkeihin sonnustautuneet palkkasoturit olivat ympäröineet heidät ja osoittivat heihin varsijousilla. Yhä pahempaa, Tomar ja Jaila olivat polvillaan maassa ja heidän kurkuillaan pidettiin terävää veistä.

“Kiitos vaivannäöstä”, sanoi miehen ääni ja palkkasotureiden päällikkö, mustapartainen mies, astui esiin rehvakkaan tyytyväisenä.

“Mä- Mä muistan sut. Olit Junkkareiden talossa!” Galmar manaili.

“Totta, mutta sillä ei ole väliä. Luopukaa aseista tai ystävillenne käy huonosti”, mustapartainen sanoi.

Joukkio ei voinut muuta kuin totella, olihan Tomarin ja Jailan henki vaarassa. Frûnia tajusi samalla, ettei Faidraa näkynyt. Mitä oli tapahtunut? Jaila ja Tomar näyttivät järkyttyneiltä ja surullisilta. Galmar huomasi ensimmäisenä, ettei Chaira ollut vangittujen joukossa, vaan yksi palkkasotureista. Voi hitto.

“Ei henkilökohtaista, mutta en jää tänne kuolemaan”, Chaira sanoi, kun joukkio riisuttiin varusteista ja sidottiin napakasti niin käsistä kuin jaloistakin. Suukapula esti Galmarin vastauksen Chairalle, mutta pettynyt ilme kertoi tarpeeksi.

Ennen kuin Frûnia sidottiin, tämä painoi nopeasti kätensä kiinni suureen palantiriin kuin viimeisenä oljenkortena. Hetkessä Frûnian mieli laukkasi kiireemmän kautta yli valkoisten lumitasankojen etelään, Evendim-järven rannalle ja ylitse, veden päällä astelevan haltianaisen luokse, jonka katse kiiruhti Frûnian jatkamaan kohti etelää. Yli Tharbadin, kohti Rohanin tasankoja, kohti Minas Tirithiä. Varoitus-

Frûnia palasi kivuliaasti nykyhetkeen keihään varren osuessa häntä kipeästi kasvoihin. Samooja laitettiin kipeästi köysiin palkkasotureiden päällikön pudistellessa päätään.

“Mikään keino ei auta teitä. Katsokaas, alkaa hämärtää ja mieheni ovat asemissa. Pian laivanne vaihtaa omistajaa ja sen jälkeen me purjehdimme pois saaliin kanssa. Te saatte jäädä tänne nauttimaan talvisäästä”, mustaparta puhui ja näytti tyytyväiseltä.

Palkkasoturi oli oikeassa. Tuntien madellessa kävi ilmi, että Iltatähti oli vallattu ja hiljalleen niemenkärjessä olevat joukot alkoivat siirtyä laivalle päin kahden palantirin kanssa. Tomar ja Jaila raahattiin mukana, eivätkä samoojat ehtineet muuta kuin vilkaista joukkiota epätoivoisina. Chaira ei suonut enää katsetta heille, vaan lähti laivalle jo ensimmäisten joukossa.

“Parempi sulkea heidät luolaan”, eräs palkkasotureista sanoi ja näin tapahtui. Frûnia, Narîg, Galmar ja Galag sullottiin kylmän luolan lattialle ja palkkasoturit sulkivat kivellä luolan suuaukon.

Galag muisti kuolleet palkkasoturit, jotka yhä viruivat luolassa. Hän muisti myös terävät seinästä ammutut terävät ammukset, jotka soveltuivat nyt hyvin köysien nirhimiseen. Aikaa kului, kunnes viimein Galagin kädet olivat vapaat. Hän avasi nopeasti muidenkin köydet, jonka jälkeen joukkio oli taas toimintakykyinen, joskin kylmissään ja täysin ryöstettynä.

Kuolleilta palkkasotureilta he löysivät sentään hieman lämpimiä vaatteita, tulukset sekä pari miekkaa, kilven sekä keihään. Galag loi maagista valoa luolan pimeyteen ja yhdessä tuumin joukkio työnsi kiven syrjään luolan suulta. Mutta he olivat vapautuneet liian myöhään. Laiva oli mennyt, kadonnut. Frûnia vajosi maahan toivonsa menettäneenä ja saattoi vain tuijottaa tyhjään yöhön.

Galmar sen sijaan terästäytyi ja tuuppi muita liikkeelle. Oli etsittävä nuotiopuita, jäätävä luolaan suojaan yöksi. Jos kerran joku oli rakentanut risupatsaita rannalle, täytyi seudulla asua joku vähintään. Viheliäisen yön nukuttuaan seurue suuntasikin etsimään merkkejä asutuksesta ja löysi suksien jättämät jäljet lumesta. Joku oli käynyt lähistöllä. Jälkiä seuraamalla joukkio saapui viimein kylän tapaiseen, mutta jotakin kauheaa oli täytynyt tapahtua, sillä monia jurttia oli poltettu tai tuhottu.

“Ne hemmetin ruojat ovat varmaan olleet ryöstöretkellä. Arvatkaa miten iloisia paikalliset ovat, kun löytävät meidät?” Galmar maalaili piruja seinille.

Koska mahdollisuudet eivät olleet muutenkaan erityisen hyvät, seurue päätti jatkaa jälkien seuraamista mäkiselle seudulle, jossa kasvoi siellä täällä synkkiä kuusimetsiä. Kun he lopulta näkivät kylän pienessä laaksossa, he eivät erityisesti yllättyneet, kun joukko jääkarhunturkkeihin sonnustautuneita metsästäjiä yllätti heidät. Aseet saivat jälleen kerran pudota maahan ja kädet köytettiin uudemman kerran,

Joukkio pakotettiin istumaan jurtassa samaan aikaan, kun lossoth puivat, mitä näille muukalaisille pitäisi tehdä. Olihan läheinen kylä juuri tuhottu ja varmasti nämä ruojat olivat olleet siellä mukana. Galmar aavisteli pahinta ja seurueen mieliala oli alamaissa, kunnes eräänä iltana yksi vartijoista tuli juttelemaan heille. Tämä nuori lossadan, Franar, puhui murtaen tolkullista westronia. Hän kertoi nähneensä, mitä tapahtui pyhän luolan ulkopuolella ja tiesi, etteivät joukkion jäsenet olleet osallistuneet läheisen kylän murhatöihin, jossa Franarin siskokin menehtyi.

Pitkän keskustelun jäljiltä Franar kertoi, että kylänvanhin pohti juuri joukkion kohtaloa. Hän oli halunnut jututtaa seuruetta, ennen kuin kertoisi kylänvanhimmalle, mitä oli nähnyt. Franarin lähdettyä joukkio saattoi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Seuraavana päivänä seurue kutsuttiinkin kylänvanhimman taloon, jota kannattelivat suuret valaanluut. Seurasi merkillinen seremonia, josta syytettynä olevat olivat autuaan pihalla, sillä kylänvanhin lauloi ja soitti merkillistä valaan luusta tehtyä soitinta, puhalsi savua heidän päälleen ja rummutti heidän ympärillään. Lopulta heidät julistettin syyttömiksi seurueen suureksi helpotukseksi, mutta asumaan heitä ei huolittu, vaan toivottiin heidän pikaista lähtöään.

Franar kertoi tundran haasteista, jotka olivat moninkertaiset näin talviaikaan. Hänen mukaansa nopein reitti etelään kulkisi suuren joen kautta. Mikä tämä suuri joki sitten oli, oli hieman epäselvää, mutta Franar sanoi tuntevansa reitin. Galmar kysyikin suoraan, mikäli Franar olisi valmis lähtemään joukkion mukaan oppaaksi. Franar vastasi lähtevänsä ilomielin, jos hän sai ottaa mukaan uskollisen metsästyskoiransa, jota hän kutsui nimellä Kor. Franar vannoi myös kostoa siskonsa murhaajille, eikä yksi kostonhaluinen lisäreissaajia haitannut. Niin joukkio alkoi valmistautua pitkälle vaellukselle etelään Franar ohjauksessa.

Kaukaisilla rannoilla

Tuhopolttajien työ ei lannistanut retkikuntaa, sillä Iltatähti saatiin korjattua neljässä päivässä tihutyön jälkeen. Kaksikymmentä sotilasta ja kolme samoojaa, Tomar, Jaila ja Faidra, ottivat osaa retkikuntaan. Ja saapuipa laiturille myös Chaira, jonka Galmar oli palkannut. Kun Iltatähti irtosi Tharbadin laiturista, Frûnia ja Tomar löivät hopeakolikosta vetoa, että kumpi oksentaa merellä ensin.

Iltatähti matkasi ensin alas Gwathló-jokea, kohti merta. Retkikunta ohitti Sudurin pikkukaupungin ja lopulta Lond Daerin vanhat rauniot, jotka meri oli nähtävästi huuhtonut uudelleen näkyviin. Tästä olivat aarteenetsijätkin saaneet vihiä, sillä heitä parveili raunioiden luona äkkirikastumisen toivossa. Sen enempää eivät matkalaiset kiinnittäneet heihin huomiota, sillä Iltatähti lipui nyt merelle.

Ohitettuaan Rast Vornin Iltatähti jatkoi rannikkoa myötäillen kohti pohjoista. He matkasivat joutuisasti, ihmettelivät Lhûnin lahden suuta ja kaukaista haltiatornia. Moni ehti pohtia, vieläkö haltiat asuivat noilla mailla vai olivatko kaikki jo lähteneet Länteen.

Pohjoisemmaksi tultaessa merenkäynti kävi kuitenkin kovemmaksi, kunnes se viimein puhkesi raivoisaksi myrskyksi. Kylmä tuuli ja hakkaavat aallot koettivat tuhota Iltatähden perusteellisesti ja kaksi päivää ja yötä miehistö taisteli meren loputonta vihaa vastaan. Kun taistelu viimein laantui, oli meri vaatinut viiden merimiehen hengen ja Iltatähti kaipasi pikaisesti korjauksia.

”Maata näkyvissä!”

Kapteeni Kisenan ei juuri muuta tarvinnut tällä hetkellä kuin paikan, jossa korjata laiva. Edessä kohoavat jyrkkäkallioinen saari ei voinut olla mikään muu kuin Himling, jonka olemassaolosta vain harva tiesi. Se tarjosi kuitenkin nyt suojaa sen aikaa, että korjaukset saatiin tehtyä.

Frûnia, Narîg, Galmar ja Galag eivät kuitenkaan jääneet toimettomiksi korjausten aikana, vaan päättivät tutkia salaperäiseltä vaikuttavaa saarta. Galag löysi varsin pian tuoreita ajopuita – laivanosia – rannalta kivien seasta. Oliko jokin muu laiva tuhoutunut myrskyssä?

Tomar, Jaila ja Faidra olivat myös astuneet rantaan. Tomar oli hävinnyt vetonsa Frûnialle ja viettänyt suurimman osan ajasta pää ämpärissä. Nyt kun mies oli taas jokseenkin jaloillaan, oli saari parempi vaihtoehto viikkojen keinumiselle. Joukkio äkkäsi samassa tornin raunion korkealla jyrkkien kallioiden päällä sekä sinne vievän jyrkän polun. Oli ehdottomasti tutkittava, mitä ylhäällä oikein oli.

Polku osoittautui kaikkea muuta kuin helpoksi. Osia siitä oli aikaa sitten romahtanut aaltoihin, joten välillä oli pakko kiivetä hankalista paikoista. Galmar joutuikin hetkeksi pulaan valitettassaan väärän reitin ja apuun kiiruhtanut Frûnia sai pelastettua miehen viime hetkellä, ennen kuin osa rinnettä romahti alas. Vihdoin koko joukkio oli saapunut jyrkänteen laelle ja ihmetteli nyt edessä avautuvaa näkyä.

Suuren linnoituksen raunio lepäsi merituulen ja luonnon armoilla saaren korkeimmalla kohdalla. Joskus aikoinaan se oli kai ollut voittamaton rakennelma, mutta vuosisatojen raaka tuuli ja sade olivat vääjäämättä tehneet tehtävänsä. Juokkio suuntasi tutkimaan raunioita ja keskuslinnasta löytyikin vielä ahdas kierreportaikko alas kellarin uumeniin. Jaila ja Faidra päättivät jäädä vahtimaan ylös, kun muut astelivat soihdun sytytettyään pimeyteen.

Pohjakerrokseen oli aikojen saatossa tai myrskyn voimasta päässyt vettä ja se ylti tulokkaita polveen asti. Galmar kahlasi eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan outoa kuiskimista. Sitten huutoa, itkunsekaista sopertelua.

”Aaveita!” Galmar kiljahti ja perääntyi oitis portaikkoa kohden.

Hohtavan kalpea olento ilmaantui pian ovisyvennykseen raahaten mukanaan aavemaista miekkaa. Galmar ja Narîg, jotka osasivat auttavasti itäläisten kieltä, ymmärsivät aaveen puheista epämääräisiä sanoja Hithlumin koirista ja pettureista sekä tämän nimen – Uldor.

Sen enempää eivät Galmar ja Narîg ehtineet saada selville, kun aave syöksyi jo Galmarin kimppuun miekallaan viiltäen. Aavemiekka osui Galmar-parkaa kaulaan, mutta kulki siinä samassa miehen läpi. Frûnia ampaisikin avuksi, mutta hänen miekkansa leikkasi vain aaveen poikki mitään vahinkoa aiheuttamatta. Säikähtänyt Galmar kuitenkin pisti lumotulla hilparillaan aavetta ja hirvittävästi karjaisten aave räsähti tuhansiin pieniin kipunoihin muiden suureksi ihmetykseksi.

”Oletko kunnossa?” Frûnia kysyi Galmarilta, joka näytti kalpealta ja koetteli kurkkuaan.

”En tiedä. Tuntuu kuin- kuin pääni olisi lyöty pois.”

Kesti tovin, ennen kuin Galmar uskalsi ottaa askeltakaan kellarin syvyyksiin. Mutta muita aaveita he eivät enää kohdanneet, vain ovia, joiden takaa he löysivät ammoin unohdettuja aarteita. Mithrilistä taottuja haltia-aseita, panssareita, kilpiä ja jopa soittimia. Mutta vanha muinainen neuvotteluhuone paljasti, kenen asumus suuri linnoitus oli aikoinaan ollut, sillä huoneen tuoleihin oli kaiverrettu riimuin niiden käyttäjät: Maedhros, Maglor, Celegorm, Caranthir, Curufin, Amrod ja Amras – Fëanorin pojat. Frûnia kertoi muille näiden osuudesta silmarilien tarinassa.

Joukkio palasi tutkimusten jälkeen laivaan saaliineen, vaikka saari osoittikin paluumatkalla vielä oman vaarallisuutensa. Narîg menetti otteensa kiivetessään alaspäin ja vain Galmar salamannopeat refleksit ja suuret voimat saivat pysäytettyä varjaagin rajun ilmalennon sen alkuvaiheessa. Lopulta joukkio palasi ehjin nahoin laivalle odottamaan lähtöä. Seuraavaksi otettaisiin kurssi kohti Forochelin lahtea.

 

Paluu Tharbadiin

Kirpeän syysyön jäljiltä keräätte varusteenne ja katsotte, kuinka aurinko kohoaa kohmeloisena itäisellä taivaalla. Levottomat unet ovat vaivanneet mieltänne yön aikona. Milloin vanhat hirviöt ovat olleet kintereillänne, milloin tumma haltianeito on kävellyt Evendim-järven pinnalla.

Ancala on on vaitelias aamutuimaan ja tehdessänne lähtöä hän katsoo vielä kauas järvelle, joka kimaltelee aamuauringossa. Nainen tekee hitaan hyvästelyn eleen ja palaa sitten satuloimaan ratsunsa matkaa varten. Kun suuntaatte vanhalle kuninkaantielle, huomaatte, että joku on jättänyt tuoreita lumpeenkukkia vanhan haudan viereen.

Viileä syyssää kylmettää kasvonne hevosten laukatessa tietä pitkin. Kun viimein saavutte metsästäjien leiriin, Ancala hyvästelee teidät.

“Tässä kohtaa tiemme eroavat, urheat ystäväni. Minun on palattava pohjoiseen, mutta kulkekoot dunedainin rohkeus kanssanne koko matkan Tharbadiin ja kauemmas. Kuninkaan ja kuningattaren nimissä, onnea matkaan!”

Tie kääntyy etelään, kohti Briitä, kohti Tharbadia. Matkaatte päättäväisinä ja valppaina, mutta erämaa nukkuu rauhallisena odottaen kuulostellen talvea. Pomppivan ponin majatalossa teitä kohdellaan jälleen kerran kuin sankareita, eikä herra Voivalvatti hyväksy minkäänlaista maksua vierailustanne.

Kohti etelää. Kohti Tharbadia. Näky kertoi teille kahdesta palantirista jäisellä rannalla, ei vain yhdestä. Mikä uutinen! Mutta ilman hyvin varustettua retkikuntaa pohjoinen on liian vahva vastus.

Kun Tharbadin valot loistavat iltahämärässä, huokaisette helpotuksesta. Olette palanneet ehjin nahoin Annúminaksesta.

Joukkio paluu Tharbadiin sujui rauhallisissa tunnelmissa ja nopeasti matkan anti käytiin läpi niin komentaja Wilfricin ja varakomentaja Ciliksen kanssa. Salaisen kirjaston avain päätettiin lähettää Minas Tirithiin sekä kirjoittaa samalla selonteko pohjoisen tapahtumista. Wilfric ja Cilis olivat yhtä mieltä siitä, ettei kahta palantiria voinut noin vaan jättää odottamaan kevättä, vaan retkikunta olisi varustettava heti.

Pienoisen etsimisen jälkeen kapteeni Erian Kisenan päätettiin palkata kippariksi Forocheliin suuntautuvalle matkalle. Iltatähti-nimistä laivaa ryhdyttiin varustamaan matkaa varten saman tien ja Wilfric lupasi, että Tharbadissa vaikuttavat samoojat, Frûnian vanhat ystävät, Tomar, Jaila ja Faidra, lähtisivät mukaan matkalle. Heidän lisäkseen Wilfric määräsi avuksi vielä 20 sotilasta.

Tyytyväisinä joukkio ja komentajat siirtyivät juhlimaan retken alkua Jokiankkuri-nimiseen kapakkaan, jossa he kohtasivat tutun metsästäjänaisen, Crailan, joka oli tullut kaupunkiin viettämään leveämpää elämää Galmarilta saamillaan palkkarahoilla. Galmar keksi parin tuopillisen jälkeen, että voisi olla hyvä idea palkata Craila mukaan reissuun. Frûnian pudistellessa päätään huomattava summa hopeaa vaihtoi jälleen kerran omistajaa ja teräväsanainen mustainmaalainen olisi jälleen kerran tulossa heidän mukaansa.

Illanvietto sen sijaan sai pian äkillisen käänteen, kun vartiosotilas ampaisi sisään. ”Tuli on irti! Iltatähti palaa!”

Vartijan viesti sai joukkioon ja komentajiin vauhtia. Ulkona he saivat onnettomuudekseen huomata, että Iltatähti oli todellakin liekeissä ja laituria pitkin pakeni kolme hämäräperäistä hahmoa. Toisten ryntäessä pelastustöihin joukkio päätti suunnata tuhopolttajien perään. Nämä juoksuttivatkin joukkiota oikein kunnolla pitkin varastoaluetta, kunnes katosivat sisälle hämärään varastoon.

Alkoi tapahtua. Varastoon on piilotettu kolme hurjaa glutania, jotka kätevästi päästettiin häkistään ryhmän kimppuun. Syntyneessä nujakassa Galmaria purtiin pahasti ja tilanne olisi voinut päättyä huonosti, ellei Narîg olisi heiluttanut kirvestään perin ahkerasti ja tarkan tappavasti. Galag yritti tavoittaa taistelusta huolimatta tuhopolttajat, mutta hänkin liukastui johonkin pahan onnen ansaan ja niin roistot pääsivät pakoon rantaan asti, jossa heitä odotti soutuvene. Vain hetki ja pahalaiset olivat kadonneet yön syliin.

Joukkio ei voinut muuta kuin paikata Galmar-paran ja tutkia varaston. Frûnia löysikin tutunoloisen paperin. Sehän oli mainoslehtinen Suuren Dartanin näytelmästä, jota oli esitetty Junkkareiden talossa! Kääntöpuolella oli luonnos satama-alueesta ja varastosta. Nämä tuhopolttajat eivät olleet mitään satunnaisia pyromaaneja… Ja olivatko he jotenkin liitoksissa Junkkareiden taloon? Miten ihmeessä? ”Ei kai vaan Dartan jäänyt eloon?” Galmar manaili.

Kun joukkio palasi takaisin satamaan, Iltatähden palo oli onneksi saatu sammutettua. Kapteeni Kisenan kirosi tuhopolttajia monin sanankääntein, mutta näytti siltä, ettei palo ehtinyt tehdä lopullista vahinkoa. Matkan alkua se kuitenkin viivästyttäisi muutaman erinäisen päivän. Ei siis auttanut muuta kuin odottaa merimatkan alkua ja tehdä siinä ohessa pientä salapoliisityötä. Kuka olikaan tuhopolton takana?