Enkelin kosketus

Näin suhteellisen näyttävästi polkaistiin käyntiin Star Wars -kampanjassa, joka rullaa West End Gamesin ns. Star Wars D6 -sääntörungolla (harmonisesti valikoiduin Legends-lisukkein). Keski-Maa kampanjan jälkeen pidettiin pienesti taukoa, jotta allekirjoittaneen päivätyön kiire ehti asettua paikoilleen. Edellisestä Star Wars -sessiosta onkin sitten jo aikaa 20 vuotta, joten lienee paikallaan palata galaksin kiemuroihin. Näyttävän alkuintron jälkeen jaoin pelaajille heidän lähihistoriansa ja peli polkaistiin käyntiin.


Eesa Kazik

“Pelastusjärjestöö, meidän galaksin välinen, yhdessä…” Harmuksella oli tapana laulaa. Hän oli se innokkain, joka oli houkutellut sinut mukaan. “Sepanissa on sisällissota, mutta meidän on autettava kaikkia hädänalaisia!” Harmus… Sisämaailmojen kasvatti, hyvästä perheestä. Lauluääni oli upea. Päättäväisyys. Rohkeus.

Ja sitten… Kythera. Hän puhui aina unissaan, kun olitte avaruudessa. Mikähän siinäkin oli? Kuin runoutta. Kuinka hyperkauppareittien päässä odotti aina uusi seikkailu. Toisaalta joskus hän puhui tyynyistä. Se oli outoa. Hauskaakin. Runoja tai tyynyjä. Kythera oli sanavalmis. Piti puolensa.

Hän ja Harmus, yhdessä jo nuoresta pitäen. Kaikkein rohkeimmat, jotka tunsit. Tietysti lähdit heidän mukaansa! He tekivät suuria asioita! Ja kerrankin näytit muille, että sinä kuulut niiden rohkeiden joukkoon!

Mitä tapahtui? Hätäkutsut… Dimok ja Ripoblus toistensa kimpussa. Avaruuspiraatteja toisinaan. Mitä väliä? “Me olemme avaruuspelastajia. Me olemme neutraaleja”, Harmus viestitti. Kyllähän pelastajat tunnettiin.

Tähtiä… Lukemattomia tähtiä suorina viivoina. Pyörii. Teit lähtöä. Avaruuspuku oli jo päällä. Ilmalukko sihisi, suoritti paineenvaihtoa. Värit rannetietokoneessa olivat kirkkaan vihreät.

Miksi kaikki tähdet piirtävät viivaa? Miksi kaikki… pyörii? Pyörii avaruudessa? Tyhjiössä? Missä minä olen? Missä? MISSÄ MINÄ OLEN?

 

Janush Heeb

Maw Station. Verraton paikka sellaiselle, joka osaa lentää. Miten hitossa oletkaan Sepanissa keskellä sisällissotaa? Tai ainakin käden mitan päässä siitä. Enkelin huomassa, kuten Maw Stationilla sanotaan palkkasotureiden keskuudessa. Perhana, Enkelin huomassa toden totta. Harvemmin sitä näkee twi’lek-naista johtamassa näin sekalaista sakkia. Enkeliä, Eil Erkania.

Mutta sinä et kuulukaan Mustan auringon klubille Enkelin huomaan. Ei, sinä olet tulokas. Märkäkorva. Juoksupoika. Ja palkkasoturit osaavat kyllä muistuttaa siitä. Kun saavuit, olit “Mopo” ja sitten “Mokke”. Kun osoitit todella tietäväsi jotain lentämisestä, päädyit Enkelin huoman sijasta Mans Tulliuksen cargo ferry -luokan rahtialukselle, jonka nimi oli Tohma. Et kysynyt miksi.

Nyt sinä olet “Monkki”. Se on kai ylennys? Hitot, pahempiakin töitä riittää Maw Stationilla, paljon pahempia. Olet pitänyt pääsi kylmänä, välttänyt kysymästä typeriä. Kapteeni Mans Tulliuksen mielestä näin on hyvä. Hänen hyvänsä on sinunkin hyväsi.

Tohma on kokenut yhtä ja toista. Se ei ole uusinta uutta, mutta kuljettaa tuntuvasti rahtia, kun tarvitaan. Ruokaa, vettä, varaosia, aseita, pommeja, kuumaa kamaa, joukkoja. Kapteeni käskee, sinä suoritat.

Olet suorittanut jo jonkin aikaa. Joku on kaivertanut lentotuoliin “Monkki”. Kauanko olet vielä “Monkki”? Entä jos pääsisitkin lentämään Z-95 -lentueeseen? Enkeleiden ruoskat.

Tuskinpa. “Monkki” lentää Tohma-nimisellä rasvapurkilla ja kapteeni Mans käskee. Voisi olla pahemmin. Rahtitilassa, jossa gamorrealainen Rohk touhuaa. Miten jonkun olennon hiki voikin olla niin pisteliäs, että se puskee läpi paineovista. Tai suojaushommissa, kuten Ska-kril, weequay, jolla on liian lyhyt pinna.

Olisihan sitten ammuntaa ja korjaamista. Arbo ja Lubo, kolmisilmäiset gran-veljekset, pitivät niistä huolen. Pitäisivät tälläkin keikalla, elleivät olisi olleet niin tolkuttoman päissään. Kapteeni pyysi laiturimestari Lorcaa heittämään heidät putkaan. Olikohan järkeä? Entä jos joku pässiaivo käy kimppuun? Ripoblus? Dimok? Piraatit?

Normaalisti rahtialus Tohma pyörii lähialueilla, Sepanin sektorissa. Nyt mentiin Cyrilliaan asti. Droiditeollisuutta, ja paljon imperiumin joukkoja. Otettiin droidien varaosia kyytiin, ja sitten yksi vanki. Tai no, vapautettiinhan se heti. Kuulemma ohjelmoija. Kapteeni sanoi, että Maw Station tarvitsee uuden. Vanha oli kuulemma käpälöinyt Enkelin rahoja ja päätynyt ulos ilmalukosta.

Joten paluumatkalle. Rohkin hiki haisee niin, että lento-ohjaimet varmaan höyrystyvät ilmaan. Uusi kaveri ei paljoa puhu tai Ska-kril käskee olla hiljaa. Sitten varoitusvalo syttyy. Onko hiki tehnyt tehtävänsä? Ei, hyperavaruudessa on varjo. Piru vie, se tarkoittaa pakollista pysähdystä. Piraatit raahaavat toisinaan asteroidin varjoksi, jotta voisivat väijyttää. Samperi. Ja täyshullu ottaisi sen riskin, että puskisi varjon läpi.

 

Aamat

Sinulla ei ole ollut erityistä hinkua sekaantua muiden asioihin. Tuo jalo aate on sekoitus itsesuojelua ja viisautta. Mutta kun toinen ithorian kysyy apua… Pahus, homma menee hankalaksi. Vanha ukko, harmiton. Päätit sitten kuitenkin auttaa.

“Auta minut Sepaniin, niin saat palkkion”, ukko sanoi. Nimi oli Tokat, mutta varmaan tekaistu. Ukolla oli vainolaisia kintereillään, mutta hei, sinähän tiesit, miten kadotaan, eikä ukko täysin köyhä ollut. Allanteen VI oli käymässä muutenkin ahtaaksi. Teollisuusvakoilu vaaransi hengen. Mikä pahempi muka ukkoa ajoi takaa?

Ensimmäinen paha aavistus oli sukkula. Tribune-luokka. Mikä purkki, eikä aseistusta. Ukko sanoi, että kaikki hoituu, kunhan päästään hyperavaruuteen. Pötyä. Sinne pääseminen oli jo urakka sinänsä, kun ajo ei millään suostunut menemään päälle. Sitten vain pikavauhtia Charraan, matkan helppo osuus. Siellä riittää aina tulijoita ja menijöitä.

Sepanissa riehui sisällissota. Ukko jätti tämän kertomatta. Neuvotteluiden jälkeen tuplasi palkkiosi. Hyperavaruusnavigointi oli paljon vaikeampaa kuin Gamorrin väylällä. Ja tuli viivytyksiä. Sepaniin matkasivat vain palkkasoturit ja sekopäät. Sana leviää alamaailmassa nopeasti. Tämä oli toinen paha aavistus.

Tuli kiire. Tulitaistelu hangaarissa. Ukko oli surkea ampuja. Lähdettiin kiireessä yön selkään. Päästiin ihan tuurilla hyperavaruuteen. Pian oltaisiin Sepanissa, jahuu. Tai sitten ei. Varjo hyperavaruudessa. Niitä kohtia, joissa on pakko pudottautua ulos ja katsoa, mikä hitto siellä on esteenä. Ripobluksen tulliasema. Alus tarkastettiin lattiasta kattoon. Antoivat silti jatkaa matkaa. Ukko varmaan lahjoi.

Hyperajossa oli taas ongelmia, mutta vihdoin tulliasema jäi taakse. Taas varjo. Jumankauta, se oli oikea alusten hautausmaa. Kahakka oli varmaan käyty hiljattain. Romua joka puolella. Miten aavemaista on lentää sellaisen alueen läpi. Alueella oli muitakin, ryöstäjiä, mutta sitten… Kolme toscanilaista hävittäjää ilmaantui hyperavaruudesta. Perhana, sukkulaa jäljitettiin!

Ei aseistusta, hyperajo niin ja näin, keskellä hylkyjä. Piti vain toivoa, että hylkyjen väliin voisi edes piiloutua, mutta miten, jos meitä jäljitettiin. Ei ollut aikaa. Toscaanit saavuttivat meitä koko ajan. Mutta sitten saapuivat joukko Y-Wingejä. Tunnuksettomia. Syntyi taistelu, me vain pyrimme pakoon. Toscanit osuivat sukkulaan pari kertaa. Kohta hylkykenttä jäisi taakse.

Ja sitten paikalle saapui dimokien kevyt calamari risteilijä Ben Het. Joku osui meihin. Moottorit olivat tulessa, alus kieppui kohti hylkykenttää. Ukko työnsi sinut pelastuskapseliin ja antoi mukaasi datakristallin.

“Vie tämä Ripoblukseen, Ran Veleyaan. Etsi Korkos”, Ukko sanoi, eikä hän enempää ehtinyt sanoa. Sullouduit kiireessä kapseliin, Ukko jäi. Näit ulkoa, kuinka sukkula räjähti. Pelastuskapseli törmäsi hylyn seinämään, löit pääsi. Kaikki vain kieppui ja sitten pimeni.

Pimeää. Pelastuskapselin lattia. Hiljaisuus. Missä sinä oikein olet? Takaa-ajajat tuskin huomasivat pelastuskapselia, joka on osa hylkyjen hautausmaata. Mutta kuinka sinä pääset pois?

 

Gala

Cyrillian rangaistuslaitos A43, lohko D, selli 4768, vanki no. 88327901-XD. Viimeiset vuodet nuo numerot ovat vilisseet päässäsi istuessasi Imperiumin vankilassa. Syytteet tietomurrosta, tietoliikenteen häirinnästä… Sinä nyt olit vähäinen kala, kun verkko kiristyi, mutta jonkun oli saatava tuomio. Imperiumi pystyi todistamaan, että oikeus voitti.

Kolme vuotta hyödytöntä nysväystä. Ja sitten eräänä päivänä vartijat saapuvat selliin ja ilmoittavat, että on aika lähteä. Pahus, saatko siirron joihinkin kaivoksiin? Olet ainoa vanki kuljetusaluksessa. Ikkunasta näkyy Cyrillian droiditehtaiden tummia sävyjä. Kaarratte suoraan kohti Cyrillian avaruusasemaa. Pahaenteistä.

Imperiumin iskusotilaat saattavat sinut laiturille 355, jossa odottaa parhaat päivät nähnyt Cargo Ferry -luokan rahtialus. Vastassa on mies likaisen parransängen kanssa ja hänen vieressään weequay-rodun edustaja, palkkasoturi. Mitä ihmettä?

“Olen kapteeni Mans Tullius, Tohman kippari. Tämä tässä on Ska-kril. Eil Erkan on ostanut vapautesi ja työskentelet tästä lähtien hänelle Sepanissa, Maw Stationin avaruusasemalla. Vaihtoehtoisesti lähdet täältä asteroidikaivoksille. Miten on?”

Helppo valinta. Iskusotilaat poistivat käsirautasi ja olit vapaa, tavallaan. Juron oloinen weequay saattoi sinut suuren rahtialuksen uumeniin. Asuintilat eivät olleet hääppöiset. Kapteeni Mans ei paljoa puhellut, Ska-kril vielä vähemmän. Ja hitto pelästyit, kun vastaan käveli ruumaa hoiteleva gamorrealainen, Rohk. Et ole koskaan tavannut toista, jonka hiki haisee niin pahalta, että sen voisi kuvitella sulattavan paineovetkin. Päätit pitää hyvää välimatkaa.

Miehistön ainoa vähänkään normaalimpi tapaus tuntui olevan apulentäjä, jota kutsuttiin nimellä Monkki. Hän oli nuori niin kuin sinäkin, mutta Ska-krilin läsnäolo ei rohkaissut syvällisempiin keskusteluihin.

Rahtialus Tohman pitäisi olla pian perillä Maw Stationilla, mutta jokin on vialla. Alus on pudonnut hyperavaruudesta ennen aikojaan. Mitä on tekeillä? Ehkä kapteeni tietää? Tai Monkki?


”Kapteeni, meillä on ongelma.”

Cargo ferry -luokan rahtialus Tohma oli joutunut pudottautumaan hyperavaruudesta ja edessä näkyi oikea hylkyjen hautausmaa. Sepanin sektorissa riehui sisällissota, joten näky ei ollut aivan tavaton, mutta tämä kyseinen hautausmaa oli vanha ja kietoutunut suuren asteroidin ympärille. Silloin tällöin hylyt ajautuivat laajalle ja tämä taas heijastui varjona hyperavaruuteen. Ja vain täysi sekopää luottaisi onneensa ja puskisi hyperavaruudessa näkyvän varjoisan alueen lävitse.

”Äh.”

Kapteeni Mans Tullius ei ollut iloinen jouduttuaan heräämään nokosilta. Hän oli rahtari ja tiesi hyvin, missä oli helppo joutua väijytetyksi. Oli pakko pujotella tämän rojupilven lävitse ja hypättävä sitten uudelleen hyperavaruuteen, jotta he olisivat ajoissa Maw Stationilla.

”Pujottele läpi, Monkki. Iisisti. Ja tsekkaa sensorit, ettei täällä väijy ketään. Passiiviskannaus tai meistä tulee piñata.” ”Jessöör.”

Samaan aikaan romun seassa kellui avaruuspuvussa ihminen. Eesa Kazik yritti kuumeisesti miettiä, mitä ihmettä oli tapahtunut. Hetken tyhjiössä pyörittyään hän löysi avaruuspuvun säätimet ja sai pienet rakettimoottorit toimimaan. Hän oli hylkyjen hautausmaalla, yksin. Se oli selvää. Vai oliko? Miksi sensoreissa näkyi heikko energiasignaali?

Tuo energiasignaali kuului Aamatille. Ithorianille, joka heräsi pelastuskapselin lattialta. Kesti tovin päästä tietokonepäätteen luokse, joka vaati hetken korjaustoimenpiteitä, ennen kuin tieto ympäristöstä alkoi vaikuttaa luotettavalta. Hylkyjä… Ja pelastuskapselin oli nätisti hylkyjen seassa. Pakkohan täältä oli jotenkin päästävä pois. Sensorit eivät oikein kertoneet mitään, ja vaikutti siltä, että luultavasti kapselin törmättyä hylkyjä päin, sen generaattori oli vaurioitunut. Niinpä tehot olivat puolessa.

Aamatin ihmetellessä ongelmaa hän ei tullut huomanneeksi, kuinka joku yhtäkkiä avasi ilmalukon. Joku avaruuspukuinen ihminen pyrki sisälle, eikä hämmentyneellä ithorianilla ollut aikaa selvittää miksi, kun paineentasauksen jälkeen tuo ihminen asteli sisään ahtaaseen kapseliin.

”Eesa, SRC (Space Rescue Corps), ei hätää. Tai no, mulla ei taida olla alusta.”

Pelastuskapselin tietokone ilmoitti samalla, että elossapito riittikin nyt vähemmäksi aikaa, kun aluksella oli kaksi henkeä.

”Tuota meidän täytyy varmaan kutsua apua? Ootko kokeillu?”

Aamat ei ollut vielä ehtinyt, ja kun he kokeilivat kutsua apua, läheiset suuret hylyt taisivat häiritä signaalia pahemman kerran. Oli siis jotenkin käynnistettävä moottori ja yrittää päästä pois taskusta, jonne pelastuskapseli oli joutunut. Lyhyen säädön jälkeen tämä onnistui.

Sillä välin Tohman apupilotti Monkki tai Janush, äkkäsi hätäsignaalin.

”Kapteeni, hätäsignaali! Mitä tehdään?”

”Maailman helpoin ansa… Hmm, avaa viesti.”

Eesan ja Aamatin höpötys ei ainakaan kuulostanut ansalta. He olivat nyt pahemmassa pulassa, sillä rakettimoottorin käynnistäminen oli syönyt jo ennestään epävakaan generaattorin tehoja. Kapteeni Mans tarkisti reitin ja neuvoi Monkin hurauttamaan paikalle, mutta varovasti. Tohman runnominen oli kielletty ja Monkki luvattiin heittää ilmalukosta, jos jotain tapahtuisi. Kapteeni Mans käski myös paikalla norkoilevan Galan töihin, joka asettui sensoreiden ääreen.

Taitavasti Janush ohjasi rahtialus Tohman pelastuskapselin luokse ja vastaanottokomiteana toimivat Rohk, kapteeni Mans sekä Ska-kril. Eesa ja Aamat vaikuttivat sen verran pöljiltä, etteivät nämä voineet olla mitään piraatteja.

”Öö, pari Y-Wingiä taisi juuri ilmaantua tutkaan”, Gala mainitsi sensoreiden luota. Janush ilmoitti heti kapteenille, joka käski apupilotin painua hittoon paikan päältä ja äkkiä.

Y-Wingit näyttivät huomanneen rahtialuksen ja lähtivät takaa-ajoon hylkyromun halki. Ne olivat ketterämpiä kuin suuri rahtialus, jota Janush tosin ohjasi lahjakkaasti. Kapteeni komensi Eesan ja Aamatin lasertykkitorneihin kiireen vilkkaa. Kohta Y-Wingit olivat iskuetäisyydellä ja ampuivat ionilatauksia tasaisena sarjana. Nähtävästi vainolainen halusi kaapata aluksen. Aamat pääsi kuitenkin nopeasti jyvälle tykkitornin saloista ja sai tulitettua yhden vainolaisista tuusan nuuskaksi.

Toinen Y-Wing kuitenkin ryöpytti rahtialus Tohmaa, jonka systeemit ionisoituivat osittain. Miehistö ohjasi kuitenkin virtaa aluksen muista osista, ja kun Aamat ampui viimeisen Y-Wingin alas, näytti rahtialus Tohma pääsevän viimein pois hylkyjen hautausmaalta. Tutkaan ilmestyi lisää tuntemattomia aluksia, mutta tässä kohtaa Tohma ampaisi hyperavaruuteen. Maw Station määränpäänään miehistö kokoontui pitämään neuvoa ja kyselemään, mistä tulokkaat oikein olivat tulossa ja minne menossa. Kun Aamat paljasti kantavansa outoa datakristallia, kapteeni Mansin ahnaat silmät syttyivät. Tuo data kuuluisi ennen kaikkea Enkelille.

 

 

 

Corca

Seikkailijat olivat viettäneet jo muutaman päivän merellä kaappareiden seurana. Punaisen lokin miehistö oli pistänyt heidät töihin, mutta edes yön rauhalliset hetket eivät välttämättä olleet rauhallisia. Kaikki kolme kärsivät erilaisista painajaisista…

Ylva

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. 

Heräät kesken sydänyön tuntien. Ruuman pimeys tuntuu liialliselta, kuin pahojen aavistusten ristiaallokalta. Tarvitset ilmaa, raitista yöilmaa. Könyät kannelle ja yövahti, Maro, nyökkää sinulle tervehdyksen. Essa on ruorissa, kasvot ovat ilmeettömät.

Ei tähtiä. Ei kaukaista valoa. Kuinka pitkä matka vielä on? Äkkiä koko maailma tuntuu painavalta. Liian mustalta, synkältä ja painavalta. Nojaat reelinkiin uupuneena, jalat eivät kanna kunnolla. Ja meressä…

Meressä on joku. Jokin. Ensin vain mustin piste mustan yön keskellä, sitten lähempänä. Kuin suuri varjo. Selittämätön pakokauhu valtaa mielen, henki salpautuu, huulet muodostavat puuroutuneita sanoja.

Varjo ui lähemmäksi. Se on kuin jättiläinen, täynnä pitkälle haaroittuvia kouria, oksia, levää, vihaa. Kauhaisu kerrallaan se lähestyy laivaa. Essa huudahtaa kauhusta. Yrität kontata karkuun kantta pitkin.

Ei… Liian myöhään. Valtava oksat tarttuvat reelinkiin ahnaasti ja mustan yön voimat kaatavat laivan. Liu’ut pitkin kantta kohti mustaa kitaa, joka puree lankkuja poikki. Saat viime hetkellä kiinni köydestä ja jäät killumaan hirveyden yläpuolelle kuin syötti. Yksi oksista tavoittelee sinua, pistää kylkeesi kuin koukku repien sinua alas.

Huudat avuksesi kaikki tahdonvoimasi rippeet, joita sinulla vielä on. Puukolla saat sivallettu oksan poikki, vaikka sen koukku jääkin törröttämään kylkeesi. Ryhdyt kiipeämään ylös, vaikka maailmassa ei tunnu enää yläpuolta olevan.

Ja samassa mustat voimat vetävät laivan syvyyksiin.

Heräät pudoten riippumatostasi ja suoraan kyljellesi köysipunoksen päälle.

Afiya

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää. Se on tuttu virvoittava ystävä.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. Jokin epämääräinen, mille et osaa tai et halua antaa nimeä. Et ikinä haluasi osata nimeä.

Heräät ruumassa täydessä pimeydessä. Muut nukkuvat. Ihosi puskee kylmää hikeä.

Koetat rauhoittaa mielesi, löytää loitsusanan valolle, mutta kieli tuntuu puutuneelta. Liian paksulta, kihelmöivältä ja isolta suuhun. Juotavaa. Tarvitset juotavaa.

Kömmit pystyyn riippumatostasi värähtäen. Oletko vilustumassa? Muut nukkuvat. Laiva keinuu. Punainen lokki liihottelee aaltojen päällä. Könyät kohti juomatynnyriä.

Vesi maistuu kitkerältä. Se saa kielen kutiamaan kamalasti.

Samassa kannelta kuuluu avunhuutoja, kauhunhuutoja. Jokin valtava voima tömähtää laivan kylkeen ja melkein kaataa sinut. Jokin on täällä. Jokin…

Laiva kallistuu. Kiiruhdat ylös kannelle vinoja portaita. Tähdetön yö tervehtii sinua, hulluuden hyöky huutaa sinulle. Suuri musta varjo on tarttunut laivan reeliinkin, väkevä, voittamaton. Sen rihmaiset kädet ovat tarttuneet Ylvaan ja riepottelevat tätä ilmassa kuin räsynukke, suupalaa.

Koetat kiljaista loitsusanat, mutta kielesi on liian paksu. Se täyttää jo koko suun kuin pesusieni. Samassa laiva kallistuu, kaadut ja…

Heräät tukahtuneeseen huutosi omassa riippumatossasi. Jostain kajastaa uusi päivä. Lokit kirkuvat. Purje paukahtaa. Olipa hirveä uni.

Pierrot

Saari. Se häilyy unessasi epämääräisenä, utuisena, sumuisena hahmona. Aivan kuin kompassi hakeutuisi sinne yhä uudelleen ja uudelleen. Jäikö jotain taakse? Jotain huomaamatta?

Sydänyöllä nukut levottomasti. Pian ollaan Corcassa. Heräät miettimään sitä useammin kuin kerran. Mitä sitten tapahtuu? Ottavatko kaapparit teidät avosylin vastaan? Vai pyöräyttävätkö kölin ali?

Tunneleita. Mustia tunneleita. Tuntemattomia ovia. Aamu-uni on levoton labyrintti.

Herätessäsi tunnet aitoa huojennusta päivänvalosta, joka piirtyy esiin ruuman luukusta. Lokit kirkuvat. Vedät syvään henkeä.

 

 

Hiljaisen oloiset seikkailijat siirtyivät aamiaiselle kannelle, jossa Maro korjaili kampiliiraansa. Essa oli tähystämässä ja huudahti tutun luodon nähdessään, että pian oltaisiin perillä kotona. Jo samaisena iltapäivänä seikkailijat näkivät ensi kertaa Corcan saaren, jonka kapteeni Tria Punavaaksa päätti kiertää itäpuolen kautta, jotta he saattoivat kaikki tervehtiä tuttujaan asiaan kuuluvasti.

Corcan satamassa seikkailijakolmikkoa katsottiin oudoksuen. Corcan kaapparikillan perämies, Sirinwe, saapui juttelemaan vakavasti Trian kanssa, mutta muukalaiset päästettiin maihin. He olivat nyt iltakiireiden keskellä suuressa kaapparikylässä, jossa katujen virkaa hoitivat pitkospuut ja satamassa lepäsivät kaappareiden monia korjauksia nähneet laivat.

Punaisen lokin miehistö vei kolmikon  paikalliseen krouviin, Ruutitynnyriin, kertomaan pelin säännöt. Sitä ennen paikallisen teatterin suuruus, sir Bastian, höpisi heille teatraalisen koreasti humalapäissään. Kun tämä oli mennyt, Tria painotti, ettei saariseikkailusta ei tullut mainita sanallakaan. Hölmöinkin tiesi, että Holvien valtakunnan läheisyydessä hiipparointi toi huonoa onnea, jos siihen ylipäätään uskoi. Urhea Tirj oli menehtynyt myrskyssä jouduttuaan yli laidan. Nyt hänet pitäisi silti haudata ja tämän vuoksi seuraavana aamuna kolmikko oli kutsuttu tai käsketty hautausmaalle valmistelemaan eräänlainen valeruumis arkkua varten. Tämä arkku kuljetettaisiin sitten zaneille, jotka olivat saapuneet Corcalle pari vuotta sitten ja asuttivat nyt saaren korkeinta huippua, Lokkivuorta. Nämä zanit osaisivat lukea Tirjille jäähyväiset matkalle tuonpuoleiseen, sillä tämän omaiset olivat merellä.

Afiya oli vähiten innostunut ruumiin rakentelusta ja päätti heti aamusta kysellä enemmän Corcan ihmiset aatoksista. Kaikki eivät puhuneet, varmaankin siksi, etteivät kaapparit yleensä välitä tietäjistä. Ruutitynnyrin pitäjän, Mammaksi kutsutun miehenkörilään kanssa, Afiya ehätti kuitenkin keskustelemaan erään puusepän ohella. Nämä tiesivät kertoa, että Tria Punavaaksa oli varsin omapäinen ja oli huonoissa väleissä erään toisen kapteenin, Leanan, kanssa, joka komensi Sunneva-nimistä laivaa.

Sillä välin Ylva ja Pierrot viettivät aikaa Punaisen lokin miehistön kanssa ja rakensivat valeruumista sekä koristelevat arkkua. He säikähtivät myös pahanpäiväisesti, kun sir Bastian ilmestyi esiin hautakivien takaa. Tällä oli pahemman luokan krapula.

Puoleen päivään mennessä Tirj-paran valeruumis oli valmis ja muut yhyttivät Afiyan, joka vaikutti suhtautuvan nyrpeästi koko Corcaan. Tästä huolimatta hän lähti muiden mukaan Lokkivuorelle viedäkseen Tirjin arkun perille. Periltä he löysivätkin zanien leirin, jonka johtaja, Zinja, otti Tirjin arkun vastaan ja antoi samalla Trialle parantavia rohtoja, jotka zanit olivat valmistaneet. Näin he maksoivat oleskelunsa Corcalla.

Ennen lähtöä vanhin Zinja pysäytti kuitenkin Ylvan ja tutki tätä tarkkaan puhuen zanien kieltä.

”Hän sanoo, että sinussa on synkkä kirous”, eräs zani-soturi sanoi tuimasti. Zanit sylkivät olkansa yli ja mutisivat suojaavia sanoja.

”Kirous?” Ylva kysyi hätkähtäen. Unet… Oliko se kaikki totta? Seikkailijoiden killassa oli kerrottu Holvien valtakunnan synkistä kirouksista. Jos sellainen saisi hänet valtaansa seuraukset olisivat kammottavat.

Afiya ja Pierrot saapuivat tukemaan Ylvaa. Zanit eivät muuta pukahtaneet.

”Meidän on päästävä takaisin Mennaelille”, Ylva sanoi. Vain Mennaelilla olisi tarpeeksi tietoa kirouksista.

Kaapparit kuuntelivat epäluuloisina zanien puheita, mutta he ottivat ne vakavasti. Matkaaja kerjäsi jo huonoa onnea mennessään Holvien valtakunnan lähelle, mutta kirous… Se oli vakavampaa.

”Palataan Corcalle”, Tria sanoi päättäväisesti.

Olisiko kaappareiden varmempi tehdä omia ratkaisuja muukalaisten suhteen? Vai auttaa heidät pois? Nuo ajatukset päässä kieppuen seikkailijat lähtivät paluumatkalle Corcan satamaan.

Kirotun saaren aarre

”Yritetään etsiä se lokikirjassa mainittu laiva. Tanssiva apina.”

Ensi töikseen kolmikko suunnisti saaren lounaiseen niemenkärkeen, josta näki hyvin pienelle naapurisaarelle. Sen toisella puolen törrötti laivan masto riekaleisen purjeen kanssa. Pierrot ja Ylva uivat kapean salmen ylitse tutkimaan hylkyä Afiyan jäädessä odottelemaan. Mutta hylky ei ollut Tanssiva apina, vaan Hullu hevonen. Hylky oli niin pahassa kunnossa, etteivät Ylva ja Pierrot uskaltaneet tutkia laivaa sen enempää. Nähtävästi se oli ollut murskaantuneena kiviin jo jonkin aikaa.

Seuraavaksi haaksirikkoiset päättivät lähteä tutkimaan saaren länsirantaa ja kulkea sitä myöten pohjoista kohti. Ei aikaakaan, kun he näkivät vanhan puoliksi uponneen hylyn meren lahdella sekä luolan rantakallioilla. Pahaksi onneksi vetehiset näyttivät asuttavan luolaa, sillä niitä uiskenteli kalastelemassa siellä täällä. Vaaran välttääkseen, seikkailijat kiersivät korkeampaa kukkulan kupeen kautta ja suuntasivat sitten kiertoreittiä hylyn luokse.

Tällä kertaa hylky osoittautui Tanssivan apinan hylyksi. Päältä jo näki, että sitä oli purettu jo kotvan aikaa sitten. Lokikirjan mukaan rakennustarpeiksi. Kenties jostakin löytyisi vielä mökkikin?

Tutkiessaan lähellä olevaa metsikköä, kolmikko törmäsi epäonnekseen kolmeen peikkoon, jotka olivat ansastamassa. Syntyneessä nujakassa vaihdeltiin iskuja ahkerasti, mutta seikkailijat selvisivät koitoksesta vähin vammoin. Peikot sen sijaan ei niinkään. Vähin äänin kolmikko jatkoi saaren pohjoispuolelle, jossa Ylva viimein huomasi mökin kukkulan ylärinteessä. Sen täytyi olla lokikirjan mökki.

”Haloo, onko ketään kotona?” Afiya huhuili.

Mökki ja sen pihapiiri näyttivät asumattomilta. Olivat olleet ties, kuinka kauan, sillä mökin katossa oli reikiä ja pihamaa puski heinää. Mökin sisältä ei löytynyt mitään erikoista. Kolmikko kiipesi läheiselle kalliolle tähystämään ja he näkivät jotain erikoista. Purjeveneen ankkuroituneena saaren koillisrannalle, kaksi hahmoa sen kannella vartioimassa. Ja neljä hahmoa, jotka tarpoivat heinikossa ja suuntasivat juuri kulkunsa mökkiä kohti.

”Saadaan vieraita”, Pierrot sanoi. Kolmikko keskusteli tovin ja päätti jäädä odottamaan tulijoita rauhallisin aikein. Tarkkasilmäisinä he olivat jo huomanneet pääkalloviirin purjeveneen mastossa. Tulijoiden täytyi siis olla kaappareita tai pahempaa, merirosvoja.

”Mitä tehdään? Puhutaanko?” Pierrot jatkoi.

Niin kolmikko päätti tehdä. Ei aikaakaan, kun epäluuloiset rosvot olivat mökin luona ja seikkailijoita sihdattiin ties millä aseilla. Kolmikko kertoi epäonnisesta reissustaan ja lopulta lokikirjasta, jonka olivat löytäneet saarelta. Rosvojen päällikkö, punahiuksinen nuori nainen nimeltä Tria Punavaaksa, vaikutti pohtivan ankarasti, mitä kertoa kolmikolle. Miksi rosvot olivat saarella? Saarella, joka oli liian lähellä pelättyä Holvien valtakuntaa.

Ylva muisti kuitenkin Trian lokikirjasta. Tämän täytyi olla hulluksi tulleen kapteenin tytär. Mutta miksi tytär oli palannut saarelle? Toivoiko hän, että hänen isänsä olisi elossa?

”Me etsimme hopeakirstua, ja jos haluatte pois saarelta, saatte luvan auttaa sen etsimisessä”, Tria sanoi, eikä kolmikolle oikein jäänyt vaihtoehtoja. He lupasivat auttaa, mutta eivät miten sattuu.

”Autamme tietty, mutta emme mene siihen hemmetin kiviympyrään”, Ylva lisäsi muiden puolesta.

Seikkailijat ja neljä kaapparia, Tria, Maro, Essa ja Tirj, lähtivät tutkimaan saarta. Yksi seikkailijakolmikosta laitettiin yleensä ensimmäisenä tutkimaan epämääräisiä luolia yhden kaapparin seuratessa perässä. Saaren keskellä kohoavan kukkulan uumenista löytyi salaperäinen kammio, jossa oli oudosta mustasta metallista tehty ovi. Sen avaaminen tuntui onnistuvan vain Afiyalta, joka oli tietäjä, joten omapäisesti hän lähti tutkimaan kammioiden salaisuuksia.

Kammioista löytyi vanhoja laboratorioita, yksi asuinhuone ja yksi lapsen huone. Asuinkammiossa oli vanha aikuisen luuranko. Seikkailijat pohtivat kuumeisesti, kuka paikalla oli oikein asunut lapsensa kanssa. Lokikirja antoi vain hullun viitteitä. Ainoa varsinainen johtolanka oli ’Tennius’-sana, joka oli raapustettu paperille erään kammion lattialla. He löysivät myös vanhan revenneen sivun, joka oli peräisin lokikirjasta. Siinä kirjoittaja kertoi vievänsä hopeakirstun saaren länsirannalle.

Kaapparit olivat saaneet tarpeekseen pimeistä luolista. Tria usutti heitä jatkamaan länsirannan tutkimuksia ja siellä heitä näytti onnistavan. Kirstu nimittäin lepäsi vanhan käppyräisen ja mustuneen puun juurakossa.

”No, urheat seikkailijat, käykää hakemassa kirstu”, Tria käski.

”Mene itse hakemaan”, Afiya tiukkasi takaisin.

Kaappareiden Tirj nauroi ja lähti hakemaan kirstua omin päin. Naurahtaen hän tarttui arkkuun ja lähti raahaamaan sitä. Siinä samassa musta puu heräsi eloon ja löi hirmuisella tällillä Tirjin aina rantaveteen saakka. Maro ampui pyssyllään puuta ja raivostui silminnähden.

”Juoskaa!” Pierrot kiljahti, sillä puu vyöryi heitä kohti.

”Takaisin laivalle!” Tria komensi, ja niin alkoi silmitön pakomatkan metsikön läpi. Tuntui kuin saari itse olisi noussut pakenijoita vastaan, sillä metsä, jossa he juoksivat, tuntui jotenkin unenomaiselta ja pahaenteiseltä. Synkeät mustat virtaukset kuluttivat voimat hetkessä ja takana puu vyöryi hakemaan saalista. Jostakin kuului miehen vertahyytävä kiljaisu. Tirj oli jäänyt jälkeen. Tria ja Maro näyttivät ottavan muihin etumatkaa, mutta Ylva-parka tunsi voimiensa ehtyvän.

”En jaksa enää”, Ylva sanoi ja vaipui maahan.

Afiya jäi auttamaan häntä ja Pierrotkin ponkaisi takaisin huomatessaan kaksikon jääneen jälkeen. Essa ohitti heidät. Metsän myrkyllinen musta kirous painoi heitä joka puolelta ja vain Afiyan tietäjänvoimat pitivät viivyttävät lopullista hyökyaaltoa. Pierrot yritti kiskoa, mutta hänenkin voimansa alkoivat huveta. Ja siinä samassa Maro ampaisi paikalle ja nappasi Ylvan olalleen. Kun he viimein jättivät metsän taakseen, mieli kirkastui ja tuntui kuin he olisivat paenneet painajaisesta.

Kaappareiden laiva, Punainen lokki, odotti matalassa vedessä. Laivassa vartioi kaksi kaapparia, joille tuli kiire auttaa toverinsa ja muukalaiset laivaan. Ankkuri nostettiin ja tuuli tarttui purjeisiin.

”Sinne jäi hopeat”, Tria manasi katsoessaan, kuinka saari jäi taakse hämärtyvään yöhön.

”Parempi niin”, Ylva sanoi.

Kaikki olivat uupuneita, pelastuneet viime tingassa. Maro sai kiitokset avustaan ja vaatimaton kaappari vain myhäili ja tarjosi piipputupakkaa.

”Minne muuten ollaan menossa?” Afiya kysyi kaappareilta.

”Corcalle”, Tria vastasi ruorista, ”kotiin. Jos minulta kysytään, pärjäsitte hyvin saarella. Teille olisi hyötyä Corcalla. Tokkopa pitävät teitä enää elävien kirjoissa siellä Mennaelilla.”

Kolmikko supatti hetken keskenään. Tällä hetkellä ei tainnut olla erityisesti vaihtoehtoja. Pierrot ennätti jo kuitenkin julistamaan: ”Joo, me tullaan Corcalle! Tuskin ovat meitä lähteneet pelastamaan!”

 

Vene nro 13

Saraneassa aina sattuu ja tapahtuu! Uusi Seikkailijoiden kilta -kampanja pyörähti käyntiin ja pääsemme tutustumaan Ylvan, Pierrotin ja Afiyan seikkailuihin. Kaikki alkaa rauhallisissa merkeissä Mennaelin saarelta eräänä kesäisenä päivänä.


Meren rauhoittava kohina kuiskii Mennaelin saaren rantaa vasten. On lämmin toukokuun päivä, ja mereltä puhaltava etelätuuli tuntuu lupaukselta kuumasta kesästä. Rantahiekassa on muiden kulkijoiden jälkiä, jotka kaikki johtavat suurta satamaa kohden.

Tänään on viimeisten koitosten aika. Mennael on opettanut teille paljon seikkailijan jaloja taitoja, mutta viimeiset kokeet kertovat, oletteko valmiita kohtaamaan maailman vaarat. Satama kuhisee, osa on tullut jo hyvissä ajoin, toiset ovat heränneet varhain ja kävelleet vielä kerran Mennaelin ihmeitä katsomassa. Kaikki tuntuvat olevan valmiita.

Halfstan Suolaparta, yksi killan kokeneista kapteeneista ohjaa tulokkaita ryhmiin. Koitoksen tarkoituksena on purjehtia pienelle ryhmällä Mennaelin lähisaarille ja löytää sieltä piilotettuja aarteita. Koitos on samalla kilpailu eri ryhmien välillä ja voittajia on tunnetusti juhlittu komeasti. Sanotaanpa, että he pääsevät myös itse valitsemaan tulevan asemapaikkansa Saraneasta.

Erikoisen koitoksesta tekee, että ryhmä koostuu täysin satunnaisesti. Sitä ei voi koskaan tietää, millaiset toverit tehtävää varten saa, mutta yhteistyön on sujuttava, jotta koitoksesta selviää.

“Meri on aina oikukas, älkää unohtako sitä!” Halfstan Suolaparta muistuttaa tulijoita. Joskus on käynyt niinkin onnettomasti, että meri on vaatinut varomattoman kokelaan hengen.

Saavutte kukin omia reittejänne ja kohtaatte satamassa lokkien kirkunan, merilevän ja tervan tuoksun, kokelaiden äänekkään puheensorinan ja Halfstanin kuuluvan äänen, joka ohjaa kunkin omaan ryhmäänsä.

“Ylva? Ryhmä 13, ole hyvä. Afiya? Ryhmä 13, ole hyvä. Pierrot? Ryhmä 13, tuolla airovaraston vieressä, ole hyvä. Te purjehditte veneellä numerolla 13.”

Te kolme näytätte muodostavan ryhmän aarrejahtia varten, joka kestää kokonaisen viikon ajan. Se, kuka löytää eniten aarteita, on tietenkin voittaja. Jokaisella Mennaelin saarella odottaa kätketty aarre ja saaria on sentään vain tarpeeksi! Kun saaren aarre on löydetty, sen korkeimmalla kohdalla liehuu lippu löytymisen merkiksi. 

Kuinka monta aarretta ehditte löytää? Oletteko te voittajia?

Kilpailun huumaa! Tutustuttuaan hieman toisiinsa, kolmikko päätti suunnata suoraan pohjoista kohti, Muurien saarille, josta saattaisi olla helpompi saada voittoja. Ensimmäisessä koitoksessa heidän täytyi suoriutua kiipeilystä vanhalle rauniotornille, mutta tämä ei tuottanut haasteita. Muut ryhmät kintereillään joukkio pyrki heti naapurisaarelle, jonka kivilabyrinttiin tietäjät olivat loihtineet otuksen, jonka peittoamiseen tarvittiin koko ryhmän toimintaa. Tämänkin he suorittivat juuri toisen ryhmän nenän edessä ja voitontahto kasvoi jo yli äyräiden.

Kolmas koitos Killingin saarella olikin jotain vallan muuta kuin taistelua tai kiipeilyä. Saarella vietettiin nimittäin häitä ja sulhaspari oli järjestänyt iloiset tanssiaiset häiden kunniaksi. Mutta oppisivatko seikkailijat tanssin askeleet? Koitos ei ollut niitä helpoimpia ja tuntui melkein mahdottomalta, kunnes Pierrot onnistui liikkumaan sukkelasti koko tanssin läpi. Samaisella hetkellä kilpaveikot rynnistivät paikalle, mutta liian myöhään. Joukkue nro 13 oli saanut jo kolme palkintoa.

Kun he jatkoivat matkaa, nousi etelästä kuitenkin myrsky, joka teki purjehtimisesta vaivalloista. Pian rankkasade jo piiskaisi kulkijoita ja tuuli puhalsi voimakkaissa puuskissa. Urhoollisesti kolmikko teki työtä, ensin päästäkseen rantaan ja lopulta vain sen vuoksi, etteivät he uppoisi. Mutta myrsky oli voimakkaampi. Se ajoi heitä luodetta kohti kuin vihan voimalla ja ajantaju hämärtyi. Päivät seurasivat toisiaan, eikä purjehtijoiden auttanut muu kuin selviytyä.

Kun kohtasivat viimein maata, heillä ei ollut juurikaan voimia rantautua. Myrsky ja vene tekisivät sen puhtaasti heidän puolestaan. Vene nro 13 paiskautuikin voimalla vieraaseen rantaan, hajosi ja pudotti kolmikon kyydistään.

Kun kolmikko viimein heräsi hiekkarannalta, oli kirkas aamu. Aallot kohisivat hiljaa rantaan. Edessä häämötti metsää, ylempänä suuri metsäinen kukkula. Missä he oikein olivat? Elossa… Mutta kuinka kauan?

Voimia kerättyään kolmikko perusti leirin rannan lähelle ja ryhtyi sitten tutkimaan saarta. Heillä ei ollut enää venettä ja ruokaakin oli vain nimeksi. Kukkulaa kiertäessään he äkkäsivät luolan suuaukon ja uteliaisuus velvoitti heitä tutkimaan paikan. Maassa näkyi kuitenkin outoja jalanjälkiä… Peikkoja! Saari ei siis ollut erityisen ystävällinen paikka. Kuinka kauas Mennaelista he olivatkaan ajautuneet?

Hetken neuvoteltuaan kolmikko päätti tutkia luolan. Varovasti he hiipivät sisään ja löysivät pian yhtä ja toista peikkojen valmistamaa tai löytämää rojua. Kivikeihäitä, köysiä, rujoja nahkanuttuja – sekä peikkoja. Päivänokosilla. Ylva ja Afiya olivat sitä mieltä, että vaaralliset otukset piti heti vaientaa. Pierrot empi ja kolmikon kiistellessä oliot havahtuivat ja olivat erittäin tyytyväisiä, kun ruoka oli tullut heidän luokseen omin päin.

Pian luolassa käytiinkin karmeaa nujakkaa, sillä vaikka peikot oli jokseenkin yllätetty, ne pistivät hyvin hanttiin. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia muutaman ruhjeen jälkeen ja ryhtyivät tutkimaan peikkojen tavaroita, joka koostui näköjään hylkytavarasta ja muusta rojusta, jossa oli myös ihmisvaatteita. Niiden seasta Pierrot löysi vanhan lokikirjan.

Luolaa riitti kuitenkin yhä, joten kolmikko päätti vielä tutkia lisää. Peikot olivat harjoittaneet metsästystä, joten seikkailijat ryöstivät näiden ruokavaraston. Eräästä sivutunnelista kuului selvästi meren kohinaa, mutta se oli veden vallassa. Siellä myös eleli vetehisiä, jotka toivoivat vaihtelua ruokavalioonsa. Lyhyen taistelun jälkeen kolmikko päätti perääntyä ja palata leiriin lepäämään ja syömään. Nyt heillä oli kosolti aikaa myös tutustua Tanssiva apina -nimisen laivan lokikirjaan. Ehkä se kertoisi, missä he oikein olivat?

Sarn Goriwingin taistelu

Viimeisten käänteiden aika… Joukkio ryhtyi ensimmäiseksi auttamaan pulaan joutuneita metsähaltioita, ja vaikka ryhmä oli alivoimainen, he yllättivät piirittäneet puoliörkit täysin. Edes kahdesta suuresta mustapeikosta ei ollut mitään vastusta. Metsähaltiat kiittivät joukkiota avusta ja saatuaan tietää näiden olevan kuningas Elessarin asialla, he luovuttivat löytämänsä palantirin joukkion haltuun.

Oli aika iskeä Sarn Goriwingin kalliotorniin. Metsähaltioiden avulla ryhmä lähestyi tornia huomaamattomana. Frûnia suoritti tiedustelun kiipeämällä yhden kerroksen ikkunasta sisään ja vaientamalla kerroksessa huilivat vartijat. Muut seurasivat perässä, mutta huonommalla menestyksellä, jonka jälkeen tornissa soitettiinkin jo hälytys. Niin alkoi Sarn Goriwingin taistelu, jossa armoa ei tunnettu eikä annettu. Vähä vähältä puoliörkit ja peikot saivat surmansa, mutta ei ilman ruhjeita.

Taistelun kulku sai vaarallisen käänteen, kun musta maagi astui esiin varjoista ja alkoi langettaa pelottavia kirousloitsuja hyökkääjien niskaan. Itsepintaisesti ryhmä ajoi takaa maagia yhä ylemmäs tornin kapeita portaita, kunnes Narîg sai raivokohtauksen ja syöksyi maagin kimppuun syötyään ensin kathkusa-yrttiä. Maagi mutisi loitsusanansa ja räjähtävä kipu viilsi varjaagia silmään, mutta raivolla Narîgin kirves upposi vihattuun vastustajaan, joka oli jo aiheuttanut liikaa kärsimystä. Sarn Goriwingin taistelu oli voitettu.

Tornista joukkio löysi erikoisia esineitä, jalokiviä ja rahaa, mutta myös kuninkaallisia asiakirjoja Gondorista. Maagin papereita tarkastelemalla selvisi, että kuninkaan hovissa oli petturi, eikä se ollut kukaan muu kuin Elegar, näkijämestarin avustaja. Toisen palantirin löydyttyä joukkio aloitti kiireesti kotimatkan, joka kulki ensin metsähaltioiden avustuksella halki suuren metsän beorninkien maille, jossa heidän johtajansa Beorath Grimbeorninpoika auttoi joukkion Anduin-joelle. Kotimatka saattoi alkaa.

Viikkoja myöhemmin pitkän matkan tehnyt joukko palasi vihdoin kotiin Minas Tirithiin. Mutta he tekivät sen salassa, ettei Elegar onnistuisi saamaan vihiä paluusta. Tomar saapui samoojien kanssa joukkiota vastaan ja vihdoin he saattoivat palata kaupunkiin. Elegarista annettiin nopeasti pidätysmääräys. Mutta Elegar oli ollut nopeampi. Petturi oli ottanut panttivangiksi näkijämestari Tarquillanin sekä Aldanin ja lukittautunut odottamaan neuvotteluja Valkoisen tornin huipulle. Kun vartijat kertoivat, että Elegarin seurassa oli nähty epämääräinen partaniekka, joukkio huudahti melkein yhdestä suusta: ”Folric!”

Sankarit kapusivat ylös Valkoiseen torniin ja Frûnian tehtäväksi annettiin kiivetä tornin ulkopuolelta yläikkunaan ja väijyttää kaapparit. Tässä hän onnistuikin loistavasti, sillä Folric sai surmansa tarkasta nuolen osumasta ja Elegar sai käydyssä kaksintaistelussa niin mojovan tällin päähänsä, että valahti tajuttomana lattialle. Näkijämestari ja Aldan oli pelastettu ja petturi saatu vangittua.

Kuningas Elessar ja kuningatar Eilien eivät säästelleet ylistyssanoja palkitessaan sankarit. Heidät kaikki lyötiin Gondorin ritareiksi ja jokaiselle luovutettiin maapala, jossa he saattoivat jatkaa elämäänsä kruunun palveluksessa. Tärkeät pohjoisen palantirit olivat viimein palanneet laillisen perijän luokse, ja nyt oli sankareiden aika levätä – kunnes heitä kenties kutsuttaisiin uudelleen.


Näin päättyi Palantir Quest -kampanjamme jännittäviin viime hetken käänteisiin. Pelinjohtana reaalimaailman työkiireiden keskellä oli kätevää, kun kerrankin oli valmis kampanja peluutettavaksi, jota saattoi sitten maustaa sopivin maustein. Hauskaa oli myös, että Peli sormusten herrasta -kampanjan maailma saattoi sellaisenaan jatkua ja tapasimme vanhoja tuttuja hahmoja, kuten Wilfric Vahveroisen Tharbadin komentajana.

Seuraavaksi porukalla oli puhetta, että matkaisimme kaukaiseen galaksiin Star Warsin merkeissä. Kunhan työrintama rauhoittuu, ryhdyn käsikirjoittamaan uutta kampanjaa. Sillä välin otamme vastaan valmiiksi leivottuna kakkuna Descent: Journeys in the Dark -pelin Sea of Blood -kampanjan.

Esgaroth kutsuu

On keskipäivä Janoisen lallin takahuoneessa. Pöydässä on tukevaa maalaismuonaa ja kolpakot ovat täynnä olutta. Olette päätösten äärellä. Vaihtoehdot kasautuvat, mutta lepo on miltei pakollista varastossa käydyn rajun taistelun jälkeen. Franar makaa Parannuksen tarhassa ja paranee hitaasti karmeasta vammastaan. Läheltä piti, ettei uskollinen lossadan menettänyt kokonaan henkeään teitä puolustaessaan. Tämä tehtävä on vaatinut jo niin monta henkeä…

Frûnia tuo kokoukseen myös tiedon, että yksi Tharbadin samoojista on saapunut Minas Tirithiin kuumepäissään. Nuorukainen, nimeltä Tomar, saapui kuulemma Frûnian läheisen ystävän, Aldanin, asunnolle yöaikaan ja toimitettiin sitten lepäämään Parannuksen tarhaan. Frûnia onkin jo ehtinyt käydä katsomassa Tomaria ja osaa kertoa pohjoisen uutisia.

Mutta teillä on vielä suurempia päätöksiä. Seuratako Esgarothin johtolankaa? Karavaanikilta osaisi ainakin varmistaa, mikäli sinne todella on lähetetty karavaani. Vai onko kaupungissa vielä kiviä kääntämättä? Voitteko enää koskaan kuunnella trubaduuria tuntematta lievää vainoharhaa?

Puhuttuaan karavaanikillan edustajien kanssa joukkio tuli vakuuttuneeksi, että heidän olisi hyvä tutkia Esgarothin johtolanka. Heidät varustettiinkin hyvin matkaa varten ja avukseen he saivat vielä Vardanin, joka oli päättänyt tehdä enemmänkin joukkion hyväksi, joka oli jo menettänyt Franarin tappelun tuoksinassa. Ryhmä kävikin kertomassa Parannuksen tarhassa Franarille aikeistaan matkustaa ja lupasivat palata kertomaan, kävi miten kävi.

Matka kauas Esgarothiin sujui ilman suurempia ongelmia. Vain yksi örkkien väijytys sattui Mordorin vuorten kupeessa, mutta muuten joukkio ratsasti hyvää vauhtia kohti pohjoista. Viikkojen matkanteon jälkeen he ratsastivat viimein Esgarothin pitkää siltaa pitkin kaupunkiin, joka oli pohjoisen kaupankäynnin solmukohta. Portilla tulijat syynättiin tarkkaan, etenkin jos nämä meinasivat myydä jotain Esgarothissa. Vartijat päästivät sitten joukkion kaupunkiin.

Esgarothin eloisassa vilinässä joukkio päätti ensin varmistaa itselleen huoneet ja lähteä sitten etsimään johtolankoja. Muuan vanha torirouva nappasi Galmarin kädestä kiinni ja halusi ennustaa tälle. ”Pohjolan kylmässä olet käynyt, etelän poika! Varo! Sinua etsitään!” nainen raakkui.

”Parasta varmaan etsiä gondorilaisia karavaanareita”, Galmar mutisi säikähtäneenä. Nämä kuormanajajat viettivät yleensä aikaa eräässä krouvissa ja onni potki, sillä muuan Pötsi-niminen karavaanipäällikkö nautiskeli juuri hyvästä vapaahetkestään, kun joukkio saapui kyselemään kysymyksiä. Pötsi osasi kertoa, että yksi gondorilainen oli palkattu kuukausi sitten Rathumus Felamar -nimisen gondorilaisen kauppiaan toimesta kuljettamaan jotakin, mutta karavaanari oli kadonnut. Ainakaan hän ei ollut vieläkään palannut takaisin.

Joukkio pisti Felamarin nimen muistiin ja oli aikeissa poistua etsimään tätä, kun krouviin saapui yksi kaupungin vartijoista. Hän oli pannut ryhmän merkille kaupungin portilla ja halusi näiden tutkivan muuatta Felamar-nimistä kauppiasta, jonka huhuttiin osallistuneen salakuljetukseen. Outo sattuma kerrassaan, mutta koska joukkio oli jo tutkimassa kyseisen herran tekosia, he lupasivat kertoa, jos saisivat jotakin selville.

Yön laskeuduttua joukkio lähti hiippailemaan Felamarin taloa kohti. He olivat jo lähellä, kun Frûnia huudahti varoituksen. Varsijousen vasama lävisti Vardanin käden ja ryhmä vetäytyi taloon suojaan. Katolla oli sala-ampuja, joka latasi aseensa ja odotti seuraavaa kohdetta, joka oli sopivasti Galmar. Tämäkin sai kipeän osuman, mutta Narîg ja Frûnia ampaisivat kiireesti salamurhaajan perään. Frûnia ennätti jo kiivetä katolle, mutta varsijousen tarkka osuma jalkaan pudotti dunadanin alas. Onneksi Galmar ehätti Frûnian avuksi. Narîg sen sijaan sai osuman vasamasta ja melkein putosi itsekin alas. Raivon voimalla varjaagi hyökkäsi salamurhaajan kimppuun ja raivokkaassa ottelussa Narîg veti pidemmän korren.

Salamurhaaja putosi katolta ja mursi jalkansa samassa hötäkässä. Kun Galmar jo lähestyi häntä, miekkonen otti tyynesti myrkkyä ja heitti henkensä.

”Kuka ihmeen sekopää?” Galmar huudahti.

”Joku tietää, että ollaan täällä. Vissiin ollaan sitten oikeilla jäljillä”, Narîg murahti.

Vaikka taistelussa olikin tullut vammoja, mikään ei olisi saanut joukkiota hylkäämään suunnitelmaansa. He tunkeutuivat Felamarin taloon tämän varastorakennuksen kautta. Talon alakerta tuntui kuhisevan vartijoita, jotka miettivät itsekin, minne osa heistä oli kadonnut lähdettyään viemään lähetystä toiselle puolen Synkmetsää. Joukkio kuunteli tätä keskustelua varastossa, jossa seinustalla oleva keittiöhissi näytti toimivan laajemminkin kuin vain ruokia varten. Sillä pystyi nostamaan tavaroita talon alta veneestä. Felamar oli siis salakuljettaja, mutta oliko hän salaperäinen Trubaduuri?

Frûnia ahtautui keittiöhissiin ja hänet hilattiin talon yläkertaan tutkimaan. Melko pian hän löysikin kosolti todisteita siitä, että Taladhan-niminen henkilö oli tilannut kuljetuksen Maethelburgiin ja maksanut siitä hulppeat 200 kultarahaa. Felamarin työhuoneessa oli vielä kosolti muitakin todisteita. Kauppiaan muotokuva varkaan asussa mandoliini jalkojensa juuressa. Tämän kauppiaan täytyi olla vuosia sitten Pelargiria piinannut kissavoro.

Joukkio oli saanut jo tarpeeksi todisteita. Nyt oli vain löydettävä kadonnut karavaani ja salaperäinen Taladhan. Avustettuaan vielä todisteiden valossa kaupungin vartijoita, joukkio lepäsi yön hyvin ja lähti aikaisin aamulla kohti Synkmetsää. Galmaria seurasi torilla tiiviisti vanha nainen, joka ennusti edelleen: ”Taladhan… Kirottu. Synkkä taikuus. Hän näkee teidät ja etsii! Varo etelän poika! Varo kahdeksaa jalkaa, jotka tulevat kohti!”

Puiden vihreä meri tuntui hukuttavan ja nielaisevan joukkion, kun he astuivat jättiläismäiseen metsään. Taivallettuaan ikuisuudelta tuntuvat ajan he kohtasivat ennustuksen kahdeksan jalkaa, vaikka Galmar ei olisi välittänyt. Hämähäkit olivat juuri saaneet saaliikseen jonkun, mutta ryhmälle niistä ei ollut vastusta. Saalis osoittautui metsähaltiaksi, joka oli vielä toistaiseksi jätetty rauhaan, sillä palava miekka lepäsi tämän vieressä karkoittaen hirviöitä. Frûnia päätti ottaa miekan käyttöönsä.

Päivien jälkeen he viimein löysivät paikan, jonka puskien kätköissä oli suuret vankkurit. Luurangot kertoivat taas omaa karua kertomustaan väijytyksestä. Frûnian tutkittua jäljet joukkio kääntyi kohti pohjoista Synkmetsän vuorille, joita kohti oli kuljettu raskasta taakkaa. Viimein he näkivät edessään laakson, jonka läpi virtaavan joen keskellä törrötti rujo musta kivinen torni. Tämän täytyi olla määränpää…

”Harvoin täällä tapaa moisia kulkijoita”, ääni sanoi joukkion takaa.

Metsähaltia oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Hän oli tarkkaillut joukkiota jo tovin aikaa ja oli vakuuttunut, etteivät nämä olleet ”rumien ihmisten” kanssa liitossa.

”Rumien ihmisten?” Narîg kysyi koirakypärä päässään.

”Niin, rumia ihmisiä ja peikkoja. Ne ovat piirittäneet joukon maanmiehiäni täältä vähän matkan päässä. Tässä laaksossa asuu paha, jota ei ole kukistettu. Autatteko minua?” metsähaltia kysyi ja esitteli itsensä nimellä Fëabor.

”Meillä taitaa olla sama vihollinen”, Galmar manaili.

Varaston verilöyly

Levättyään muutaman päivän kolmikko oli ehtinyt palautua pahimmasta lamaannuksestaan. Heitä oli huijattu oikein kunnolla, mutta kenties Minas Tirithissä oli vielä johtolankoja. Jonkunhan oli täytynyt tilata nuo lasiset palantirit? Kolmikkoa hämmensi vielä enemmän se, kuka oli voinut tietää, minkä näköisiä palantirit olivat. Sen vuoksi he olivat varmoja, että kaiken takana saattoi vain olla jokin voimakas maagi tai vastaava. Näkijämestari Tarquillan? Ja hänen avustajansa Elegar? Maagi Scalla tuntui epätodennäköiseltä, olihan hän yksi Sormuksen ritareista.

Joukkio päätti kuitenkin aloittaa lasinpuhaltajien pajoista. Siellä heitä odotti kuitenkin karmaisevia uutisia. Ryhmä rosvoja oli varastanut lasinpuhaltajien killan tilauskirjan ja jokin tuntematon oli murhannut joukon lasimestareita, oletettavasti ne, jotka olivat työskennelleet palantirien parissa. Salaperäinen vihollinen tuntui olevan askeleen edellä koko ajan. Sinnikäs kolmikko ei lannistunut, vaan sai selville, että paikka vartioinut vartija, Vardan, oli ollut paikalla varkauden tapahtuessa ja haavoittunut pahoin rosvojen käytyä hänen kimppuunsa.

Joukkio tapasi Vardanin viimein tämän asunnoltaan. He kertoi varkausyön tapahtumista katkerin sanankääntein. Epäonnistuminen oli kalvanut häntä siinä yöstä lähtien. Toisen silmänsä he oli menettänyt myös taistelussa näitä tuntemattomia huppupäitä vastaan ja sanoi tekevänsä kaikkensa, että tekijät saataisiin kiinni. Johtolankoja oli kuitenkin laihasti. Pajasta kuulemma varastettiin vain yksi arvokas lasista valmistettu koristehaukka. Lisäksi pajan lattialta löytyi vahakokkareita. Joukkio kävi vielä tarkistamassa pajan tilat, josta Galmar löysi vielä vahakokkereita lattialankkujen väliin pudonneena.

Mistä vaha oikein oli peräisin? Ainakaan lasinpuhaltajat eivät sitä olleet käyttäneet. Ehkä kynttilätekijät osaisivat kertoa jotain? Joukkio lähti tutkimaan asiaa ja kyselemään kynttiläntekijöiden killasta asiaa. Siellä ei osattu sanoa juuta eikä jaata. Vaha oli vahaa ja siinä se. Sitä toimitettiin ympäri kaupunkia. Galmar yritti antaa Korille vahan haisteltavaksi, mutta vahaa oli joka puolella. Mukaan lähtenyt Vardan ehdotti, että he kuitenkin tarkistaisivat joukolla vahavarastot ja muut tilat.

Kun alkoi jo vaikuttaa siltä, että koko homma oli täysin turhaa, Frûnia äkkäsi oudon kohdan eräästä varastohuoneen peräseinästä. Vain hetko ja etsijät olivat löytäneet salaoven toiseen varastoon. Astuttuaan sisään alkoi kuitenkin tapahtua. Suuri nostokoukku syöksyi hämärästä kohti joukkiota, joka ehti väistää viime hetkellä. Hyllyjen päältä olevista asemista alkoi sataa nuolia. Kiireesti joukkio ryntäsi eteenpäin ja siinä samassa kävi suuri joukko huppuun pukeutuneita rosvoja etsijöiden kimppuun. Edessä oleva kiehuva vahapatakin kaadettiin tulijoita kohti ja siinä samassa alkoi rujo ja epätoivoinen taistelu.

Roistot olivat taitavia taistelijoita ja joukkio joutui koville. Kor-parka sivallettiin kuoliaaksi yhdellä iskulla ja tämän isäntä Franar haavoittui pahasti, kun varjoista hyökännyt rosvo katkaisi tämän käden ranteen kohdalta. Galmariin satoi iskuja joka puolelta, mutta tämä ei antanut tuumaakaan periksi. Vardan taisteli myös yhtä päättäväisesti, Narîg heilutti tappavasti kirvestään ja Frûnia suorastaan tanssi tappavasti rosvoja vastaan väistäen iskut ja jakaen silkkaa kuolemaa. Roistoilla oli ollut kaksinkertainen ylivoima, mutta pian taistelun suunta muuttui. Frûnian ja Narîgin viimeistellessä hyökkääjät Galmar auttoi pitämään Franar-paran hengissä.

Viimein varaston verilöyly oli ohitse. Hyökkääjät olivat saaneet surmansa, mutta Kor oli myös kuollut ja Franar pahasti haavoittunut. Varmistettuaan Franarin tilan joukkio löysi rosvojen kätköistä kadonneen tilauskirjan. Siitä löytyi myös lasipalantirien tilaaja, mutta tietoina oli vain ”Trubaduuri – Esgaroth”. Tilaus oli tehty samoihin aikoihin, kun joukkio oli palannut Tharbadiin Annúminasista. Yhä merkillisempää.

”Trubaduuri? Sen täytyy olla Turibor!” Galmar huudahti heti, kun he pääsivät kunnolla puimaan asiaa. Franar lepäsi nyt Parannuksen tarhassa. Saattoiko tilaaja olla Turibor? Vai joku muu? Ancala? Pohjoisen samoojahan oli mukana Annúminasissa! Entä näkijämestari ja hänen avustajansa? Joukkio päätti selvittää Tarquillanin ja Elegarin taustoja tarkemmin. Näkijämestarin huhuttiin kuuluvan Minas Tirithissä vaikuttavaan maagien piiriin, mutta nämä olivat aina olleet tiukasti Gondorin puolella. Elegar oli oppinut ja peräisin hyvästä perheestä. Hän oli auttanut näkijämestaria jo vuosia.

Varmuuden vuoksi etsijät päättivät murtautua avustaja Elegarin taloon yön pimeydessä, mutta teko jäi yrityksen asteelle, kun he eivät saaneet tiirikoitua lukkoa auki. Muutkin suunnitelmat kuivuivat kasaan, sillä he eivät halunneet Elegarin tietävän epäilyistä.

Kuka tahansa saattoi olla syyllinen, eikä kolmikko luottanut kehenkään, paitsi kuningaspariin. Uusien löytöjen perusteella etsijät tapasivat kuninkaan ja kuningattaren salaisessa tapaamisessa. Joukkio oli yhä ymmällään, mitä johtolankaa heidän pitäisi lähteä etsimään. Aragorn ehdotti, että etsijät varmistaisivat vielä, ovatko valepalantirit lähteneet kohti Esgarothia. Karavaanikilta osaisi varmasti auttaa asiassa. Trubaduuri palautti Aragornin mieleen myös erään erikoisen tarinan ajalta ennen Sormuksen sotaa. Pelargirissä vaikutti kuulemma vuosia sitten mestarivaras, jota kutsuttiin Trubaduuriksi. Tämä jätti aina visiittinsä jälkeen käyntikortin murtopaikalle, jossa oli soittoniekan kuva. Mutta jonkun oli täytynyt vastaanottaa valepalantirit. Oliko tämä tapahtunut Esgarothissa?