On kulunut viikko siitä, kun teidät todettiin syyttömiksi karmaiseviin tekoihin. Savuisessa muldakut-majassa pohjoisen metsästäjät katsoivat teitä tarkkaan, eikä osa tuntunut luottavan teihin edes vapauttamisen jälkeen. Teistä haluttiin selvästi päästä nopeasti eroon.
Viikon ajan Franar on järjestänyt ruokaa ja muita tarpeita matkaa varten ja opettanut kaiken muun ohessa hiihtämistä ja lumikengillä tarpomista. Hän on kertonut vähäisellä westronin taidollaan pohjoisen pedoista, suurista valkoisista karhuista ja susista, pelottavista lumipeikoista ja jääkäärmeistä, jotka saalistavat armoa tuntematta.
Vihdoin olette kuitenkin valmiina lähtöön. Franar hakee koiransa Korin kylän koiramajasta, jonka ympäristössä hanki on värjäytynyt kellertäväksi. Metsästyskoirat haukkuvat vimmaisesti tänä aamuna, kun teette lähtöä, ja muutamia kyläläisiä on tullut katsomaan tai varmistamaan, että muukalaiset ovat varmasti lähdössä.
Käännette katseenne jo etelän suuntaan, kun kuulette vieraskielisen huudahduksen muldakut-majan ovelta. Vanha Trimani kutsuu vielä Franarin luokseen ja soittaa tämän ympärillä rumpua matalalla äänellä laulaen. Kylän metsästäjät hakkaavat keihäidensä perää maahan. Vaikea sanoa, mistä tarkalleen on kyse, mutta Franar palaa teidän luoksenne intoa puhkuen.
”Metsästys alkaa!” nuorukainen lausahtaa ja kiinnittää keihään selkäänsä.
Jo matkan alkupuolella kävi nopeasti ilmi, että ilman Franarin taitoja, Frûnialle, Galmarille, Galagille ja Narîgille olisi käynyt vielä huonosti. Innokas lossadan puhui paljon ja neuvoi matkan aikana, miten pohjolassa oli mahdollista selviytyä. Ja vääjäämättä he matkustivat samalla etelää kohti.
”Jäinen kuolema, mm.”
”Mikä?” ehätti Galmar kysymään.
”Jäinen kuolema. Kylmä. Hyvin kylmä”, Franar sanoi ja jatkoi: ”Jos tulee, hyvin kylmä. Tarvitsee suoja.”
”Minä en välittäisi kohdata moista”, Frûnia sanoi uupuneena.
Kun he eräänä iltana sitten tarpoivat lumista rinnettä ylös kukkuloiden lomassa, Franar pysähtyi ja haisteli ilmaa vakavana näköisenä. Kor ulisi.
”Tänä yönä. Jäinen kuolema, mm. Suoja?” Farnar sanoi ja osoitti kukkulan louhikko kohti.
Joukkio kiirehti. He eivät tosiaankaan välittäneet kohdata minkäänlaisia jäisiä kuolemia. He olivat jo nyt melkoisen kylmissään turkiksista huolimatta ja aurinko laski nopeasti. Sitten Galmar äkkäsi luolan kukkulan kupeessa.
”Varoo. Luola. Asuu. Ehkä peto, mm”, Franar mutisi ja lähti tutkimaan Kor edellä.
Tuskin joukkio oli päässyt luolan sisäänkäynnille asti, kun suuri valkoinen karhu hyökkäsi puolustamaan reviiriään. Pohjoisen armottomuus kohtasi nyt etelän sankarit, mutta joukkio oli voittoisa. Galmar tunkeutui ensimmäisenä luolaan ja sen hämärässä mies huomasi vanhan kirstun.
”Hei! Täällä on kirstu!” gondorilainen ehti huudahtaa, kun samassa toinen karhu nosti päänsä luolan pimennosta.
Syntyi uusi nujakka, mutta tästäkään karhusta ei ollut vastusta päättäväiselle joukkiolle, joka halusi ehdottomasti suojaan yöksi. Varmistuttuaan ettei paikalla ollut enempää vaaroja, he alkoivat tutkia kirstua. Arkun ympäriltä löytyi vanhoja hopea- ja kuparilantteja, mutta arkku itsessään oli tyhjä. Tai ainakin melkein, sillä kantta avatessa kiristyi myös ohut metallilanka. Onneksi mitään ei tapahtunut.
”Mitä ihmettä? Ansa ei varmaan enää toimi, mutta kuka täällä on oikein asunut?” Frûnia kysyi.
Luolan perältä he löysivät vanhoja turkiksia, kasan luita ja oivasti taotun lyhyen miekan. Revenneestä nahkakukkarosta löytyi kahdeksan kultakolikkoa.
”No jo nyt on… Ja hei täällä on portaat!” Galmar huudahti.
Luola tuntui saavan yhä merkillisempiä piirteitä. Frûnia lähti ensimmäisenä kiveen hakattuja portaita ylös ja pysähtyi äkisti. Yksi askelmista näytti jotenkin epämääräiseltä ja samooja varoitti muita astumasta sille. Sitten yhä merkillisempää, ylhäällä oli vanha ovi, jonka oven kahvan yläpuolella oli merkillistä tuntematonta haltiakirjoitusta, jota kuka ei osannut lukea. Frûnia käänsi kahvaa ja samassa rautaristikko laskeutui voimalla alas oven eteen. Frûnia ehti saada iskun käteensä ja perääntyi sadatellen.
”Ansoja…” Galmar murahti ja nosti ristikon ylös. ”Kokeillaan uudelleen, mutta Narîg ja minä pidämme ristikon ylhäällä.”
Frûnia avasi oven ja niin he pääsivät sisälle vanhaan kammioon, jossa oli kaappi, rikkoontunut sänky, vanhoja turkiksia sekä kaukoputki kapeiden ikkunoiden edessä.
”Täältä on varmaan vahdittu”, Galag uumoili.
Kaapista löytyi vanhoja vaatteita, aikaa sitten homehtuneita ja kuivuneita puteleita sekä kasa nahkaan sidottuja muistikirjoja, joissa oli lisää merkillistä kirjoitusta oudoin haltiakirjaimin.
”Aina vain oudompaa”, Galmar tokaisi. Frûnia kuitenkin pinosi kirjat reppuunsa.
Koko yön ja kahden päivän ajan hirmuinen pakkanen paukkui ulkona, mutta joukkio oli suojassa, teki tulen ja Franar nylki suuret karhut ruoaksi. Kun jäinen kuolema sitten vihdoin hellitti, lähti ryhmä liikkeelle vatsa täynnä.
Pohjoinen ei kuitenkaan päästynyt heitä helpolla. Maasto oli raskasta kulkea ja joka puolella tuntui vain näkyvän kukkuloita, joita luminen autius vartioi. Eräänä iltana alkoi sankka lumipyry, joka ajoi joukkion taas läheisen suuren kallion suojaan. He kulkivat valmiiksi varuillaan luolan nähdessään ja ohittaessaan jääkarhun kallon, he pakostikin pohtivat, voisiko luolissa lymyillä jotain vielä kauheampaa. Ei, luola vaikutti tyhjältä ja hylätyltä.
Ja samassa seinät alkoivat liikkua, muuttaa muotoaan. Ennen kuin joukkio ehti tehdä mitään, kaksi suurta lautasen kokoista vihreää silmää tuijotti tulijoita. Kor painui Franar jalkojen juureen uikuttamaan.
”Ihmisiä! Eikä vain pohjoisen lossoth, vaan outoja muukalaisia.”, suuri jääkäärme sanoi matalan sihisevällä äänellä.
”Peräänny senkin käärme!” Frûnia huudahti ja latasi jousensa.
Jääkäärme tuuppasi tyynesti Frûnia jousen pimentoon ja kierähti joukkion ympäri.
”Olisitte jo kuolleet typerykset, jos olisin niin halunnut. Keitä te olette ja mistä?” käärme kysyi.
”Galmar Gondorilainen. Ja tulemme etelästä”, Galmar sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman urhealta.
”Etelästä… En ole kuullut uutisia etelästä pitkään aikaan. Kertokaa!” jääkäärme sanoi saaden koko luolan kaikumaan matalasti.
”Sauron on kukistunut, senkin-” Frûnia aloitti, mutta Galmar tuuppasi häntä.
”Vai niin, vai niin. Ja mahtava Gondring on yhä pohjoisen valtias!” jääkäärme sanoi ja sen sihinä kuulosti naurulta.
”Kuningas Elessar on pohjoisen oikea valtias!” Frûnia huudahti ja Gondringin silmät kapenivat viiruiksi.
”Niinkö? En näe tätä kuningasta missään. Tulkoon vain mittelemään voimiaan. Hmm, siinä teille oiva tehtävä. Teistä surkimuksista ei riitä ruokaa pitkäksi aikaa. Saatte luvan hakea minulle ruokaa”, Gondring sanoi.
”Ruokaa?” Narîg nielaisi.
”Lähelle on pesiytynyt joukko peikkoja. Te saatte luvan houkutella ne esiin… Houkutella ne tänne”, jääkäärme sanoi.
”Houkutella! Mikset itse-” Frûnia aloitti.
”Koska pidän siitä, että ihmiset tekevät, mitä käsken. Ja te teette!” Gondring huudahti.
”Me teemme! Tuomme- Tuomme peikot!” Galmar sanoi ja tuuppi jo Frûniaa ulos.
Joukkion ei auttanut muuta kuin lähteä etsimään kamalaa peikkojen pesää. Matkalla he olivat kehuskelleet Franarille voittaneensa peräti viisi peikkoa Annúminaksessa, mutta nyt kylmässä ja lumituiskussa tehtävä tuntui ylivoimaiselta. Kor lähetettiin houkuttelemaan peikot esille ja nämähän tulivat joukolla ulos, ja huomatessaan helppoa ruokaa, nämä lähtivät oitis joukkion perään. Nyt juostiin veren maku suussa. Peikot nimittäin harppoivat lumessa paljon nopeammin ja aivan viime tingassa sankarit pääsivät luolaan suojaan. Ja saman tien Gondring iski peikkojen kimppuun salamannopeasti ja surmasi ne yksi toisensa jälkeen.
”Teitte oikein hyvin”, suuri käärme sanoi luolan varjoista, joista kuului katkevien luiden ja raa’an lihan mässäystä. Joukkiota puistatti. Miten heille nyt kävisi?
Mutta Gondring välitti enemmän ruoastaan, ainakin aamuun asti.
”Teidän on aika lähteä. Häipykää. Mutta älkää suotta ilman lahjaa. Olette olleet viihdyttäviä”, Gondring sanoi.
”Lahjoja vielä! Minä-” Frûnia aloitti, mutta samassa Gondring työntyi varjoista ja puhalsi jäisen hyhmän kiukuttelevan samoojan jalkoihin. Kun hyhmäusva hälveni, Frûnia huomasi olevansa jäätynyt lattiaan kiinni. Gondring sihisi tyytyväisenä.
”Oliko teillä muuta typerää asiaa?” käärme kysyi, kun Franar nosti jo reppua selkäänsä kiireen kaupalla.
”Mahtava Gondring. Me kiitämme lahjastanne”, Galmar sanoi ja hakkasi keihäällä Frûniaa irti jäälohkereesta.
”Imartelua! Annan sinullekin lahjan, oman lahjan. Vanha sotisopa, kimaltava.”
Jotain putosi varjoista luolan lattialle. Mithril-paita. Galmar otti sen varovasti mukaansa ja poimi samalla mithril-miekan, jonka Gondring oli syystä tai toisesta jättänyt palkkioksi.
Kirkas auringonpaiste melkein sokaisi joukkion ulkopuolella, mutta he kiirehtivät nyt kiireen vilkkaa pois, ettei Gondring yhtäkkiä muuttanut mieltään. Kului taas päiviä, ja Frûnia-parka sai huomata, kuinka hänen jalkansa tuntuivat jääneen kalpean valkoisiksi. Niihin särki ja kirveli vähän väliä. Mutta kenellekään samooja ei näistä vammoista hiiskunut.
Tuli sitten viimein päivä, kun edessä häämötti vuolas puro ja maastossa näkyi siellä täällä sulia kohtia sekä lehdettömiä koivuja.
”Tämä tuttu. Isäisä joki”, Franar hihkui. Kor haukkui.
He jatkoivat matkaa joen vartta pitkin, kunnes lännässä alkoi häämöttää korkeita vuorenhuippuja. Pahin pakkanenkin tuntui jo hellittäneen, ja Franar näytti innoissaan vanhan leiripaikan, jossa hän oli isoisänsä kanssa käynyt kauppaa kauan sitten. Pian joukkio alkoi tehdä lauttaa matkatakseen joen alajuoksulle, mutta työn keskeytti kirkas ja sointuva ääni: ”Harvoin näkee moisia vieraita tulevan pohjoisesta!”
Joukkio katseli ihmeissään ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Ja sitten viimein puron rantamilta he erottivat pitkän haltiamiehen, eränkävijän, joka katseli heitä tarkkaavaisesti.
Frûnia tuntui viimein saavan hymyn huulilleen ja vastasi kohteliaan haltiakielisen tervehdyksen.
”Olen Kénwë Foryaren, Mithlondista, mutta kuljen pohjoisen samoojien kanssa. Ystäväni Ancâlan kertoi teistä minulle, kun tapasimme talven kynnyksellä. En arvannut tapaavani teitä täältä”, Kénwë sanoi ja hänen äänessään oli varmuutta ja ystävällisyyttä, joka rauhoitti heitä kaikkia.
”Olemme kuninkaan asialla. Meidän pitää päästä mitä pikemmin etelään”, Frûnia sanoi.
”Sitten voin kenties olla avuksi, sillä tunnen nopeimmat polut ja reitit”, haltia vastasi.