Tappobotti nro. 5

Cargo Ferry -luokan rahtialus Tohma saapui viimein määränpäähänsä ja jäi joukkion vastuulle siirtää kallisarvoiset taide-esineet turvaan yhdessä paikallisten palkkasotureiden kanssa. Magro Ulu antoi jopa suopeasti 10 krediitin juomarahan kelpo kuskeille kapteeni Mans Tulliuksen odotellessa aluksessaan. Kun Aamat, Eesa ja Janush olivat palaamassa hissillä takaisin, kone pysähtyi ja vihreä kaasu valtaisi koko hissikorin.

Kolmikko heräsi sairaalahuoneesta, josta he kulkivat käytävää pitkin hyvin hämmentyneinä oudolle areenalle, jonka tähtiä he yllättäen olivat. ”Arvon katsojat, meillä on tänään uusia yrittäjiä! Kestävätkö he puoli tuntia tappobottia vastaan? Kuten näette rakkaat uskolliset katsojat, te äänestitte, me toteutimme. Tappobotti nro. 5 ja moottorisahat, olkaa hyvä!” Yleisö hurrasi, mutta kolmikolla alkoi olla tukalat oltavat. Kun portti viimein aukeni selviytymisen merkiksi, näkivät he edessään merkillisen kaupunkisotaa varten rakennetun areenan.

Kamerat seurasivat kolmikkoa tiiviisti joka suunnalta heidän yrittäessään keksiä selviytymistapaa. Viimein he päätyivät korkealle sillalle, jonka alapuolella olevalta tasanteelta he löysivät sentään kirveen. Sitten he päättivät jäädä tasanteelle yhdessä taistelemaan droidia vastaan. Paha kyllä droidi osoittautui lentokykyiseksi ja kaksi moottorisahaa päristen se lähti kohti kolmikko. Syntyneessä kahakassa Janush ja Aamat pitivät droidia loitolla, kun Eesa onnistui hyppäämään sen päälle. Vaikka moottorisaha ehtikin nirhaista niin Eesaa ja Janushtakin, Eesa onnistui irrottamaan droidista piuhoja, jolloin tämä rämähti alas tantereeseen Eesan selvitessä pudotuksesta.

Vapaaehtoiset yleisöstä kootut joukot jahtasivat vielä selviytyjiä pelastusalueen liepeille asti, jossa hissi lähti kuljettamaan kolmikkoa kohti tuntematonta määränpäätä.

Putouksen pauhu

Retkikunnan matka kohti vuoriston salaisuuksia jatkui heti, kun he olivat parannelleet taistelun haavoja. He seurasivat nyt vanhaa tietä yhä korkeammalle vuorten keskelle ja saivat varoa vanhoja ansoja, joita reitille oli piilotettu. Jyrkkää lumista rinnettä ylös matkatessaan joukkio huomasi kuitenkin lumessa viittaan kääriytyneen hahmon, joka paljastui ammoin menehtyneeksi seikkailijaksi. Eikä keneksi tahansa, vaan itse Elvan Taituriksi. Seikkailijat päättivät rakentaa tälle viimeisen leposijan ja ottivat samalla Vartija-nimisen mörkörautaisen sotisovan, joka muutti aina muotoaan kantajalle sopivaksi. Retkikunta päätti antaa tämän haarniskan Remukselle.

Taitettuaan vielä matkaa tunnin verran retkikunta saapui mykistävän suurelle kanjonille, jonka vasenta laitaa reunisti suunnaton vesiputous. Vesiputouksen alle johti reitti ja tien päässä alkoivat holvikaupungin synkät käytävät. Niitä joukkio ryhtyi tutkimaan ja joutui pian taisteluun suuren peikkolauman kanssa, jotka asuttivat holveja. Siivottuaan ensimmäisen holvin retkikunta päätti vetäytyä leiriin yöksi ja odottaa seuraavaa päivä. Heidän täytyisi pysyä tarkkaavaisina, sillä lisää peikkoja saattaisi palata ja monet ansat olivat jo aiheuttaneet heille päänvaivaa.

Holveja

Belef

Voimakkaat tuulet kisaavat turkoosina kimaltelevan meren lakeuksilla ja puhaltavat purjeisiin. Laiva niiaa hieman aalloilta toiselle, mutta on silti mitä parhain purjehdussää. On kulunut jo päiviä siitä, kun Rhuir ja Kij jäivät taakse, ja matkanteko kohti etelää sujuu joutuisasti.

Frynin saariston näyttäessä parhaimpia puoliaan miehistön keskuudessa vallitsee kuitenkin kyräilevä olotila. On kuin salaperäiset Kijin saaren tapahtumat olivasivat hämmentäneet jotakin näkymätän olevaisuuden kudosta tavalla, joka muuttaa kaiken. Kaapparit viihtyvät yhä useammin omassa seurassaan ja supisevat keskenään.

Afiyalla on outo tunne, että taakse jäänyt seikkailu kutsuisi jollakin tavalla takaisin. Ettei kaikki ollutkaan sitä, miltä näytti. Miksi korkeuksissa leijuva pyramidi valaisisi maailmaa? Mitä maailmaa? Miten sinne voi kulkea? Miten aaveet sen tekivät ja kuolivatko he juuri siksi? Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä enemmän ne näkyvät uniharhoina öiseen aikaan.

Ylvan käden särky on hellittynyt, mutta vain vanhan haavan osalta. Kämmenen palovammat ovat alkaneet parantua, mutta käteen on palanut mystisiä koukeroita aivan kuin muinainen kansa olisi polttomerkannut Ylvan. Välillä unissa huokuu kaipaus palata pimeyteen ja kerran olet säpsähtänyt hereille yksin laivan kannelta keskellä yötä, valmiina hyppäämään syvyyksiin.

Pierrot, joka on perinteisemmin tullut hyvin toimeen kaappareiden kanssa, on ollut jo päiviä suljettuna heidän sisäpiiristään. Tarkkasilmäisimmät huomasivat sen jo kenties Rhuirin saarella. Tällä on ollut myös vaikutusta Maron ja Pierrotin läheisyyteen, sillä kaappari on viihtynyt paremmin Linin seurassa.

On myöhäinen ilta ja päivän työt alkavat olla pulkassa. Iltapala on syöty. Aurinko laskee valaisten merimaailman hetkeksi loistavan hehkuvalla valollaan. Pierrot keskustelee Maron kanssa, mutta eleistä voi päätellä, ettei kaksikon keskustelu suju hyvissä merkeissä. Kun sanoja ei enää ole, Pierrot kääntyy kyyneleet silmissään kohti ruumaa.

Ylva saapui nopeasti jututtamaan ja lohduttamaan Pierrotia, joka oli paennut ruumaan. Rommin voimilla Pierrot ehti manata tunteetonta Maroa, jolta ei rakkautta riittänyt. Yön syvetessä seikkailijat vetäytyivät nukkumaan ja heräsivät seuraavana aamuna Maron huudahdukseen: ”Maata näkyvissä!” Seikkailijat olivat viimein saapuneet Frynin rannikolle.

Matka jatkui kohti etelää, ensin Aiz-Khen kauppalaan ja sieltä neuvojen jälkeen kohti Belefiä, kohti läntisen Frynin suurinta kauppakeskusta. Belefin muurahaispesä kuhisi vielä ilta-auringon valossa, kun laiva jäi satamalaituriin. Seikkailijat olivat saaneet tarpeekseen laivasta, sillä he päättivät nopeasti etsiä paikallisen kiltasalin karistaakseen merimatkan muististaan. Ainoastaan Ylva lupasi tulla kertomaan seikkailijoiden seuraavasta etapista.

Kiltasalia etsiessään joukkio törmäsi Guyhin, seikkailijaan Belefin kiltasalista. Tämä nuori ja puhelias seikkailija johdattikin vieraat suorinta tietä kiltatalolle. Hänen lisäkseen Ylva kertoi oudosta kaljupäisestä miehestä, joka seurasi kuulemma heitä. Outoa kyllä, muut eivät moista kaljupäistä miestä nähneet. Kiltasalin ulkopuolella he tapasivat Kriha-nimisen seikkailijan Ithaliasta, joka hänkin oli osa Belefin seikkailijoiden kiltaa. Yhdessä Kriha ja Guy esittelivät tulijoille kiltasalia sekä tutustuttivat heidät herkulliseen iltapalaan. Afiya näytti silmin nähden tyytyväiseltä saadessaan viimein oman huoneen pitkän merimatkan jälkeen.

   

Kiltasalissa Ylva tiedusteli ensin tietäjää ja sitten kiltamestari saatuaan tietää näiden olevan yksi ja sama henkilö. Kiltamestari Oama oli kuitenkin ollut jo muutaman kuukauden kaivauksilla Rhaib Zuzan aavikolla, eikä palaisi vielä hetkeen. Joukkio mietti kuitenkin tarvitsevan kiltamestarin ohjeita, joten Kriha lupautui opastamaan heidät kaivauksille. Sinne olisi muutaman päivän matka hevosilla ja joukkio halusi lähteä jo seuraavana aamuna.

Hyvin nukutun yön jälkeen Ylva oli ensimmäisenä aamiaisella ja näki säikähdyksekseen saman kaljupäisen miehen kiltasalin keittiössä. Ainoa vain, etteivät muut tuntuneet näkevän miestä, joten Ylva alkoi epäillä mielenterveyttään. Aamupalan jälkeen Ylva ja Pierrot kävivät kertomassa kaappareille aikeistaan lähteä sisämaahan, joten nämä olivat nyt jäähyväiset. Kaapparit toivottivat seikkailijoille onnea matkaan, mutta eivät olleet erityisen surullisia seikkailijoiden lähdöstä. Tämä kismitti edelleen Pierrotia ja kaksikko palasi takaisin kiltasaliin kaljupäisen miehen kummiteltua Ylvalle vielä kerran satamassa.

Kiltasalilla Afiya oli tutustunut Guyn laboratorioon ja saanut tältä tuiki hyödyllisiä rohtoja matkaa varten. Kun Ylva ja Pierrot palasivat satamasta, Kriha lähti johdattamaan heitä kohti kaupungin porttia ja hevostalleja. Oli aika suunnata Rhaib Zuzan aavikolle.

Taistelu solassa

Varhaisen aamun hämärä kietoi vielä tienoota, kun joukkio ajattelin suorittaa lyhyen tiedusteluretken jättiläisten luolan uumeniin. Luiden, roskien ja romahtaneiden käytävien lisäksi he löysivät muutamia alhorautaisia aseita, joita aika ei ollut nakertanut. Syynättyään tarkemmin vanhan ahjolta näyttävän luolan ryhmä löysi myös ahtaan tunnelin, jonka puolella odotti varsin merkillinen näky. Solan keskellä oli vanha raunio, jonka keskellä hehkui kultainen valo.

Salaperäinen raunio

Yläilmoissa hääräili pirulaisia ja ryhmä katsoi parhaaksi hakea muut seikkailijat paikalle. Varovasti retkikunta eteni kohti salaperäistä rauniota, ja Susa päätti loihtia sumua retkikunnan ympärille pitääkseen heidät piilossa pirulaisilta. Loitsusanat eivät vain oikein menneet ihan oikein paikalla vallitsevien maagisten virtauksen johdosta ja kultainen valo rauniossa sykähti kerran. Saman tien rakennuksen uumenista hyökkäsi joukko golemeita, jotka valmistautuivat tuhoamaan tunkeilijat. Syntyi sekasortoinen taistelu, johon pirulaisetkin ottivat mielellään osaa. Oli suorastaan ihme, ettei kukaan ruhjoutunut taistelun tiimellyksessä, sillä golemeita vaarallisempia vastustajia sai hakea.

Salaperäisestä rauniosta löytyi suuri kristalli, jonka valon Susakin onnistui taikavoimillaan sulkemaan. Nähtävästi kristalli oli jonkinlainen muinaisen kansan hälytyskeino. Nyt se ainakin oli hiljennetty ja kunhan retkikunta saa sidottua ja lääkittyä haavansa, oltiin valmiina jatkamaan eteenpäin.

Hämärästä aamunkoittoon

Seikkailijat tuntuivat olevan eksyksissä hämärässä oudossa maailmassa. Pierrot makasi paikoillaan haluamatta liikkua minnekään, mutta Ipra ehdotti, että tämä laittaisi nenäänsä parantavia matoja. Tämä sai Pierrotiin vauhtia, sillä hän ei halunnut matoja nenäänsä missään muodossa. Uupumuksesta huolimatta seikkailijat päättivät liikkua eteenpäin, kunnes he tulivat oudon järven rantaan. Sen keskellä kohosi saari, jonka raunioissa hohkasi salaperäinen haalea valo.

Rauniosaari

Enteilevästi seikkailijat päättelivät, että vastaus sekä tie kotiin voisi löytyä saaren keskeltä. Niinpä he alkoivat kyhätä lauttaa, sillä uiminen järven mustassa haisevassa vedessä ei houkutellut ketään. Kun lautta oli jo viittä vaille valmis, hyökkäsi vedestä kuitenkin suuri kaksipäinen lisko seikkailijoiden keskuuteen. Se sai pian huomata seikkailijat liian hankaliksi suupaloiksi ja pakeni mustiin vesiin yhtä päätä heikompana. Seikkailijat työnsivät lautan vesille ja pääsivät rauniosaarelle.

Afiya jäi hetkeksi katselemaan taivaalle ja puhui oudosta hohtavasti pyradimista muille. Tämä paikka taisi sekoittaa kaikkien aistit. Raunioiden keskellä joukkio tapasi mustaan panssariin sonnustautuneen ritarin, joka vartioi hohtavaa punaista kiveä. Hetken se tuijotti seikkailijoita, kunnes kävi päälle piikkinuijalla huitoen. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia, ja ritari vaipui ensin tomuksi ja sitten mustaksi usvaksi, jonka keskeltä kohosi surullisen miehen aave.

Miehen aave

Aave ei kyennyt puhumaan, kun siltä kyseltiin asioita. Pohjaton suru vain paistoi miehen silmistä. Musta utu näytti pyörtelevän paikan yllä, kunnes se tarttui läheisiin kivikaariin ja loi oudon hehkuvan portaalin kivien väliin. Seikkailijat meinasivat ottaa oudon kiven ensiksi pohtien, että sen toinen aave halusi, mutta sitten he kuitenkin tulivat johtopäätökseen, että ehkä aave haluaisi löytää toisen aaveen tästä oudosta maailmasta? Muiden liikahtaessa jo portaalia kohti aave mukanaan, Ylva halusi kuitenkin ottaa salaperäisen punaisen kiven mukaansa. Kuin polttava kekäle se paloi kiinni taistelijan käteen, ja siinä samassa portaali pirstoutui kiviksi. Musta sumu vyöryi ja valtasi Ylvan.

Uusi musta ritari kohosi usvasta ja tälle kertaa kantaen Ylvan miekkaa. Uusi taistelu alkoi ja ritari ehti haavoittaa niin Ipraa kuin Afiyaakin, ennen kuin Pierrotin heittokeihäät pysäyttivät olennon. Usva kaikkosi, Ylva palasi kauhuissaan takaisin elävien kirjoihin ja portaali hehkui uudelleen etäistä valoa. Käsi palaneena Ylva raahautui muiden mukana portaalin läpi.

Tuntui siltä kuin kaikki olisivat pudonneet ylöspäin, jonnekin toisaalle. Ja siinä samassa he heräsivät Kij’n saaren raunioista. Oli kaunis aamu, ja kaksi aavetta kohtasi tunteikkaasti toisensa ja pitkään kuiskittuaan kietoutuivat toisiinsa. Mereltä nousevat tuuli puhalsi heidän hahmonsa näkymättömiin. Hämärän maassa vietetyt hetkeksi alkoivat pian tuntua unikuvilta, eivätkä pian löytyneet kaapparitkaan sanoneet mitään muuta. Outoa vain, että kaikki he noin vain nukahtivat. Ehkä saarelta olisi parempi suoria pois?

Seikkailijat olivat kuitenkin varmoja, että Kij’n saaren kirous oli poissa ja he palasivat voitonvarmoina takaisin. Nähtävästi Rhuirin valtiatar oli myös aistinut samaa ja palkitsi seikkailijat. Enempää seikkailijat eivät halunneet enää Rhuirin saarella viettää, vaan päättivät suunnata kaappareiden kanssa kohti etelää.

Kohti Holvien valtakuntaa

Poliittisia juonitteluja, hankalia velhoja, sisällissotia… Matkanne Suhbassa-vuorille tuntui sisältävän kaikkia hankalia elementtejä, joista hirviöt tuntuivat olevat se helpoin osa. Kuin ihmeen kaupalla, selvisitte reissusta ja jätitte Suhbassan suvun selvittämään likapyykin. Sissirosvot näyttivät unohtaneen vanhat kaunat ja puntit jäivät tasan.

On kulunut jo yhdeksän kuukautta, kun jätitte Mashaban kaupungin kiltatalon ja siirryitte takaisin Mennaelin saarelle odottamaan mahdollista uutta komennusta. Näihin yhdeksään kuukauteen on kuulunut lepoa ja virkistäytymistä, mutta myös uusien seikkailijoiden opastamista Mennaelin lähisaarilla. Ehkä teistä toivottaisiin kouluttajia pidemmäksi aikaa?

Maineenne on kuitenkin kiirinyt edellänne. Mitä muuta voisikaan odottaa Berrien myrskyisän taistelun jälkeen? Kun Vorgasta palannut kiltamestari, Remus Innael, yhyttää teidät eräänä iltana linnan puutarhasta, aavistatte jo, että seuraava seikkailu on alkamassa. Mutta kohde ylittää teidänkin odotuksenne.

“Kyllä, suurmestari Soreena on valtuuttanut minut järjestämään retkikunnan Holvien valtakuntaan ja olen valinnut teidän ryhmänne yhdeksi kolmesta ryhmästä, jotka ottavat osaa koitokseen. Olen jo aloittanut laivan, Merikäärmeen, varustamisen ja oletan, että pääsisimme matkaan kuukauden kuluttua. Tätä on valmisteltu kauan, seikkailijatoverini. Me olemme ensimmäinen retkikunta Holvien valtakuntaan melkein sataan vuoteen!”

Seikkailijaryhmä, joka oli edellisistä vaikeuksista huolimatta hyvässä ruumiin ja sielun voimissa päätti tietenkin tarttua tarjoukseen. Oli suuri kunnia päästä mukaan retkellä ja tämän myötä heistä tulisi eläviä legendoja. Varustautumisen ja toisiin seikkailijaryhmiin tutustumisen jälkeen Merikäärme suuntasikin luoteeseen kohti pahamaineista Holvien valtakuntaa.

Remus Innaelin retkikunta Holvien valtakuntaan

Jo kirotun saaren lähivesillä seikkailijat saivat esimakua koitoksesta, kun jättiläismäinen merikäärme yritti upottaa laivan. Nimi todellakin oli enne. Tästä taistelusta seikkailijat selvisivät säikähdyksellä ja merikäärme upposi takaisin vesiin, josta se oli tullutkin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt tuhoja ja kapteeni etsikin nopeasti paikan, jonne voisi ankkuroitua ja aloittaa korjaukset. Kun paikka löytyi, oli seikkailijoiden vuoro matkata rantaan ja astua kirotun maan kamaralle.

Holvien valtakunnan rantaa

Heti saman tien resuisten luurankomerirosvojen joukkio hyökkäsi rantaan saapuneiden kimppuun, mutta tuskin on mitään, mitä ei yksi tarkka pomminheitto hoitaisi. Varmistettuaan, että laivassa korjaukset sujuisivat, päätti Remus johtaa seikkailijat sisämaahan.

Vartiokukkulan rauniot

Sisämaassa seikkailijoita kohtasi lohduton nummimaasto, etäällä olevia vuoria ja hiljaisuus. Mutta lähimpänä siinsi vanha linnoitettu kukkula, joka päätettiin tutkia. Saattaisihan se muodostaa uhkan laivallekin. Varmistus kannatti, sillä rauniossa pesi huomattava määrä pirulaisia ja örkkejä, joilla ei kuitenkaan tuntunut olevan mahdollisuuksia neljää kokenutta seikkailijaryhmää vastaan. Vartiokukkulalta oli myös hyvä tähystää lähitienoota, jossa näkyi yksinäisiä nummia, suuri tumma metsä sekä vuorille johtava vanha tien pohja. Retkikunnan päällikkö, Remus, päätti, että ryhmä lähtisi tutkimaan vuoria. Niihin muinainen kansa oli kuulemma louhinut kaupunkinsa.

Vanha tie oli helppo kulkea, mutta pian retkikunta sai huomata, että se oli myös kovin suojatun. Aarnikotkien lauma äkkäsi seikkailijat ja ryhtyi taisteluun helpon aterian toivossa. Seikkailijoiden taito ja rohkeus pitivät kuitenkin hirviöt loitolla, ja kun petoja kuoli muutama seikkailijoiden aseista ja loitsuista, nämä pakenivat kiireesti vuorille. Remus johdatti joukon vuorien suojaan, jossa sää teki tepposet retkikunnalle. Kun vielä tiellä oli ollut viileä kesäsää, alkoi nyt yhtäkkiä sataa räntää.

Hirviöhämähäkin ruho lumen alla

Pian retkikunta saapui aukiolle, johon maanvyöry oli osunut. Hirviöhämähäkin melko tuore ruumis antoi osviittaa siitä, mitä jyrkillä kalliolla vaaniskeli. Seikkailijat löysivät lumesta myös vanhan Seikkailijoiden killan medaljonkin. Oliko se pudonnut kauan sitten joltakin retkikunnalta? Siihen tulokseen seikkailijat tulivat tutkittuaan riipusta maagisilla virtauksilla. Mutta siinä samassa hämähäkit hyökkäsivät retkikunnan kimppuun. Susan muodostama raivokas tulirinki piti hirviöt kuitenkin enimmäkseen loitolla ja joukkio kapusi yhä ylemmäs vuorille.

Jättiläisten luola

Alkoi jo hämärtää. Olisi löydettävä jokin suoja raakaa säätä vastaan. Retkikunta saapui kanjoniin, jonka päässä häämötti kalliokumpare ja sen sivustassa luolan suuaukko. Mutta olisiko luola asuttu? Aukealta ennen luolaa löytyi myös kummallinen lämpöä hehkuva kivi, jossa oli mystisiä kirjoitusmerkkejä – muinaisen kansan kieltä, jota ei osattu lukea. Susan velhovoimat loivat näyn suuresta ahjojen ja pajojen verkosto maan alla. Remus päätti samalla, että luola tutkitaan, jolloin Reca ja Susa tarttuivat toimeen. Siinä samassa jättiläinen palasi kotiinsa ja mylvi seikkailijoiden hyökätessä ripeästi tämän kimppuun. Jättiläinen ei ollut yksin, joten pian luolan suuaukolla taisteltiinkin jo elämästä ja kuolemasta, kun kaksi jättiläistä liittyi vielä kahakkaan. Retkikunta oli jälleen ilmiömäinen, sillä sen onnistui ajaa jättiläiset pakosalle tapettuaan yhden. Mutta näännyksissä kaikki olivat yön pimeyden viimein koittaessa. Oli vartioitava ja odotettava uutta päivää.

Etelämeren kutsu

Seikkailijoiden kiltaa on pelattu ahkerasti kahden porukan voimin, mutta muistiinpanot laahaavat… Kas tässä puuttuvia palasia!

---

Corcan saarella ehti tapahtua vielä yhtä ja toista, ennen kuin seikkailijat pääsivät palaamaan Mennaelille. Nähtävästi Ylvan mukanaan tuoma kirous loi saarella karmivan epäolennon, mutta seikkailijat ja kaapparit saivat olennon tuhottua, ennen kuin se pääsi aiheuttamaan vakavaa tuhoa. Tria, Lin ja Maro lähtivät viemään seikkailijoita takaisin Mennaelin saarelle ja kaikessa hötäkässä Pierrot ja Maro ehtivät kehittää lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan.

Mennaelilla yllätyttiin iloisesti, kun kadonnut veneen 13 seikkailijat palasivat kotiin. Paljon heiltä sitten kysyttiin matkasta, myrskystä ja kaikesta tapahtuneesta, mutta selonteon jälkeen he saivat olla rauhassa ja levätä Mennaelin saarella. Kaapparit jäivät myös Mennaelille kotvaksi, sillä Maro kaipasi killan apua löytääkseen parannuskeinon harvinaiseen verirokkoon. Seikkailijat olivat suorittaneet samalla kokelaskoetuksensa ja niin Afiya, Pierrot ja Ylva vannoivat seikkailijanvalansa ja liittyivät pysyvästi Seikkailijoiden kiltaan.

Oudot tapahtumat kuitenkin saavuttivat Mennaelin. Fryynien lähetystö saapui saarelle neuvottelemaan, sillä Bhatanin kuuluisalla vankilasaarella oli tapahtunut salaperäinen kapina, jota johti Afiyan isä. Nähtävästi fryynit ajattelivat tällä verisiteellä olevan jotakin merkitystä kapinan tai sen jälkimaininkien selvittämisessä, joten seikkailijat värvättiin ensimmäiselle komennukselleen Frynin valtakuntaan. Kaapparit laittoivat hynttyyt yhteen tuoreiden seikkailijoiden kanssa, sillä parannuskeino verirokkoon saattaisi löytyä juurikin Frynistä. Yhdessä suunnattiin kohti etelää.

Myrsky saapui kuitenkin taas riepottelemaan matkalaisia, joskin kaappareiden ammattitaidolla laiva saatiin luotsattua Laanahin syrjäisen saaren satamaan. Saarella oli kuitenkin omat ongelmansa, joihin ei niinkään kuulunut hirviöitä, vaan ihmisten omia sotkuja. Saaren itsevaltainen päämies, Bahak, oli johtanut saarta jo vuosikaudet, mutta tämä oli ajautunut riitoihin Bairuijn naapurisaarella majaa pitävien merirosvojen kanssa. Koska kyseiset merirosvot olivat vielä kaapanneet Laanahin puusepän, oli laivan korjaamisesta tulossa pienoinen ikuisuusprojekti ilman ammattitaitoa. Lopputuloksena seikkailijat sotkeutuvat Laanahissa saaren sisäisiin kahnauksiin siinä määrin, että he ottivat osaa kumoukselliseen toimintaan. Bahak oli enteillyt seikkailijoiden petollisuutta vangitsemalla näiden kaappariystävät, mutta seikkailijat vapauttivat toverinsa urhoollisesti. Korjattuaan laivansa seikkailijat ja kaapparit jättivät vikkelästi Laanahin taakseen.

Purjehdittuaan päiväkaudet lounaaseen seikkailijoiden laivan yhytti paikallinen sotalaiva kapteeninaan Utmar-niminen mies. Hän kertoi, että olisi suuria kunnia saada seikkailijat vieraaksi valtiattarensa, Omira Shikarain, luokse Rhuirin saarelle. Tokkopa sotalaivan vierellä kannattaa kamalasti kieltäytyäkään. Samaan aikaan Ylvan käsi alkoi jomotella ja särkeä uudelleen sitten Corcan aikojen. Oliko Omira Shikarain saarella jokin pielessä? Valtiatar itse oli yksi Frynin mahtavien velhosukujen päälliköistä, eikä audienssisalissaan vaivautunut puhumaan vierailla, vaan sen hoiti hänen majordomonsa. Kaikessa lyhykäisyydessään paikallisia oli kadonnut mentyään etsimään viereisen Kij’n saaren aarretta ja huhuttiin, että saarella kummittelee. Seikkailijat olivat kuitenkin ammattilaisia, joten heidänhän olisi hyvä tutkia asia. Seikkailijat suostuivat lopulta hieman katsastamaan asiaa, mutta saarella olevat mystiset voimat saivat kuitenkin heistä yliotteen aaveiden puhuessa heille vain arvoituksia. Vain Afiya onnistui ymmärtämään, että aave etsi jotakin kuumeisesti:

“Tuokaa takaisin se, mitä menetin. Se mitä tavoittelin, sen minkä ihminen punoo sisimpäänsä. Vartija siellä odottaa, vartoo. Lyökää hänet ja tuokaa minulle takaisin… sen minkä menetin.”

Jokin mystinen voima sysäsi Afiyan, Pierrotin ja Ylvan outoon vieraaseen tummaan maailmaan, jossa hirviöt mellastivat vapaana. Tässä oudossa maailmassa he kohtasivat Itra-niminen tytön, joka oli onnistunut selviytymään pimeyden hämärässä kallioon rakentamassa savimajassa. Itra ei tuntunut tietävän tietä pois, vain mistä löytyisi lisää hirviöitä. Tähän johtolankaan tarttuen seikkailijat ajautuivat taisteluun maahinkaisten kanssa ja Pierrot myrkyttyi pahoin taistelussa kamalaa hirviöhämähäkkiä vastaan. Seikkailijat olivat nyt pahasti eksyksissä vieraassa maailmassa, jota hämärä hallitsi.

---

Sivuhuomautuksena mainittakoon kätevä ArtBreeder , jossa voi teettää helposti kaikenlaisia hahmokuvia sekä maisemia. Alla kuvakavaldi, olkaatten hyvät!

Hämärän maailmassa

Hämärän suomaisema

Aavenainen

Kij’n saari

Sisällisodan maailmoja

Pelaaminen on toisinaan niin vauhdikasta, ettei PJ ehdi tekemään ainuttakaan muistiinpanoa. Alla tiivistetysti Star Wars -kampanja tähän asti.

---

Joukkio on onnistunut pääsemään vakituiseen pestiin Cargo Ferry -luokan rahtialus Tohmalle, jota Mans Tullius kipparoi. Toistaiseksi ryhmän tehtäviin ovat kuuluneet hieman hämäräperäiset asetoimitukset ympäri Sepanin sisällissodan repimää sektoria. Tiukkoja tilanteita on syntynyt Gerbaud II:lla, jossa kapteeni Mans onnistui saamaan sairaskohtauksen ja kaupunkiin vyöryi samaan aikaan toinen toistaan taistelevia ryhmiä. Joukkion tapasi onneksi kaupungin laitamilla hengaavan oudon swooper-porukan, jota johti Turbo-niminen hyperaktiivinen kaveri. Suoritettuaan tälle pienen sabotaasiretken joukkio onnistui pelastamaan kapteeninsa ja pakenemaan paikalta. Taistelun tiimellyksessä heidän mukaansa liittyi innokas striimaaja nimeltä Toorum, joka nähtävästi haluaa nyt tehdä joukkiosta kuuluisan.

Ryhmän toinen suurempi tehtävä suuntautui taiteen pariin, sillä Ripobluksen kotiplaneetalla asuva Magro Ulu halusi siirtää kallisarvoisen taidekokoelmansa turvapaikkaan. Aika nopeasti hahmot huomasivat, ettei Ulun perhe pelannut napeilla, vaan kuului Ripobluksen kotiplaneetan raharikkaaseen eliittiin. Anarkistit järjestivät kesken taiteen kokoamisen kuitenkin yllätyksen, jonka Tohman kuljetusliikkeen vannoutuneet työntekijät hoitivat kuitenkin mallikkaasti isännän, Magro Ulun, auttaessa heitä hieman. Ulkona paikalliset mellakat olivat käyneet kaiketi kiivaina jo monta päivää ja nyt väkijoukon viha hyökyi kohti Ulun tiluksia. Joukkio joutuikin tulittamaan tiensä takaisin rahtialukselle, johon kapteeni Tullius oli myös paennut vietettyään sitä ennen aika hiekkarannalla. Uudet koordinaatit saatuaan rahtialus Tohma sukelsi hyperavaruuteen ja odottaa saapumistaan rikkaiden turvapaikaksi hankitulle salaperäiselle kuulle, jonne taideaarteet pitäisi viedä turvaan.

Enkelin kosketus

Näin suhteellisen näyttävästi polkaistiin käyntiin Star Wars -kampanjassa, joka rullaa West End Gamesin ns. Star Wars D6 -sääntörungolla (harmonisesti valikoiduin Legends-lisukkein). Keski-Maa kampanjan jälkeen pidettiin pienesti taukoa, jotta allekirjoittaneen päivätyön kiire ehti asettua paikoilleen. Edellisestä Star Wars -sessiosta onkin sitten jo aikaa 20 vuotta, joten lienee paikallaan palata galaksin kiemuroihin. Näyttävän alkuintron jälkeen jaoin pelaajille heidän lähihistoriansa ja peli polkaistiin käyntiin.

---

Eesa Kazik

“Pelastusjärjestöö, meidän galaksin välinen, yhdessä…” Harmuksella oli tapana laulaa. Hän oli se innokkain, joka oli houkutellut sinut mukaan. “Sepanissa on sisällissota, mutta meidän on autettava kaikkia hädänalaisia!” Harmus… Sisämaailmojen kasvatti, hyvästä perheestä. Lauluääni oli upea. Päättäväisyys. Rohkeus.

Ja sitten… Kythera. Hän puhui aina unissaan, kun olitte avaruudessa. Mikähän siinäkin oli? Kuin runoutta. Kuinka hyperkauppareittien päässä odotti aina uusi seikkailu. Toisaalta joskus hän puhui tyynyistä. Se oli outoa. Hauskaakin. Runoja tai tyynyjä. Kythera oli sanavalmis. Piti puolensa.

Hän ja Harmus, yhdessä jo nuoresta pitäen. Kaikkein rohkeimmat, jotka tunsit. Tietysti lähdit heidän mukaansa! He tekivät suuria asioita! Ja kerrankin näytit muille, että sinä kuulut niiden rohkeiden joukkoon!

Mitä tapahtui? Hätäkutsut… Dimok ja Ripoblus toistensa kimpussa. Avaruuspiraatteja toisinaan. Mitä väliä? “Me olemme avaruuspelastajia. Me olemme neutraaleja”, Harmus viestitti. Kyllähän pelastajat tunnettiin.

Tähtiä… Lukemattomia tähtiä suorina viivoina. Pyörii. Teit lähtöä. Avaruuspuku oli jo päällä. Ilmalukko sihisi, suoritti paineenvaihtoa. Värit rannetietokoneessa olivat kirkkaan vihreät.

Miksi kaikki tähdet piirtävät viivaa? Miksi kaikki… pyörii? Pyörii avaruudessa? Tyhjiössä? Missä minä olen? Missä? MISSÄ MINÄ OLEN?

 

Janush Heeb

Maw Station. Verraton paikka sellaiselle, joka osaa lentää. Miten hitossa oletkaan Sepanissa keskellä sisällissotaa? Tai ainakin käden mitan päässä siitä. Enkelin huomassa, kuten Maw Stationilla sanotaan palkkasotureiden keskuudessa. Perhana, Enkelin huomassa toden totta. Harvemmin sitä näkee twi’lek-naista johtamassa näin sekalaista sakkia. Enkeliä, Eil Erkania.

Mutta sinä et kuulukaan Mustan auringon klubille Enkelin huomaan. Ei, sinä olet tulokas. Märkäkorva. Juoksupoika. Ja palkkasoturit osaavat kyllä muistuttaa siitä. Kun saavuit, olit “Mopo” ja sitten “Mokke”. Kun osoitit todella tietäväsi jotain lentämisestä, päädyit Enkelin huoman sijasta Mans Tulliuksen cargo ferry -luokan rahtialukselle, jonka nimi oli Tohma. Et kysynyt miksi.

Nyt sinä olet “Monkki”. Se on kai ylennys? Hitot, pahempiakin töitä riittää Maw Stationilla, paljon pahempia. Olet pitänyt pääsi kylmänä, välttänyt kysymästä typeriä. Kapteeni Mans Tulliuksen mielestä näin on hyvä. Hänen hyvänsä on sinunkin hyväsi.

Tohma on kokenut yhtä ja toista. Se ei ole uusinta uutta, mutta kuljettaa tuntuvasti rahtia, kun tarvitaan. Ruokaa, vettä, varaosia, aseita, pommeja, kuumaa kamaa, joukkoja. Kapteeni käskee, sinä suoritat.

Olet suorittanut jo jonkin aikaa. Joku on kaivertanut lentotuoliin “Monkki”. Kauanko olet vielä “Monkki”? Entä jos pääsisitkin lentämään Z-95 -lentueeseen? Enkeleiden ruoskat.

Tuskinpa. “Monkki” lentää Tohma-nimisellä rasvapurkilla ja kapteeni Mans käskee. Voisi olla pahemmin. Rahtitilassa, jossa gamorrealainen Rohk touhuaa. Miten jonkun olennon hiki voikin olla niin pisteliäs, että se puskee läpi paineovista. Tai suojaushommissa, kuten Ska-kril, weequay, jolla on liian lyhyt pinna.

Olisihan sitten ammuntaa ja korjaamista. Arbo ja Lubo, kolmisilmäiset gran-veljekset, pitivät niistä huolen. Pitäisivät tälläkin keikalla, elleivät olisi olleet niin tolkuttoman päissään. Kapteeni pyysi laiturimestari Lorcaa heittämään heidät putkaan. Olikohan järkeä? Entä jos joku pässiaivo käy kimppuun? Ripoblus? Dimok? Piraatit?

Normaalisti rahtialus Tohma pyörii lähialueilla, Sepanin sektorissa. Nyt mentiin Cyrilliaan asti. Droiditeollisuutta, ja paljon imperiumin joukkoja. Otettiin droidien varaosia kyytiin, ja sitten yksi vanki. Tai no, vapautettiinhan se heti. Kuulemma ohjelmoija. Kapteeni sanoi, että Maw Station tarvitsee uuden. Vanha oli kuulemma käpälöinyt Enkelin rahoja ja päätynyt ulos ilmalukosta.

Joten paluumatkalle. Rohkin hiki haisee niin, että lento-ohjaimet varmaan höyrystyvät ilmaan. Uusi kaveri ei paljoa puhu tai Ska-kril käskee olla hiljaa. Sitten varoitusvalo syttyy. Onko hiki tehnyt tehtävänsä? Ei, hyperavaruudessa on varjo. Piru vie, se tarkoittaa pakollista pysähdystä. Piraatit raahaavat toisinaan asteroidin varjoksi, jotta voisivat väijyttää. Samperi. Ja täyshullu ottaisi sen riskin, että puskisi varjon läpi.

 

Aamat

Sinulla ei ole ollut erityistä hinkua sekaantua muiden asioihin. Tuo jalo aate on sekoitus itsesuojelua ja viisautta. Mutta kun toinen ithorian kysyy apua… Pahus, homma menee hankalaksi. Vanha ukko, harmiton. Päätit sitten kuitenkin auttaa.

“Auta minut Sepaniin, niin saat palkkion”, ukko sanoi. Nimi oli Tokat, mutta varmaan tekaistu. Ukolla oli vainolaisia kintereillään, mutta hei, sinähän tiesit, miten kadotaan, eikä ukko täysin köyhä ollut. Allanteen VI oli käymässä muutenkin ahtaaksi. Teollisuusvakoilu vaaransi hengen. Mikä pahempi muka ukkoa ajoi takaa?

Ensimmäinen paha aavistus oli sukkula. Tribune-luokka. Mikä purkki, eikä aseistusta. Ukko sanoi, että kaikki hoituu, kunhan päästään hyperavaruuteen. Pötyä. Sinne pääseminen oli jo urakka sinänsä, kun ajo ei millään suostunut menemään päälle. Sitten vain pikavauhtia Charraan, matkan helppo osuus. Siellä riittää aina tulijoita ja menijöitä.

Sepanissa riehui sisällissota. Ukko jätti tämän kertomatta. Neuvotteluiden jälkeen tuplasi palkkiosi. Hyperavaruusnavigointi oli paljon vaikeampaa kuin Gamorrin väylällä. Ja tuli viivytyksiä. Sepaniin matkasivat vain palkkasoturit ja sekopäät. Sana leviää alamaailmassa nopeasti. Tämä oli toinen paha aavistus.

Tuli kiire. Tulitaistelu hangaarissa. Ukko oli surkea ampuja. Lähdettiin kiireessä yön selkään. Päästiin ihan tuurilla hyperavaruuteen. Pian oltaisiin Sepanissa, jahuu. Tai sitten ei. Varjo hyperavaruudessa. Niitä kohtia, joissa on pakko pudottautua ulos ja katsoa, mikä hitto siellä on esteenä. Ripobluksen tulliasema. Alus tarkastettiin lattiasta kattoon. Antoivat silti jatkaa matkaa. Ukko varmaan lahjoi.

Hyperajossa oli taas ongelmia, mutta vihdoin tulliasema jäi taakse. Taas varjo. Jumankauta, se oli oikea alusten hautausmaa. Kahakka oli varmaan käyty hiljattain. Romua joka puolella. Miten aavemaista on lentää sellaisen alueen läpi. Alueella oli muitakin, ryöstäjiä, mutta sitten… Kolme toscanilaista hävittäjää ilmaantui hyperavaruudesta. Perhana, sukkulaa jäljitettiin!

Ei aseistusta, hyperajo niin ja näin, keskellä hylkyjä. Piti vain toivoa, että hylkyjen väliin voisi edes piiloutua, mutta miten, jos meitä jäljitettiin. Ei ollut aikaa. Toscaanit saavuttivat meitä koko ajan. Mutta sitten saapuivat joukko Y-Wingejä. Tunnuksettomia. Syntyi taistelu, me vain pyrimme pakoon. Toscanit osuivat sukkulaan pari kertaa. Kohta hylkykenttä jäisi taakse.

Ja sitten paikalle saapui dimokien kevyt calamari risteilijä Ben Het. Joku osui meihin. Moottorit olivat tulessa, alus kieppui kohti hylkykenttää. Ukko työnsi sinut pelastuskapseliin ja antoi mukaasi datakristallin.

“Vie tämä Ripoblukseen, Ran Veleyaan. Etsi Korkos”, Ukko sanoi, eikä hän enempää ehtinyt sanoa. Sullouduit kiireessä kapseliin, Ukko jäi. Näit ulkoa, kuinka sukkula räjähti. Pelastuskapseli törmäsi hylyn seinämään, löit pääsi. Kaikki vain kieppui ja sitten pimeni.

Pimeää. Pelastuskapselin lattia. Hiljaisuus. Missä sinä oikein olet? Takaa-ajajat tuskin huomasivat pelastuskapselia, joka on osa hylkyjen hautausmaata. Mutta kuinka sinä pääset pois?

 

Gala

Cyrillian rangaistuslaitos A43, lohko D, selli 4768, vanki no. 88327901-XD. Viimeiset vuodet nuo numerot ovat vilisseet päässäsi istuessasi Imperiumin vankilassa. Syytteet tietomurrosta, tietoliikenteen häirinnästä… Sinä nyt olit vähäinen kala, kun verkko kiristyi, mutta jonkun oli saatava tuomio. Imperiumi pystyi todistamaan, että oikeus voitti.

Kolme vuotta hyödytöntä nysväystä. Ja sitten eräänä päivänä vartijat saapuvat selliin ja ilmoittavat, että on aika lähteä. Pahus, saatko siirron joihinkin kaivoksiin? Olet ainoa vanki kuljetusaluksessa. Ikkunasta näkyy Cyrillian droiditehtaiden tummia sävyjä. Kaarratte suoraan kohti Cyrillian avaruusasemaa. Pahaenteistä.

Imperiumin iskusotilaat saattavat sinut laiturille 355, jossa odottaa parhaat päivät nähnyt Cargo Ferry -luokan rahtialus. Vastassa on mies likaisen parransängen kanssa ja hänen vieressään weequay-rodun edustaja, palkkasoturi. Mitä ihmettä?

“Olen kapteeni Mans Tullius, Tohman kippari. Tämä tässä on Ska-kril. Eil Erkan on ostanut vapautesi ja työskentelet tästä lähtien hänelle Sepanissa, Maw Stationin avaruusasemalla. Vaihtoehtoisesti lähdet täältä asteroidikaivoksille. Miten on?”

Helppo valinta. Iskusotilaat poistivat käsirautasi ja olit vapaa, tavallaan. Juron oloinen weequay saattoi sinut suuren rahtialuksen uumeniin. Asuintilat eivät olleet hääppöiset. Kapteeni Mans ei paljoa puhellut, Ska-kril vielä vähemmän. Ja hitto pelästyit, kun vastaan käveli ruumaa hoiteleva gamorrealainen, Rohk. Et ole koskaan tavannut toista, jonka hiki haisee niin pahalta, että sen voisi kuvitella sulattavan paineovetkin. Päätit pitää hyvää välimatkaa.

Miehistön ainoa vähänkään normaalimpi tapaus tuntui olevan apulentäjä, jota kutsuttiin nimellä Monkki. Hän oli nuori niin kuin sinäkin, mutta Ska-krilin läsnäolo ei rohkaissut syvällisempiin keskusteluihin.

Rahtialus Tohman pitäisi olla pian perillä Maw Stationilla, mutta jokin on vialla. Alus on pudonnut hyperavaruudesta ennen aikojaan. Mitä on tekeillä? Ehkä kapteeni tietää? Tai Monkki?

---

”Kapteeni, meillä on ongelma.”

Cargo ferry -luokan rahtialus Tohma oli joutunut pudottautumaan hyperavaruudesta ja edessä näkyi oikea hylkyjen hautausmaa. Sepanin sektorissa riehui sisällissota, joten näky ei ollut aivan tavaton, mutta tämä kyseinen hautausmaa oli vanha ja kietoutunut suuren asteroidin ympärille. Silloin tällöin hylyt ajautuivat laajalle ja tämä taas heijastui varjona hyperavaruuteen. Ja vain täysi sekopää luottaisi onneensa ja puskisi hyperavaruudessa näkyvän varjoisan alueen lävitse.

”Äh.”

Kapteeni Mans Tullius ei ollut iloinen jouduttuaan heräämään nokosilta. Hän oli rahtari ja tiesi hyvin, missä oli helppo joutua väijytetyksi. Oli pakko pujotella tämän rojupilven lävitse ja hypättävä sitten uudelleen hyperavaruuteen, jotta he olisivat ajoissa Maw Stationilla.

”Pujottele läpi, Monkki. Iisisti. Ja tsekkaa sensorit, ettei täällä väijy ketään. Passiiviskannaus tai meistä tulee piñata.” ”Jessöör.”

Samaan aikaan romun seassa kellui avaruuspuvussa ihminen. Eesa Kazik yritti kuumeisesti miettiä, mitä ihmettä oli tapahtunut. Hetken tyhjiössä pyörittyään hän löysi avaruuspuvun säätimet ja sai pienet rakettimoottorit toimimaan. Hän oli hylkyjen hautausmaalla, yksin. Se oli selvää. Vai oliko? Miksi sensoreissa näkyi heikko energiasignaali?

Tuo energiasignaali kuului Aamatille. Ithorianille, joka heräsi pelastuskapselin lattialta. Kesti tovin päästä tietokonepäätteen luokse, joka vaati hetken korjaustoimenpiteitä, ennen kuin tieto ympäristöstä alkoi vaikuttaa luotettavalta. Hylkyjä… Ja pelastuskapselin oli nätisti hylkyjen seassa. Pakkohan täältä oli jotenkin päästävä pois. Sensorit eivät oikein kertoneet mitään, ja vaikutti siltä, että luultavasti kapselin törmättyä hylkyjä päin, sen generaattori oli vaurioitunut. Niinpä tehot olivat puolessa.

Aamatin ihmetellessä ongelmaa hän ei tullut huomanneeksi, kuinka joku yhtäkkiä avasi ilmalukon. Joku avaruuspukuinen ihminen pyrki sisälle, eikä hämmentyneellä ithorianilla ollut aikaa selvittää miksi, kun paineentasauksen jälkeen tuo ihminen asteli sisään ahtaaseen kapseliin.

”Eesa, SRC (Space Rescue Corps), ei hätää. Tai no, mulla ei taida olla alusta.”

Pelastuskapselin tietokone ilmoitti samalla, että elossapito riittikin nyt vähemmäksi aikaa, kun aluksella oli kaksi henkeä.

”Tuota meidän täytyy varmaan kutsua apua? Ootko kokeillu?”

Aamat ei ollut vielä ehtinyt, ja kun he kokeilivat kutsua apua, läheiset suuret hylyt taisivat häiritä signaalia pahemman kerran. Oli siis jotenkin käynnistettävä moottori ja yrittää päästä pois taskusta, jonne pelastuskapseli oli joutunut. Lyhyen säädön jälkeen tämä onnistui.

Sillä välin Tohman apupilotti Monkki tai Janush, äkkäsi hätäsignaalin.

”Kapteeni, hätäsignaali! Mitä tehdään?”

”Maailman helpoin ansa… Hmm, avaa viesti.”

Eesan ja Aamatin höpötys ei ainakaan kuulostanut ansalta. He olivat nyt pahemmassa pulassa, sillä rakettimoottorin käynnistäminen oli syönyt jo ennestään epävakaan generaattorin tehoja. Kapteeni Mans tarkisti reitin ja neuvoi Monkin hurauttamaan paikalle, mutta varovasti. Tohman runnominen oli kielletty ja Monkki luvattiin heittää ilmalukosta, jos jotain tapahtuisi. Kapteeni Mans käski myös paikalla norkoilevan Galan töihin, joka asettui sensoreiden ääreen.

Taitavasti Janush ohjasi rahtialus Tohman pelastuskapselin luokse ja vastaanottokomiteana toimivat Rohk, kapteeni Mans sekä Ska-kril. Eesa ja Aamat vaikuttivat sen verran pöljiltä, etteivät nämä voineet olla mitään piraatteja.

”Öö, pari Y-Wingiä taisi juuri ilmaantua tutkaan”, Gala mainitsi sensoreiden luota. Janush ilmoitti heti kapteenille, joka käski apupilotin painua hittoon paikan päältä ja äkkiä.

Y-Wingit näyttivät huomanneen rahtialuksen ja lähtivät takaa-ajoon hylkyromun halki. Ne olivat ketterämpiä kuin suuri rahtialus, jota Janush tosin ohjasi lahjakkaasti. Kapteeni komensi Eesan ja Aamatin lasertykkitorneihin kiireen vilkkaa. Kohta Y-Wingit olivat iskuetäisyydellä ja ampuivat ionilatauksia tasaisena sarjana. Nähtävästi vainolainen halusi kaapata aluksen. Aamat pääsi kuitenkin nopeasti jyvälle tykkitornin saloista ja sai tulitettua yhden vainolaisista tuusan nuuskaksi.

Toinen Y-Wing kuitenkin ryöpytti rahtialus Tohmaa, jonka systeemit ionisoituivat osittain. Miehistö ohjasi kuitenkin virtaa aluksen muista osista, ja kun Aamat ampui viimeisen Y-Wingin alas, näytti rahtialus Tohma pääsevän viimein pois hylkyjen hautausmaalta. Tutkaan ilmestyi lisää tuntemattomia aluksia, mutta tässä kohtaa Tohma ampaisi hyperavaruuteen. Maw Station määränpäänään miehistö kokoontui pitämään neuvoa ja kyselemään, mistä tulokkaat oikein olivat tulossa ja minne menossa. Kun Aamat paljasti kantavansa outoa datakristallia, kapteeni Mansin ahnaat silmät syttyivät. Tuo data kuuluisi ennen kaikkea Enkelille.

 

 

 

Corca

Seikkailijat olivat viettäneet jo muutaman päivän merellä kaappareiden seurana. Punaisen lokin miehistö oli pistänyt heidät töihin, mutta edes yön rauhalliset hetket eivät välttämättä olleet rauhallisia. Kaikki kolme kärsivät erilaisista painajaisista…

Ylva

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. 

Heräät kesken sydänyön tuntien. Ruuman pimeys tuntuu liialliselta, kuin pahojen aavistusten ristiaallokalta. Tarvitset ilmaa, raitista yöilmaa. Könyät kannelle ja yövahti, Maro, nyökkää sinulle tervehdyksen. Essa on ruorissa, kasvot ovat ilmeettömät.

Ei tähtiä. Ei kaukaista valoa. Kuinka pitkä matka vielä on? Äkkiä koko maailma tuntuu painavalta. Liian mustalta, synkältä ja painavalta. Nojaat reelinkiin uupuneena, jalat eivät kanna kunnolla. Ja meressä…

Meressä on joku. Jokin. Ensin vain mustin piste mustan yön keskellä, sitten lähempänä. Kuin suuri varjo. Selittämätön pakokauhu valtaa mielen, henki salpautuu, huulet muodostavat puuroutuneita sanoja.

Varjo ui lähemmäksi. Se on kuin jättiläinen, täynnä pitkälle haaroittuvia kouria, oksia, levää, vihaa. Kauhaisu kerrallaan se lähestyy laivaa. Essa huudahtaa kauhusta. Yrität kontata karkuun kantta pitkin.

Ei… Liian myöhään. Valtava oksat tarttuvat reelinkiin ahnaasti ja mustan yön voimat kaatavat laivan. Liu’ut pitkin kantta kohti mustaa kitaa, joka puree lankkuja poikki. Saat viime hetkellä kiinni köydestä ja jäät killumaan hirveyden yläpuolelle kuin syötti. Yksi oksista tavoittelee sinua, pistää kylkeesi kuin koukku repien sinua alas.

Huudat avuksesi kaikki tahdonvoimasi rippeet, joita sinulla vielä on. Puukolla saat sivallettu oksan poikki, vaikka sen koukku jääkin törröttämään kylkeesi. Ryhdyt kiipeämään ylös, vaikka maailmassa ei tunnu enää yläpuolta olevan.

Ja samassa mustat voimat vetävät laivan syvyyksiin.

Heräät pudoten riippumatostasi ja suoraan kyljellesi köysipunoksen päälle.

Afiya

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää. Se on tuttu virvoittava ystävä.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. Jokin epämääräinen, mille et osaa tai et halua antaa nimeä. Et ikinä haluasi osata nimeä.

Heräät ruumassa täydessä pimeydessä. Muut nukkuvat. Ihosi puskee kylmää hikeä.

Koetat rauhoittaa mielesi, löytää loitsusanan valolle, mutta kieli tuntuu puutuneelta. Liian paksulta, kihelmöivältä ja isolta suuhun. Juotavaa. Tarvitset juotavaa.

Kömmit pystyyn riippumatostasi värähtäen. Oletko vilustumassa? Muut nukkuvat. Laiva keinuu. Punainen lokki liihottelee aaltojen päällä. Könyät kohti juomatynnyriä.

Vesi maistuu kitkerältä. Se saa kielen kutiamaan kamalasti.

Samassa kannelta kuuluu avunhuutoja, kauhunhuutoja. Jokin valtava voima tömähtää laivan kylkeen ja melkein kaataa sinut. Jokin on täällä. Jokin…

Laiva kallistuu. Kiiruhdat ylös kannelle vinoja portaita. Tähdetön yö tervehtii sinua, hulluuden hyöky huutaa sinulle. Suuri musta varjo on tarttunut laivan reeliinkin, väkevä, voittamaton. Sen rihmaiset kädet ovat tarttuneet Ylvaan ja riepottelevat tätä ilmassa kuin räsynukke, suupalaa.

Koetat kiljaista loitsusanat, mutta kielesi on liian paksu. Se täyttää jo koko suun kuin pesusieni. Samassa laiva kallistuu, kaadut ja…

Heräät tukahtuneeseen huutosi omassa riippumatossasi. Jostain kajastaa uusi päivä. Lokit kirkuvat. Purje paukahtaa. Olipa hirveä uni.

Pierrot

Saari. Se häilyy unessasi epämääräisenä, utuisena, sumuisena hahmona. Aivan kuin kompassi hakeutuisi sinne yhä uudelleen ja uudelleen. Jäikö jotain taakse? Jotain huomaamatta?

Sydänyöllä nukut levottomasti. Pian ollaan Corcassa. Heräät miettimään sitä useammin kuin kerran. Mitä sitten tapahtuu? Ottavatko kaapparit teidät avosylin vastaan? Vai pyöräyttävätkö kölin ali?

Tunneleita. Mustia tunneleita. Tuntemattomia ovia. Aamu-uni on levoton labyrintti.

Herätessäsi tunnet aitoa huojennusta päivänvalosta, joka piirtyy esiin ruuman luukusta. Lokit kirkuvat. Vedät syvään henkeä.

 

 

Hiljaisen oloiset seikkailijat siirtyivät aamiaiselle kannelle, jossa Maro korjaili kampiliiraansa. Essa oli tähystämässä ja huudahti tutun luodon nähdessään, että pian oltaisiin perillä kotona. Jo samaisena iltapäivänä seikkailijat näkivät ensi kertaa Corcan saaren, jonka kapteeni Tria Punavaaksa päätti kiertää itäpuolen kautta, jotta he saattoivat kaikki tervehtiä tuttujaan asiaan kuuluvasti.

Corcan satamassa seikkailijakolmikkoa katsottiin oudoksuen. Corcan kaapparikillan perämies, Sirinwe, saapui juttelemaan vakavasti Trian kanssa, mutta muukalaiset päästettiin maihin. He olivat nyt iltakiireiden keskellä suuressa kaapparikylässä, jossa katujen virkaa hoitivat pitkospuut ja satamassa lepäsivät kaappareiden monia korjauksia nähneet laivat.

Punaisen lokin miehistö vei kolmikon  paikalliseen krouviin, Ruutitynnyriin, kertomaan pelin säännöt. Sitä ennen paikallisen teatterin suuruus, sir Bastian, höpisi heille teatraalisen koreasti humalapäissään. Kun tämä oli mennyt, Tria painotti, ettei saariseikkailusta ei tullut mainita sanallakaan. Hölmöinkin tiesi, että Holvien valtakunnan läheisyydessä hiipparointi toi huonoa onnea, jos siihen ylipäätään uskoi. Urhea Tirj oli menehtynyt myrskyssä jouduttuaan yli laidan. Nyt hänet pitäisi silti haudata ja tämän vuoksi seuraavana aamuna kolmikko oli kutsuttu tai käsketty hautausmaalle valmistelemaan eräänlainen valeruumis arkkua varten. Tämä arkku kuljetettaisiin sitten zaneille, jotka olivat saapuneet Corcalle pari vuotta sitten ja asuttivat nyt saaren korkeinta huippua, Lokkivuorta. Nämä zanit osaisivat lukea Tirjille jäähyväiset matkalle tuonpuoleiseen, sillä tämän omaiset olivat merellä.

Afiya oli vähiten innostunut ruumiin rakentelusta ja päätti heti aamusta kysellä enemmän Corcan ihmiset aatoksista. Kaikki eivät puhuneet, varmaankin siksi, etteivät kaapparit yleensä välitä tietäjistä. Ruutitynnyrin pitäjän, Mammaksi kutsutun miehenkörilään kanssa, Afiya ehätti kuitenkin keskustelemaan erään puusepän ohella. Nämä tiesivät kertoa, että Tria Punavaaksa oli varsin omapäinen ja oli huonoissa väleissä erään toisen kapteenin, Leanan, kanssa, joka komensi Sunneva-nimistä laivaa.

Sillä välin Ylva ja Pierrot viettivät aikaa Punaisen lokin miehistön kanssa ja rakensivat valeruumista sekä koristelevat arkkua. He säikähtivät myös pahanpäiväisesti, kun sir Bastian ilmestyi esiin hautakivien takaa. Tällä oli pahemman luokan krapula.

Puoleen päivään mennessä Tirj-paran valeruumis oli valmis ja muut yhyttivät Afiyan, joka vaikutti suhtautuvan nyrpeästi koko Corcaan. Tästä huolimatta hän lähti muiden mukaan Lokkivuorelle viedäkseen Tirjin arkun perille. Periltä he löysivätkin zanien leirin, jonka johtaja, Zinja, otti Tirjin arkun vastaan ja antoi samalla Trialle parantavia rohtoja, jotka zanit olivat valmistaneet. Näin he maksoivat oleskelunsa Corcalla.

Ennen lähtöä vanhin Zinja pysäytti kuitenkin Ylvan ja tutki tätä tarkkaan puhuen zanien kieltä.

”Hän sanoo, että sinussa on synkkä kirous”, eräs zani-soturi sanoi tuimasti. Zanit sylkivät olkansa yli ja mutisivat suojaavia sanoja.

”Kirous?” Ylva kysyi hätkähtäen. Unet… Oliko se kaikki totta? Seikkailijoiden killassa oli kerrottu Holvien valtakunnan synkistä kirouksista. Jos sellainen saisi hänet valtaansa seuraukset olisivat kammottavat.

Afiya ja Pierrot saapuivat tukemaan Ylvaa. Zanit eivät muuta pukahtaneet.

”Meidän on päästävä takaisin Mennaelille”, Ylva sanoi. Vain Mennaelilla olisi tarpeeksi tietoa kirouksista.

Kaapparit kuuntelivat epäluuloisina zanien puheita, mutta he ottivat ne vakavasti. Matkaaja kerjäsi jo huonoa onnea mennessään Holvien valtakunnan lähelle, mutta kirous… Se oli vakavampaa.

”Palataan Corcalle”, Tria sanoi päättäväisesti.

Olisiko kaappareiden varmempi tehdä omia ratkaisuja muukalaisten suhteen? Vai auttaa heidät pois? Nuo ajatukset päässä kieppuen seikkailijat lähtivät paluumatkalle Corcan satamaan.