Jäinen kuolema

On kulunut viikko siitä, kun teidät todettiin syyttömiksi karmaiseviin tekoihin. Savuisessa muldakut-majassa pohjoisen metsästäjät katsoivat teitä tarkkaan, eikä osa tuntunut luottavan teihin edes vapauttamisen jälkeen. Teistä haluttiin selvästi päästä nopeasti eroon.

Viikon ajan Franar on järjestänyt ruokaa ja muita tarpeita matkaa varten ja opettanut kaiken muun ohessa hiihtämistä ja lumikengillä tarpomista. Hän on kertonut vähäisellä westronin taidollaan pohjoisen pedoista, suurista valkoisista karhuista ja susista, pelottavista lumipeikoista ja jääkäärmeistä, jotka saalistavat armoa tuntematta.

Vihdoin olette kuitenkin valmiina lähtöön. Franar hakee koiransa Korin kylän koiramajasta, jonka ympäristössä hanki on värjäytynyt kellertäväksi. Metsästyskoirat haukkuvat vimmaisesti tänä aamuna, kun teette lähtöä, ja muutamia kyläläisiä on tullut katsomaan tai varmistamaan, että muukalaiset ovat varmasti lähdössä.

Käännette katseenne jo etelän suuntaan, kun kuulette vieraskielisen huudahduksen muldakut-majan ovelta. Vanha Trimani kutsuu vielä Franarin luokseen ja soittaa tämän ympärillä rumpua matalalla äänellä laulaen. Kylän metsästäjät hakkaavat keihäidensä perää maahan. Vaikea sanoa, mistä tarkalleen on kyse, mutta Franar palaa teidän luoksenne intoa puhkuen.

”Metsästys alkaa!” nuorukainen lausahtaa ja kiinnittää keihään selkäänsä.

Jo matkan alkupuolella kävi nopeasti ilmi, että ilman Franarin taitoja, Frûnialle, Galmarille, Galagille ja Narîgille olisi käynyt vielä huonosti. Innokas lossadan puhui paljon ja neuvoi matkan aikana, miten pohjolassa oli mahdollista selviytyä. Ja vääjäämättä he matkustivat samalla etelää kohti.

”Jäinen kuolema, mm.”

”Mikä?” ehätti Galmar kysymään.

”Jäinen kuolema. Kylmä. Hyvin kylmä”, Franar sanoi ja jatkoi: ”Jos tulee, hyvin kylmä. Tarvitsee suoja.”

”Minä en välittäisi kohdata moista”, Frûnia sanoi uupuneena.

Kun he eräänä iltana sitten tarpoivat lumista rinnettä ylös kukkuloiden lomassa, Franar pysähtyi ja haisteli ilmaa vakavana näköisenä. Kor ulisi.

”Tänä yönä. Jäinen kuolema, mm. Suoja?” Farnar sanoi ja osoitti kukkulan louhikko kohti.

Joukkio kiirehti. He eivät tosiaankaan välittäneet kohdata minkäänlaisia jäisiä kuolemia. He olivat jo nyt melkoisen kylmissään turkiksista huolimatta ja aurinko laski nopeasti. Sitten Galmar äkkäsi luolan kukkulan kupeessa.

”Varoo. Luola. Asuu. Ehkä peto, mm”, Franar mutisi ja lähti tutkimaan Kor edellä.

Tuskin joukkio oli päässyt luolan sisäänkäynnille asti, kun suuri valkoinen karhu hyökkäsi puolustamaan reviiriään. Pohjoisen armottomuus kohtasi nyt etelän sankarit, mutta joukkio oli voittoisa. Galmar tunkeutui ensimmäisenä luolaan ja sen hämärässä mies huomasi vanhan kirstun.

”Hei! Täällä on kirstu!” gondorilainen ehti huudahtaa, kun samassa toinen karhu nosti päänsä luolan pimennosta.

Syntyi uusi nujakka, mutta tästäkään karhusta ei ollut vastusta päättäväiselle joukkiolle, joka halusi ehdottomasti suojaan yöksi. Varmistuttuaan ettei paikalla ollut enempää vaaroja, he alkoivat tutkia kirstua. Arkun ympäriltä löytyi vanhoja hopea- ja kuparilantteja, mutta arkku itsessään oli tyhjä. Tai ainakin melkein, sillä kantta avatessa kiristyi myös ohut metallilanka. Onneksi mitään ei tapahtunut.

”Mitä ihmettä? Ansa ei varmaan enää toimi, mutta kuka täällä on oikein asunut?” Frûnia kysyi.

Luolan perältä he löysivät vanhoja turkiksia, kasan luita ja oivasti taotun lyhyen miekan. Revenneestä nahkakukkarosta löytyi kahdeksan kultakolikkoa.

”No jo nyt on… Ja hei täällä on portaat!” Galmar huudahti.

Luola tuntui saavan yhä merkillisempiä piirteitä. Frûnia lähti ensimmäisenä kiveen hakattuja portaita ylös ja pysähtyi äkisti. Yksi askelmista näytti jotenkin epämääräiseltä ja samooja varoitti muita astumasta sille. Sitten yhä merkillisempää, ylhäällä oli vanha ovi, jonka oven kahvan yläpuolella oli merkillistä tuntematonta haltiakirjoitusta, jota kuka ei osannut lukea. Frûnia käänsi kahvaa ja samassa rautaristikko laskeutui voimalla alas oven eteen. Frûnia ehti saada iskun käteensä ja perääntyi sadatellen.

”Ansoja…” Galmar murahti ja nosti ristikon ylös. ”Kokeillaan uudelleen, mutta Narîg ja minä pidämme ristikon ylhäällä.”

Frûnia avasi oven ja niin he pääsivät sisälle vanhaan kammioon, jossa oli kaappi, rikkoontunut sänky, vanhoja turkiksia sekä kaukoputki kapeiden ikkunoiden edessä.

”Täältä on varmaan vahdittu”, Galag uumoili.

Kaapista löytyi vanhoja vaatteita, aikaa sitten homehtuneita ja kuivuneita puteleita sekä kasa nahkaan sidottuja muistikirjoja, joissa oli lisää merkillistä kirjoitusta oudoin haltiakirjaimin.

”Aina vain oudompaa”, Galmar tokaisi. Frûnia kuitenkin pinosi kirjat reppuunsa.

Koko yön ja kahden päivän ajan hirmuinen pakkanen paukkui ulkona, mutta joukkio oli suojassa, teki tulen ja Franar nylki suuret karhut ruoaksi. Kun jäinen kuolema sitten vihdoin hellitti, lähti ryhmä liikkeelle vatsa täynnä.

Pohjoinen ei kuitenkaan päästynyt heitä helpolla. Maasto oli raskasta kulkea ja joka puolella tuntui vain näkyvän kukkuloita, joita luminen autius vartioi. Eräänä iltana alkoi sankka lumipyry, joka ajoi joukkion taas läheisen suuren kallion suojaan. He kulkivat valmiiksi varuillaan luolan nähdessään ja ohittaessaan jääkarhun kallon, he pakostikin pohtivat, voisiko luolissa lymyillä jotain vielä kauheampaa. Ei, luola vaikutti tyhjältä ja hylätyltä.

Ja samassa seinät alkoivat liikkua, muuttaa muotoaan. Ennen kuin joukkio ehti tehdä mitään, kaksi suurta lautasen kokoista vihreää silmää tuijotti tulijoita. Kor painui Franar jalkojen juureen uikuttamaan.

”Ihmisiä! Eikä vain pohjoisen lossoth, vaan outoja muukalaisia.”, suuri jääkäärme sanoi matalan sihisevällä äänellä.

”Peräänny senkin käärme!” Frûnia huudahti ja latasi jousensa.

Jääkäärme tuuppasi tyynesti Frûnia jousen pimentoon ja kierähti joukkion ympäri.

”Olisitte jo kuolleet typerykset, jos olisin niin halunnut. Keitä te olette ja mistä?” käärme kysyi.

”Galmar Gondorilainen. Ja tulemme etelästä”, Galmar sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman urhealta.

”Etelästä… En ole kuullut uutisia etelästä pitkään aikaan. Kertokaa!” jääkäärme sanoi saaden koko luolan kaikumaan matalasti.

”Sauron on kukistunut, senkin-” Frûnia aloitti, mutta Galmar tuuppasi häntä.

”Vai niin, vai niin. Ja mahtava Gondring on yhä pohjoisen valtias!” jääkäärme sanoi ja sen sihinä kuulosti naurulta.

”Kuningas Elessar on pohjoisen oikea valtias!” Frûnia huudahti ja Gondringin silmät kapenivat viiruiksi.

”Niinkö? En näe tätä kuningasta missään. Tulkoon vain mittelemään voimiaan. Hmm, siinä teille oiva tehtävä. Teistä surkimuksista ei riitä ruokaa pitkäksi aikaa. Saatte luvan hakea minulle ruokaa”, Gondring sanoi.

”Ruokaa?” Narîg nielaisi.

”Lähelle on pesiytynyt joukko peikkoja. Te saatte luvan houkutella ne esiin… Houkutella ne tänne”, jääkäärme sanoi.

”Houkutella! Mikset itse-” Frûnia aloitti.

”Koska pidän siitä, että ihmiset tekevät, mitä käsken. Ja te teette!” Gondring huudahti.

”Me teemme! Tuomme- Tuomme peikot!” Galmar sanoi ja tuuppi jo Frûniaa ulos.

Joukkion ei auttanut muuta kuin lähteä etsimään kamalaa peikkojen pesää. Matkalla he olivat kehuskelleet Franarille voittaneensa peräti viisi peikkoa Annúminaksessa, mutta nyt kylmässä ja lumituiskussa tehtävä tuntui ylivoimaiselta. Kor lähetettiin houkuttelemaan peikot esille ja nämähän tulivat joukolla ulos, ja huomatessaan helppoa ruokaa, nämä lähtivät oitis joukkion perään. Nyt juostiin veren maku suussa. Peikot nimittäin harppoivat lumessa paljon nopeammin ja aivan viime tingassa sankarit pääsivät luolaan suojaan. Ja saman tien Gondring iski peikkojen kimppuun salamannopeasti ja surmasi ne yksi toisensa jälkeen.

”Teitte oikein hyvin”, suuri käärme sanoi luolan varjoista, joista kuului katkevien luiden ja raa’an lihan mässäystä. Joukkiota puistatti. Miten heille nyt kävisi?

Mutta Gondring välitti enemmän ruoastaan, ainakin aamuun asti.

”Teidän on aika lähteä. Häipykää. Mutta älkää suotta ilman lahjaa. Olette olleet viihdyttäviä”, Gondring sanoi.

”Lahjoja vielä! Minä-” Frûnia aloitti, mutta samassa Gondring työntyi varjoista ja puhalsi jäisen hyhmän kiukuttelevan samoojan jalkoihin. Kun hyhmäusva hälveni, Frûnia huomasi olevansa jäätynyt lattiaan kiinni. Gondring sihisi tyytyväisenä.

”Oliko teillä muuta typerää asiaa?” käärme kysyi, kun Franar nosti jo reppua selkäänsä kiireen kaupalla.

”Mahtava Gondring. Me kiitämme lahjastanne”, Galmar sanoi ja hakkasi keihäällä Frûniaa irti jäälohkereesta.

”Imartelua! Annan sinullekin lahjan, oman lahjan. Vanha sotisopa, kimaltava.”

Jotain putosi varjoista luolan lattialle. Mithril-paita. Galmar otti sen varovasti mukaansa ja poimi samalla mithril-miekan, jonka Gondring oli syystä tai toisesta jättänyt palkkioksi.

Kirkas auringonpaiste melkein sokaisi joukkion ulkopuolella, mutta he kiirehtivät nyt kiireen vilkkaa pois, ettei Gondring yhtäkkiä muuttanut mieltään. Kului taas päiviä, ja Frûnia-parka sai huomata, kuinka hänen jalkansa tuntuivat jääneen kalpean valkoisiksi. Niihin särki ja kirveli vähän väliä. Mutta kenellekään samooja ei näistä vammoista hiiskunut.

Tuli sitten viimein päivä, kun edessä häämötti vuolas puro ja maastossa näkyi siellä täällä sulia kohtia sekä lehdettömiä koivuja.

”Tämä tuttu. Isäisä joki”, Franar hihkui. Kor haukkui.

He jatkoivat matkaa joen vartta pitkin, kunnes lännässä alkoi häämöttää korkeita vuorenhuippuja. Pahin pakkanenkin tuntui jo hellittäneen, ja Franar näytti innoissaan vanhan leiripaikan, jossa hän oli isoisänsä kanssa käynyt kauppaa kauan sitten. Pian joukkio alkoi tehdä lauttaa matkatakseen joen alajuoksulle, mutta työn keskeytti kirkas ja sointuva ääni: ”Harvoin näkee moisia vieraita tulevan pohjoisesta!”

Joukkio katseli ihmeissään ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Ja sitten viimein puron rantamilta he erottivat pitkän haltiamiehen, eränkävijän, joka katseli heitä tarkkaavaisesti.

Frûnia tuntui viimein saavan hymyn huulilleen ja vastasi kohteliaan haltiakielisen tervehdyksen.

”Olen Kénwë Foryaren, Mithlondista, mutta kuljen pohjoisen samoojien kanssa. Ystäväni Ancâlan kertoi teistä minulle, kun tapasimme talven kynnyksellä. En arvannut tapaavani teitä täältä”, Kénwë sanoi ja hänen äänessään oli varmuutta ja ystävällisyyttä, joka rauhoitti heitä kaikkia.

”Olemme kuninkaan asialla. Meidän pitää päästä mitä pikemmin etelään”, Frûnia sanoi.

”Sitten voin kenties olla avuksi, sillä tunnen nopeimmat polut ja reitit”, haltia vastasi.

 

Mainokset

Matka Suhbassa-vuorelle

Orbon kylää hallitsi paksu sumuverho, kun joukkio heräili Vaira Shiashin talossa. Kolme vapaaehtoista paikallista vartijaa, Zaro, Suhabi ja Korum olivat ilmoittautuneet vapaaehtoiseksi saattamaan seikkailijat Suhbassa-vuorelle. Aamiaisen syötyään joukkio suuntasi pieneen jokisatamaan, jossa vartijat olivat jo laittamassa leveää lauttaa lähtövalmiiksi.

Matkan ensimmäinen etappi oli pieni kauppa-asema rämeiden suojassa. Vanha muori poltteli rauhallisena piippuaan, kun jokivene saapui ankkuroitumaan yöksi. Laiskan oloinen paikallinen kauppias tuli tarjoamaan grillattua liskoa ja pelasti samalla Noarin, joka oli tulossa hulluksi hyttysten vuoksi.

“Sarviliskon kusivoide karkoittaa hyönteiset!” kauppias lupasi.

“Ja muut”, Rhuarch lisäsi Noarin uuden odöörin haistaessaan.

Matka jatkui ylävirtaan vartijakolmikon toimiessa kipparina vuoron perään. He olivat alkuun vähäsanaisia, mutta juttelivat sitten niitä näitä. Rämeiden vaaroista ja elämästä Orbon lähistöllä. Pian saavuttiin järvelle, jonka sumussa suunnistaminen osoittautui kiperäksi touhuksi. Rhuarch onnistui pudottamaan kompassinsa järveen kaikessa hässäkässä, ennen kuin Susa sai viimein navigoitua venekunnan takaisin oikeaan suuntaan.

Samassa suuri jättiläislepakko lensi sumun keskeltä veneen ylitse. Laiskoin siiveniskuin se kiersi matkalaiset ja katosi sitten takaisin tulosuuntaansa.

“Miksi minusta tuntuu, että tässä käy kohta huonosti?” Susa manaili.

“Hmm, täällä tulee pian raunioita vastaan. Ovat ihan joen partaalla”, Korum sanoi.

“Kuulostaa siis ihanteelliselta väijytyspaikalta”, Rhuarch jatkoi ja joukkio varautui parhaansa mukaan.

Rauniot olivat molemmin puolin jokea ja molemmin puolin heidän kimppuunsa käytiin. Maahinkaiset olivat vasemmalla rannalla ja jättiläislepakot hyökkäsivät oikealta. Syntyneessä kahakassa seikkailijat osoittivat kuitenkin paremmuutensa ja hirviöt saivat kyytiä.

Matka jatkui kohti yläjuoksua, kunnes saavuttiin joen risteykseen.

“Tästä on vielä päivän matka Suhbassaan. Jäädään tähän leiriin yöksi… tuolla sivujoella on sellainen outo taikuuden kivi. Sinne ei kannata mennä”, Korum sanoi, mutta sanat vain herättivät Susan mielenkiinnon.

“Alhokivi! Se on nähtävä!” Susa sanoi innokkaana. Muut seikkailijat hyväksyivät suunnitelman, ja vartijoiden jäädessä leiriin, ryhmä suunnisti joen sivuhaaran yläjuoksulle.

Alhokiven olinpaikasta oli mahdoton erehtyä. Luonto oli villiintynyt sen ympärille niin, että Recalla oli täysi työ raivata tietä eteenpäin. Kun he viimein näkivät kivipaaden paljaan kallion päällä, heidät täytti kuitenkin salaperäinen rauhan tunne.

Levättyään ja mietiskeltyään kiven vieressä seikkailijat palasivat takaisin leiriin ja jatkoivat matkaa kohti Suhbassaa. He tulivat nyt järvelle, jonka toisella puolen kohosi yksinäinen vuorenhuippu. Tuon täytyi siis olla Suhbassa-vuori ja velhon koti.

“Näkyykö tuolla vedessä liikettä?” Kera kysyi ja osoitti kolmea pistettä, jotka liikkuivat lauttaa kohti.

“Pihkura sentään, nuo on niitä jättiläisliskoja!” Rhuarch huudahti ja seikkailijat valmistautuivat kahakkaan.

“Joku ohjaa niitä!” Susa ilmoitti tunnusteltuaan maagisia virtauksia.

“Ehkä se velho?” Reca ehdotti.

Vasamat ja nuolet lensivät kohti petoja, jotka uivat nopeasti kohti lauttaa. Yksi pedoista sai surmansa jo ennen kuin se ehti lautalle asti, mutta kaksi muuta rysäyttivät laitaan kiinni niin kovaa, että koko lautta heilahti rajusti. Zaro-parka putosi hässäkässä veteen ja Susa löi päänsä reelinkiin.

Taistelu oli kuitenkin nopeasti ohitse, sillä seikkailijat pitivät pintansa ja kävivät urheasti jättiläisliskojen kimppuun. Toinen liskoista pakeni vammoja saatuaan, mutta toinen sukelsi pudonneen vartijan kimppuun. Vaikka seikkailijat saivatkin pedon surmattua, se upposi Zaro hampaissaan mutaisen järven uumeniin. Reca sukelsi vielä Zaron perään muiden varoitushuudoista huolimatta, mutta ei onnistunut yrityksistään huolimatta löytämään vartijaa. Uupuneena hän palasi lautalle, jossa järkyttyneet vartijatoverit surivat toverinsa kuolemaa.

Iltasella lautta laski rantaan joensuussa, jossa sijaitsi Purimin kalastajakylä. Suhbassa-vuori häämötti jo edessä suurena kolossina, mutta oli parempi yöpyä kylän suojissa. Kenties sieltä voisi saada kullanarvoista tietoakin?

Ulkomaiset palkkasoturit tulivat ensimmäisinä lauttaa vastaan ja perivät sopivaksi katsomansa tullimaksun matkalaisilta. Seikkailijat kertoivat olevansa matkalla palkollisiksi, joten palkkasoturit jättivät heidät rauhaan. Vartijat Korum ja Suhabi lupasivat kysellä kylästä, mitä tietoja paikallisilla oli Suhbassasta samaan aikaan, kun muut asettuivat odottelemaan pitäen matalaa profiilia.

Korum ja Suhabi palasivat jonkin ajan päästä ja kertoivat, että muuan metsästäjä voisi kertoa paljon seudun tapahtumista. He veisivät seikkailijat tämän metsästäjän mökille, jossa seikkailijat voisivat itse kysyä kysymyksensä. Mutta kun mökki oli jo näköpiirissä, nousivat esille maahan piiloutuneet roistot ja ryhmä sai huomata joutuneensa piiritetyksi.

Kaksikymmentä vastaan seitsemän vaikutti huonolta, joten joukkio päätti antautua. Heidän kätensä ja silmänsä sidottiin, ja niin alkoi loputtomalta tuntuva matka halki rämeviidakon, jossa heitä tuupittiin sinne tänne ja vaadittiin koko ajan jatkamaan kävelyä. Kun siteet otettiin viimein pois silmiltä, seikkailijat huomasivat istuvansa rosvojen leirissä syvällä viidakon uumenissa. Vartijat Korum ja Suhabi olivat kadonneet matkan aikana.

Leirinuotiolle astui tuiman näköinen fryynimies, velho piirteistään ja sauvasta päätellen. Pistävät oloiset turkoosit silmät ja lumivalkeat puoliksi lyhyeksi leikatut hiukset. Arpia kasvoissa, kokemuksia, kärsimystä.

“Ja he itse palaavat keskuuteemme, kaiken pahan alku ja juuri”, päällikkö sanoi ja näytti tunnistavan seikkailijat, jotka katsahtivat toisiinsa hölmistyneinä.

Kävi ilmi, että päällikkö oli velho Mareshin veli, Rhaan, ja hän oli vuosia sitten ollut naimisissa Sumupirun kanssa, jonka seikkailijat olivat aikoinaan saaneet käpälälautaan. Hän oli menettänyt rakkaansa ja lapsensa seikkailijoiden intoilun vuoksi, sillä velho Maresh oli ollut armoton puhdistuksissaan. Rhaan itse oli paennut muutaman harvan elonjääneen kanssa ja ollut vuosia maanpaossa, kunnes oli viimein palannut takaisin.

“Te aloititte tämän kaiken. Se on teidän syytänne!” Rhaan sanoi ja rosvot nyökkäilivät. Monet heistä olivat värväytyneet vastustamaan velho Mareshin hirmuhallintoa ja ottivat nyt päiviltä ulkomaalaisia palkkasotureita. Näytti uhkaavasti siltä, että seikkailijoista tulisi seuraavat uhrit.

“Jos olisimme tienneet, olisimme valinneet toisin”, Rhuarch yritti.

“Niin, olisitteko? Olisitteko todella? Mitä te maailmanmatkaajat todella välitätte tavallisen ihmisen kärsimyksistä?” Rhaan sanoi.

“Antakaa meille edes mahdollisuus! Siitä on jo yli kymmenen vuotta! Olimme kokemattomia tuolloin!” Kera huudahti.

“Mahdollisuus? Niin kuin te annoitte minulle ja meille muille? Monet ovat kokeneet kamalan lopun. Eikö teidän tulisi kokea sama?”

”Me olimme menossa Suhbassa-vuorelle. Tutkimaan, minne kiltatoverimme olivat kadonneet. Me voimme syöstä velho Mareshin vallasta”, Rhurach ehdotti.

“Seikkailijoiden kiltako? Velhon puolustajat? Noinko vain käytte Mareshin kimppuun?” Rhaan kysyi ja rosvot jupisivat keskenään.

“Käymme.”

“Ymmärrättehän, että me emme halua Mareshin jäävän henkiin?”

“Kyllä.”

Rosvot pälyilivät seikkaijoita, ja Rhaan näytti pohtivalta.

“Hmm, te voisitte päästä hänen lähelleen. Kyllä… Hyvä on. Mutta vain siksi, että yksi teistä yritti pelastaa Zaron järvellä.”

Seikkailijat katsahtivat Recaa. Ja pannahinen, ne vartijat olivat koko ajan olleet rosvojen puolella!

“Mutta tietäkää, että paluutienne on tukossa. Jos palaatte ilman, että veljeni on kuollut, jahtaamme teitä herkeämättä ja me tunnemme nämä seudut. Ette koskaan pääse Mashabaan hengissä”, Rhaan sanoi uhkaavasti.

“Me emme epäonnistu”, Rhuarch vakuutti muiden puolesta.

Huonosti nukutun yön jälkeen rosvot kuljettivat seikkailijat takaisin metsästysmajalle silmät jälleen sidottuina. Purimin kylässä he yhyttivät lauttaa korjailevat vartijat, joita seikkailijat katsoivat ensin epäillen.

“Asiat ovat näin”, Korum ilmoitti ykskantaan.

“Niin vaikuttavat olevan”, Susa sanoi.

Pälyilyä jatkui hetken, kunnes Suhabi osoitti vuorta kohti.

“Jatketaanko matkaa?” Suhabi kysyi.

Seikkailijat nyökyttelivät. Kukapa muu heidät perille veisi.

Mitä lähemmäs Suhbassa-vuori tuli, sitä enemmän seikkailijat saivat ihmetellä, etteivät he taistelleet vuolasta virtaa vastaan. Lähempää paljastui, että Suhbassa oli todellisuudessa kuin lohjennut hammas, jonka keskellä joki virtasi kanjonissa. Ja kun tuota leveää kanjonia oli kuljettu muutaman tunnin verran, se kapeni ja paljasti kallioon louhitun kaupungin, joita kanjonin ylittävät sillat yhdistivät.

“No jo on paikka”, Reca sanoi.

“Me jätämme teidät satamaan. Emme aio jäädä velhon kaupunkiin”, Korum ilmaisi, kun satamalaiturit olivat näkyvissä.

Seikkailijat nyökyttelivät. Tästä eteenpäin he saivat tulla toimeen omillaan.

Satamassa oli tervetulokomitea valmiina. Ulkomaalaisia palkkasotureita, jotka kantoivat purppuraista merkkiä olkapäällään. He tivasivatkin nopeasti, millä asioilla vieraat liikkuivat ja seikkailijat valehtelivat tulleensa palkkasoturihommiin. Tämä selitys upposi helposti, mutta heidän olisi ilmoittauduttava Raksha-nimisen värvärin luona toisessa kerroksessa.

Ennen kuin seikkailijat ehättivät värvärin toimistoon, he nuuskivat kaupungin alakerroksissa, kävivät kapakassa olusilla ja kuuntelivat juoruja. Nähtävästi palkka velhon joukoissa oli hyvä – näin väitti ainakin humalainen Zara-niminen palkkasoturi. Viimein seikkailijat katsoivat parhaaksi suunnata Rakshan luokse, joka jakoikin heidät kahteen ryhmään, joita johtivat Rurik- ja Parda-nimiset soturit. Saatuaan purppuraiset olkamerkit seikkailijoiden oli nyt helpompi liikkua Suhbassassa, mutta miten he yhyttäisivät Maresh-velhon?

Jäisellä rannalla

Kaksi päivää ja yötä vasaroiden pauketta. Kaksi päivää ja kaksi yötä suunnattoman Belegaerin tuulten armoilla kivisellä rannalla. Kylmä vaivaa jo nyt, vaikka kapteeni Kisenan väittää kivenkovaan, ettei vielä edes olla pohjoisessa asti. Korjausten valmistuttua Iltatähti kääntyy kohti koillista yrittäen seurata kaukana siintävää rantaviivaa.

Päivät kuluvat. Myötätuuli on usein matkalaisten puolella, joten soutaminenkin jää vähemmälle. Kapteeni Kisenan tarkastaa sijaintia aina vähän väliä, kunnes rannikko muuttuu yhä lumisemmaksi ja vesisateet räntä- ja lumisateeksi. Jylhät mänty- ja kuusimetsät pilkuttavat valkoista rannikkoa ja vähän väliä joku miehistöstä huudahtaa, kun vedessä näkyy liikettä. Hylkeitä, suuria kaloja. Väittääpä Chaira nähneensä valaankin eräänä aikaisena aamuna.

Tharbadista otetuille turkiksille on käyttöä, sillä tuuli kääntyy pian puhaltamaan pohjoisesta. Tämä kylmä kurittaja tekee miehistöstä hiljaisen ja sotilaat kuiskivat, että tällainen matka ei voi päättyä hyvin. Tomar, Faidra ja Jaila onnistuvat kalastamaan suuren vonkaleen eräänä iltana ja keplottelemaan sen kannella. Laivan kokki valmistaakin kalasta suurta herkkua, joka tuntuu nostavan miehistön mielialaa. Voisiko pohjoinen olla voitettavissa?

Kun muut taistelevat ja elävät pohjoisen kylmän kurittajan kanssa, teidän katseenne tähyää yhä useammin Forochelin lahden kylmiä lumisia rantoja. Näkynne mukailemana pidätte silmällä rannikkoa tuttua niemenhammasta etsien. Teillä on tunne, että sen on oltava lähellä… Mutta missä?

“Tuolla! Tuo se on oltava!” Frûnia huusi ja muillekin joukkion jäsenille tuli heti samanlainen tunne. Näyssä esiintynyt niemenkärki erottui selvästi rannikosta kuin jäätynyt jättiläiset käsi. Kapteeni Kisenan ankkuroi sopivan matkan päähän rannasta, sillä hän pelkästi syystäkin Iltatähden ruhjoutuvan kiviin. Täältä ei olisi helppo päästä pois.

Vene laskettiin vesille ja mukaan ahtautuivat joukkion lisäksi Tomar, Faidra, Jaila sekä Chaira. Venematka taittui ripeästi, sillä kaikki olivat innoissaan tarunomaisten palantirien löytymisestä. Rantauduttuaan seurue lähti tarpomaan kohti niemenkärkeä, jonka jyrkkiin kallioihin aallot löivät levottomasti.

“Asuukohan täällä kukaan?” ehti joku kysyä, kun he jo löysivätkin erikoisen näköisen risu- ja kivirakennelman, josta roikkui hiussuortuvia ja kaarnasta punottuja naruja.

“Vissiin, mutta kuka kumma?” kuului jatkokysymys.

Nyt he etenivät kohti niemenkärkeä varovaisina ja kipusivat ylös jäiseen kivilouhikkoon. Pienen etsimisen jälkeen löytyi ahdas luolan suuaukko. Samoojat ja Chaira jäivät ulos vahtiin, kun Frûnia, Narîg, Galmar ja Galag astuivat pimeyteen. Saatuaan valonlähteen heitä kohtasi mykistävä näky.

Kaksi pyöreää syvänmustaa kristallipalloa seisoi kivisen jalusta päällä luolan perällä. Toinen oli n. 30cm halkaisijaltaan, mutta toinen oli tuplasti suurempi. Joukkio vilkaisi toisiaan kysyvänä, kunnes heidän huomionsa kiinnittyi kolmeen melko tuoreeseen ruumiiseen kristallipallojen alapuolella. Hylkeennahkoihin vuorautuneet näyttivät eriadorilaisilta palkkasotureilta. Mitä he tekivät täällä? Ja mitä heille oli käynyt?

Frûnia ei jäänyt aikailemaan enempää, vaan kosketti pienempää kristallipalloa uteliaana, kun taas Narîg laski kätensä suuremman päälle. Kyllä kai näistä aistisi, olivatko ne palantirit… Frûnia oli vakuuttunut koettuaan hetken erikoislaatuisen kokemuksen, jossa hänen mielensä tuntui irtoavan ruumiin ulkopuolelle. Narîg sen sijaan mykistyi ja kaatui hervottomana taaksepäin, jolloin Galmar nappasi hänet kiinni.

Narîgin kasvoilla oli vain tyhjä ilme ja kuola valui suusta. Frûnia kiiruhti hätiin parantavine loitsuineen, mutta jokin menin pieleen, sillä pian Frûnia näytti vaipuvan samanlaiseen koomaan. Galmar säikähti toden teolla ja vasta Galagin loitsut palauttivat kaksikon hereille. Molemmat kertoivat vain pudonneensa suunnattomaan pimeyteen.

“Taitavat olla niitä palantireja. No, saakohan noi otettua?” Galmar tokaisi säikähdyksestä selvittyään ja ajattelin tuuppaavansa maagiset kapistuksen kepin avulla pyöreästä alustastaan. Koskettaminen ei tullut kuuloonkaan.

“Hei, nämähän saa-” Galmar ehti sanoa, kun pahaenteinen kliksahdus kaikui luolassa. Siinä samassa seinästä ammuttiin tukku teräviä ja repiviä ammuksia, jotka näyttivät osuvan pahannäköisesti Galmariin.

Muut kiiruhtivat katsomaan miten gondorilaisen oli käynyt, mutta onni onnettomuudessa hänen levyhaarniskansa oli pysäyttänyt veitsenterävät ammukset. Kun ruumiita tarkasteltiin, huomattiin, että nämä olivat saaneet roppakaupalla osumia. Kun palantirit yritettiin viimein kammeta paikaltaan, ansamekanismi laukesi uudelleen, mutta ammukset olivat nähtävästi lopussa. Helppoa kristallipallojen nappaaminen ei kuitenkaan ollut, sillä suuri palantir painoi varmasti 300kg ja joukkiolta kului pitkä tovi ja ähellys, kunnes se oli saatu jotenkin kannettavaan muotoon.

Luolan ulkopuolella Chaira huikkasi rennosti kädellään. Kaikki hyvin. “Onko se palantir tosiaan noin iso?” mustainmaalainen metsästäjä kysyi ja väistyi luolan suulta tehdäkseen tilaa raahaajille.

Kirkas myöhäisen iltapäivän aurinko tuntui melkein kipeältä pimeässä luolassa vietetyn ajan jälkeen. Vielä kauheammalta tuntui, kun joukkio huomasi olevansa piirettetty. Hylkeennahkoihin ja jääkarhun turkkeihin sonnustautuneet palkkasoturit olivat ympäröineet heidät ja osoittivat heihin varsijousilla. Yhä pahempaa, Tomar ja Jaila olivat polvillaan maassa ja heidän kurkuillaan pidettiin terävää veistä.

“Kiitos vaivannäöstä”, sanoi miehen ääni ja palkkasotureiden päällikkö, mustapartainen mies, astui esiin rehvakkaan tyytyväisenä.

“Mä- Mä muistan sut. Olit Junkkareiden talossa!” Galmar manaili.

“Totta, mutta sillä ei ole väliä. Luopukaa aseista tai ystävillenne käy huonosti”, mustapartainen sanoi.

Joukkio ei voinut muuta kuin totella, olihan Tomarin ja Jailan henki vaarassa. Frûnia tajusi samalla, ettei Faidraa näkynyt. Mitä oli tapahtunut? Jaila ja Tomar näyttivät järkyttyneiltä ja surullisilta. Galmar huomasi ensimmäisenä, ettei Chaira ollut vangittujen joukossa, vaan yksi palkkasotureista. Voi hitto.

“Ei henkilökohtaista, mutta en jää tänne kuolemaan”, Chaira sanoi, kun joukkio riisuttiin varusteista ja sidottiin napakasti niin käsistä kuin jaloistakin. Suukapula esti Galmarin vastauksen Chairalle, mutta pettynyt ilme kertoi tarpeeksi.

Ennen kuin Frûnia sidottiin, tämä painoi nopeasti kätensä kiinni suureen palantiriin kuin viimeisenä oljenkortena. Hetkessä Frûnian mieli laukkasi kiireemmän kautta yli valkoisten lumitasankojen etelään, Evendim-järven rannalle ja ylitse, veden päällä astelevan haltianaisen luokse, jonka katse kiiruhti Frûnian jatkamaan kohti etelää. Yli Tharbadin, kohti Rohanin tasankoja, kohti Minas Tirithiä. Varoitus-

Frûnia palasi kivuliaasti nykyhetkeen keihään varren osuessa häntä kipeästi kasvoihin. Samooja laitettiin kipeästi köysiin palkkasotureiden päällikön pudistellessa päätään.

“Mikään keino ei auta teitä. Katsokaas, alkaa hämärtää ja mieheni ovat asemissa. Pian laivanne vaihtaa omistajaa ja sen jälkeen me purjehdimme pois saaliin kanssa. Te saatte jäädä tänne nauttimaan talvisäästä”, mustaparta puhui ja näytti tyytyväiseltä.

Palkkasoturi oli oikeassa. Tuntien madellessa kävi ilmi, että Iltatähti oli vallattu ja hiljalleen niemenkärjessä olevat joukot alkoivat siirtyä laivalle päin kahden palantirin kanssa. Tomar ja Jaila raahattiin mukana, eivätkä samoojat ehtineet muuta kuin vilkaista joukkiota epätoivoisina. Chaira ei suonut enää katsetta heille, vaan lähti laivalle jo ensimmäisten joukossa.

“Parempi sulkea heidät luolaan”, eräs palkkasotureista sanoi ja näin tapahtui. Frûnia, Narîg, Galmar ja Galag sullottiin kylmän luolan lattialle ja palkkasoturit sulkivat kivellä luolan suuaukon.

Galag muisti kuolleet palkkasoturit, jotka yhä viruivat luolassa. Hän muisti myös terävät seinästä ammutut terävät ammukset, jotka soveltuivat nyt hyvin köysien nirhimiseen. Aikaa kului, kunnes viimein Galagin kädet olivat vapaat. Hän avasi nopeasti muidenkin köydet, jonka jälkeen joukkio oli taas toimintakykyinen, joskin kylmissään ja täysin ryöstettynä.

Kuolleilta palkkasotureilta he löysivät sentään hieman lämpimiä vaatteita, tulukset sekä pari miekkaa, kilven sekä keihään. Galag loi maagista valoa luolan pimeyteen ja yhdessä tuumin joukkio työnsi kiven syrjään luolan suulta. Mutta he olivat vapautuneet liian myöhään. Laiva oli mennyt, kadonnut. Frûnia vajosi maahan toivonsa menettäneenä ja saattoi vain tuijottaa tyhjään yöhön.

Galmar sen sijaan terästäytyi ja tuuppi muita liikkeelle. Oli etsittävä nuotiopuita, jäätävä luolaan suojaan yöksi. Jos kerran joku oli rakentanut risupatsaita rannalle, täytyi seudulla asua joku vähintään. Viheliäisen yön nukuttuaan seurue suuntasikin etsimään merkkejä asutuksesta ja löysi suksien jättämät jäljet lumesta. Joku oli käynyt lähistöllä. Jälkiä seuraamalla joukkio saapui viimein kylän tapaiseen, mutta jotakin kauheaa oli täytynyt tapahtua, sillä monia jurttia oli poltettu tai tuhottu.

“Ne hemmetin ruojat ovat varmaan olleet ryöstöretkellä. Arvatkaa miten iloisia paikalliset ovat, kun löytävät meidät?” Galmar maalaili piruja seinille.

Koska mahdollisuudet eivät olleet muutenkaan erityisen hyvät, seurue päätti jatkaa jälkien seuraamista mäkiselle seudulle, jossa kasvoi siellä täällä synkkiä kuusimetsiä. Kun he lopulta näkivät kylän pienessä laaksossa, he eivät erityisesti yllättyneet, kun joukko jääkarhunturkkeihin sonnustautuneita metsästäjiä yllätti heidät. Aseet saivat jälleen kerran pudota maahan ja kädet köytettiin uudemman kerran,

Joukkio pakotettiin istumaan jurtassa samaan aikaan, kun lossoth puivat, mitä näille muukalaisille pitäisi tehdä. Olihan läheinen kylä juuri tuhottu ja varmasti nämä ruojat olivat olleet siellä mukana. Galmar aavisteli pahinta ja seurueen mieliala oli alamaissa, kunnes eräänä iltana yksi vartijoista tuli juttelemaan heille. Tämä nuori lossadan, Franar, puhui murtaen tolkullista westronia. Hän kertoi nähneensä, mitä tapahtui pyhän luolan ulkopuolella ja tiesi, etteivät joukkion jäsenet olleet osallistuneet läheisen kylän murhatöihin, jossa Franarin siskokin menehtyi.

Pitkän keskustelun jäljiltä Franar kertoi, että kylänvanhin pohti juuri joukkion kohtaloa. Hän oli halunnut jututtaa seuruetta, ennen kuin kertoisi kylänvanhimmalle, mitä oli nähnyt. Franarin lähdettyä joukkio saattoi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Seuraavana päivänä seurue kutsuttiinkin kylänvanhimman taloon, jota kannattelivat suuret valaanluut. Seurasi merkillinen seremonia, josta syytettynä olevat olivat autuaan pihalla, sillä kylänvanhin lauloi ja soitti merkillistä valaan luusta tehtyä soitinta, puhalsi savua heidän päälleen ja rummutti heidän ympärillään. Lopulta heidät julistettin syyttömiksi seurueen suureksi helpotukseksi, mutta asumaan heitä ei huolittu, vaan toivottiin heidän pikaista lähtöään.

Franar kertoi tundran haasteista, jotka olivat moninkertaiset näin talviaikaan. Hänen mukaansa nopein reitti etelään kulkisi suuren joen kautta. Mikä tämä suuri joki sitten oli, oli hieman epäselvää, mutta Franar sanoi tuntevansa reitin. Galmar kysyikin suoraan, mikäli Franar olisi valmis lähtemään joukkion mukaan oppaaksi. Franar vastasi lähtevänsä ilomielin, jos hän sai ottaa mukaan uskollisen metsästyskoiransa, jota hän kutsui nimellä Kor. Franar vannoi myös kostoa siskonsa murhaajille, eikä yksi kostonhaluinen lisäreissaajia haitannut. Niin joukkio alkoi valmistautua pitkälle vaellukselle etelään Franar ohjauksessa.

Viidakon vaarat

Päätimme ryhtyä pelaamaan Mordheimia ihan miniatyyriversiona, ja kun kaupunki ei ole vielä lähestulkoon valmis, mutta viidakkomaastoa on jo vanhastaan, niin tietysti sukelsimme suoraan pimeyden sydämeen eli Lustrian viidakoihin ryöstelemään temppeleitä sekä raunioita. Ainakin yritämme ryöstää, sillä paikka kuhisee kaikenlaista vihamielistä, joista kilpailevat ryhmittymät lienevät ne vaarallisimmat.

Itse lähdin liikkeelle Norse Explorers -ryhmän kanssa, jota johtaa Ulfbrog Merikoira. Poppoo on nimetty osuvasti hänen mukaansa Merikoiran pojiksi. Ulfbrogin oikeana kätenä – tai pikemminkin tassuna – toimii ihmiskarhu Grimnir. Sankarikööriin pääsee vielä Ulfric Simanaama, joka on täysin aloitteleva seikkailijanplanttu.

Rivisotilaiden osasto koostuu metsästäjä Svafnir Hirvihampaasta, soturi Sigurd Samperista sekä susihukka Vihasta. Ensimmäisessä seikkailussa kohtalonsa kokivat jo susihukka Nälkä ja soturi Jöns Kalapää. Rauha heidän muistolleen.

Muiden sotapoppoot koostuvat seuraavista tahoista: Lizardmen (johtajanaan skink-pappi Xatahuallpa sekä saurus-toteemisoturi Muram-nur), Orc Mob (johtajanaan Grimgor Verikirves ja shamaani Ghalan Käärmekieli) ja Restless Dead (johtajanaan lich Noctur sekä nekromanaaja Hilber von Abelstein).


Ensimmäinen koitos käytiin viidakkojoen rannassa ja pelimuotona toimi eräänlainen muokattu aarrejahti, jossa kokeilun vuoksi puolustajina toimivat yhteistyössä örkit ja liskomiehet. Epäkuolleet ja pohjoisen soturit löivät hynttyyt yhteen.

Joen yli ja kimppuun!

Pohjolan tutkimusmatkailijat lähtivät vauhdikkaasti etenemään unohtaen siinä ohessa, että epäkuolleet eivät liiku kovinkaan nopeasti. Susihukat kirmasivat ensimmäisen sauruksen kimppuun raivokkaasti ja pian sekopää ihmiskarhu kahlasi joen yli ja liittyi turpakäräjille.

Raaah!

Kovin taistelu käytiin lopulta aivan joen tuntumassa, mihin liskomiehet järjestivät puolustuslinjan, ja johon örkit toivat omat apujoukkonsa. Varsin pian pohjolan urhoot saivat huomata olevansa turpasaunassa, vaikka Grimnir ihmiskarhua vihulainen ei onnistunut pysäyttämään. Se reuhtoikin sairastuvalle jopa kolme vihulaista ennen taistelun loppua.

Pohjolan poikien ryntäily oli kuitenkin vaarallista, sillä turpasauna kaatoi ukkoa. Päällikkö Ulfbrog otti myös osumaa lahjakkaasti ja pian näytti jo siltä, että barbaarien oli paettava kentältä. Kun riehuva ihmiskarhu voitti taistelussa örkkipäällikön ja epäkuolleet kävivät viimein kahnauksiin liskomiesten kanssa, taistelu oli voitettu. Kuin ihmeen kaupalla pohjolan soturit välttivät juoksemasta käpälämäkeen.

Lopputulos oli varsinainen Pyrrhoksen voitto, sillä saalis jäi köykäiseksi. Viimeisenä tappeluun tulleet epäkuolleet kuittasivatkin enimmän osan kalliista wyrdstonesta, josta saadut rahat käytetään uusien joukkojen haalimiseen ja varusteisiin.


Pelaaminen oli hauskaa. Säännöt olivat tutut omalla tavallaan jo Warhammerin ajoilta, joten peli oli sujuvaa. Ja lopputulos oli todella pienestä kiinni. Saimme jännittää ihan tosissaan, kun kumpikaan puoli ei tuntunut saavan yliotetta. Skenaarioitakin on julkaistu vaikka kuinka monta, joten ensi kerralla päästään kokeilemaan taas jotain uutta. Olen samalla hurahtanut pahasti viidakkoraunioiden tekemiseen, joten luvassa yhä kiperämpiä taisteluja synkissä loukoissa!

Örkkien ja liskojen elämää

 

 

Paluu Mashabaan

Sankarit ovat viettämässä hyvin ansaittua vapaa-aikaa Mennaelin saarella, kun heille saapuu kirje Frynistä.


Tervehdys,

On kulunut jo monta vuotta, kun toimitte täällä Mashaban kiltasalissa apunamme. En tiedä, kuinka hyvin vielä muistatte noita aikoja – venematkoja rämeillä, jättiläisliskoja sekä Irhallan – luutarhan vaaroja. Autoitte meitä pelastamaan Masbahan peikkojen hyökkäykseltä ja saatoitte vaarallisen lainsuojattoman, Sumupirun, käpälälautaan. Olitte silloin vielä aloittelevia seikkailijoita, mutta uutiset ovat kantautuneet tännekin asti urotöistänne. Ette ole jääneet lepäämään laakereillanne.

Täällä Mashabassa asiat rauhoittuivat joksikin aikaa, kun Sumupiru vangittiin. Paikallinen velhoylimys piti henkilökohtaisesti huolta, ettei meiltä puuttunut mitään, joskin tavallinen kansa alkoi olla yhä nurjamielisempää meitä kohtaan. Meillä selvisi vasta myöhemmin, että velhoylimys, Maresh al Basha, kohteli huonosti alamaisiaan. Eikä vain huonosti, vaan myös julmalla tavalla ja tavallinen kansa näki meidät velhon asevoimina.

Ajauduimme outoon välitilaan, sillä kansa ei meistä välittänyt, mutta varoimme joutumasta mukaan Maresh al Bashan juonitteluihin. Tällä oli tietysti tehtävien kannalta huono vaikutus, sillä meihin ei oikein tunnuttu luottavan – huhuttiin jopa, että me olimme tuoneet hirviöt vitsauksena ja hallitaksemme niiden avulla.

Sitten eräänä päivänä kiltamestarimme Dranen sai kutsun saapua juhliin velho Mareshin palatsiin. Hän päätti olla kieltäytymättä kutsusta ja otti mukaansa keksijämme Feldanin ja asemestari Dagnan. Aikaa kului, eivätkä he palanneet takaisin. Lähetin kirjeen kyselläkseni asiaa, mutta sain vastauksena, etteivät Dranen, Feldan ja Dagna koskaan edes saapuneet palatsiin!

Tuorein jäsenemme Koll on onnistunut jututtamaan kansaa jossain määrin – tai paremminkin zaneja, joita seudulla asuu. He kertoivat, että velhon palatsissa tapahtuu jotakin hyvin synkkää – on jo kuulemma tapahtunut jonkin aikaa ja me olemme kuulemma ummistaneet silmämme velhon tarjoamien rikkauksien varjolla!

Pyydänkin teitä, vanhoihin hyviin aikoihin vedoten. Matkatkaa kiireimmän kautta Mashabaan ja tulkaa auttamaan meitä selvittämään tämä mysteeri. Jotakin pirullista on tekeillä.

Kunnioittavasti,

Jaelle Flavert, Mashaban killan välskäri


Joukkio keskusteli kirjeen sisällöstä lyhyesti ja päätti siltä istumalta järjestää matkan kohti Mashabaa. Olivathan he jo levänneet tarpeeksi ja seikkailijan sydän kaipasi yhä uudelleen vaellukselle. Mennaelin satamasta he kiiruhtivat kohti etelää, jossa he viimein laskivat maihin Byran satamakaupungissa.

Kaupunkilaiset puhuivat Mashabasta rupuisena rajakaupunkina, joka varmasti vajoaisi jo suohon. Kaupungin vierellä olevat toisen suursodan taistelutantereet olivat kirottu paikka, oikea vitsaus kaupungin kupeessa, ja seudun ihmiset tunsivat monia karmaisevia tarinoita alueelta. Tällä hetkellä Byran asukkaita haittaisivat kuitenkin enemmän merirosvot, jotka purjehtivat lähivesillä ja onnistuivat aina jotenkin piiloutumaan fryynien laivastolta seudun lukuisten saarten sokkeloihin.

Seikkailijat olivat kuitenkin matkalla Mashabaan nopeinta reittiä ja ostivat muulin kantojuhdaksi matkaa varten. Tien päällä he kohtasivat heti joukon kauppiaita, jotka olivat palaamassa Mashabasta. He varoittivat, että seudulla oli häikäilemättömiä rosvoja, jotka hyökkäsivät vierasmaalaisten kimppuun. Velhoylimys oli palkannut ulkomaisia palkkasotureita vain kuukausia aikaisemmin ja nyt monet tulokkaat olivat kokeneet synkän kohtalon maantiellä pääsemättä koskaan palvelukseen asti.

Joukkio jatkoi matkaansa varsin valppaana tämän varoituksen jäljiltä ja parin päivän päästä alkoikin tapahtua kummia. Ensin heitä vastaan saapui vauhkoontunut hevonen vailla ohjastajaa. Tästä voitiin jo päätellä jotain pahaa tapahtuneen, joten ryhmä päätti edetä metsän suojissa ja katsoa, mitä tapahtuu. Rhuarch keksi kutsua pienen Pipana-mörön avukseen, sillä pikku otus voisi hyvin käydä selvittelemässä etukäteen, mitä tapahtuu. Homma ei oikein mennyt putkeen, sillä yhtäkkiä hyinen usva laskeutui tienoon seudulle. Epäonninen Rhuarch oli kutsunut vahingossa Kuolon paikalle.

Kuolo ei ollut lainkaan iloinen tultuaan kutsutuksi täysin turhaan. Sen sai Rhuarch itsekin kokea, kun Kuolo langetti hänelle rangaistuksensa. Hyinen kosketus tuntui vievän osan seikkailijan voimista ja jätti hänet hyväksi toviksi varsin pelokkaaseen tilaan.

Reca oli sillä välin ehättänyt samoilla jo hyvän tovin omalla puolen tietään ja säikähti löytäessään puolihuolimattoman matalan haudan metsäkuopasta. Hengetön vaani makasi pitkin pituuttaan oksien ja lehtien alla ja jäljet olivat tuoreet. Tieltä löytyi vielä toinen onneton. Varsin tuore uhri hänkin nuolia selässään. Nähtävästi tämä oli vauhkoontuneen hevosen ratsastaja. Tekijöistä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään.

Yövyttyään läheisessä kievarissa, joukkio päätti suunnata Mashabaan, joka oli enää lyhyen matkan päässä. Oli erikoista astua takaisin vanhalle tutulle kamaralle – heidän ensimmäiseen varsinaiseen kiltasaliinsa. Osa lähti jututtamaan kirjeen kirjoittanutta Jaelle Flavertia, kun taas toiset päättivät tiedustella kaupungilla yleistä ilmapiiriä. Vaikutti siltä, että Seikkailijoiden killasta ei juuri pidetty, sillä takavuosina nämä olivat toimineet ahkerasti julman velhoylimyksen palkollisina. Koska ylimys oli jatkanut hallitsemistaan rautaisella kouralla ihmiset liittyvät killan jäsenet tämän julmuuksiin. Manattiin kovin, että Sumupiru-niminen rosvo oli kuollut vuosia sitten. Hänen mukanaan olivat hävinneet toiveet, että velho saataisiin syrjäytettyä jotenkin.

Kiltasalissa Jaelle kertoi killan tukalasta asemasta. Tavalliset ihmiset todellakin vierastivat heitä, mutta sen lisäksi kiltamestari Dranenin, Dagnan ja Feldanin katoaminen huoletti häntä yhtä paljon. Toivuttuaan matkan rasituksista seikkailijat olivat valmiina matkaamaan velhoylimyksen asuinsijoille ja ottamaan selvää, mihin kiltatoverit olivat kadonneet.

Ensimmäinen matka suuntautui Orbon kylään, jonne oli tietä pitkin parin päivän matka. Seutu tien ympärillä oli yhtä ryteikköinen ja hiljainen kuin aikaisempinakin vuosina, joskin muuan viikari piti matkalaisia silmällä ja pakeni heti metsikköön, kun he äkkäsivät hänet. Koska seikkailijat oli takavuosina väijytetty juuri samaisella paikalla, he olivat erityisen valppaita. Mutta ketään ei näkynyt, eikä tullut vastaan, joten pian he saapuivat Orboon.

Orbon päällikkö, Vaira Shiash, tunnisti matkalaiset jo ulkonäöltä, kun nämä astuivat paaluvarustuksen sisäpuolelle. Olivathan he sentään auttaneet kyläläisiä Sumupirun-roiston pyydystämisessä vuosia takaperin. Vaira majoittikin seikkailijat kotiinsa, jossa hänen lapsensa olivat jo ehtineet kasvaa yli 10-vuotiaiksi. Mies oli kuulemma lähtenyt paria vuotta aikaisemmin. Jotkut asiat eivät vain toimi, Vaira ilmoitti, eikä asiasta udeltu enempää.

Illan suussa seikkailijat söivät tarjottua etanakeittoa ja odottivat jatkavansa matkaa seuraavana aamuna. Vairan mukaan puheet velhoylimyksen julmuuksista olivat pötypuhetta, joskin häneen taisi päteä vanha sanonta: Se kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Joukkio ei saanut paljoakaan tietoja velhoylimyksen kodista Vairalta, joka ei ollut koskaan käynytkään paikan päällä. Hän ei ollut myöskään kuullut kiltamestarin ja tovereiden katoamisesta, mutta oli varma, että rosvot olivat siihen syypäitä ja lupasi kolmen hengen saattueen vahvistamaan heidän matkantekoaan. Yön saapuessa kukin vetäytyi nukkumaan ja odottamaan seuraavan aamun lähtöä.

 

 

Kaukaisilla rannoilla

Tuhopolttajien työ ei lannistanut retkikuntaa, sillä Iltatähti saatiin korjattua neljässä päivässä tihutyön jälkeen. Kaksikymmentä sotilasta ja kolme samoojaa, Tomar, Jaila ja Faidra, ottivat osaa retkikuntaan. Ja saapuipa laiturille myös Chaira, jonka Galmar oli palkannut. Kun Iltatähti irtosi Tharbadin laiturista, Frûnia ja Tomar löivät hopeakolikosta vetoa, että kumpi oksentaa merellä ensin.

Iltatähti matkasi ensin alas Gwathló-jokea, kohti merta. Retkikunta ohitti Sudurin pikkukaupungin ja lopulta Lond Daerin vanhat rauniot, jotka meri oli nähtävästi huuhtonut uudelleen näkyviin. Tästä olivat aarteenetsijätkin saaneet vihiä, sillä heitä parveili raunioiden luona äkkirikastumisen toivossa. Sen enempää eivät matkalaiset kiinnittäneet heihin huomiota, sillä Iltatähti lipui nyt merelle.

Ohitettuaan Rast Vornin Iltatähti jatkoi rannikkoa myötäillen kohti pohjoista. He matkasivat joutuisasti, ihmettelivät Lhûnin lahden suuta ja kaukaista haltiatornia. Moni ehti pohtia, vieläkö haltiat asuivat noilla mailla vai olivatko kaikki jo lähteneet Länteen.

Pohjoisemmaksi tultaessa merenkäynti kävi kuitenkin kovemmaksi, kunnes se viimein puhkesi raivoisaksi myrskyksi. Kylmä tuuli ja hakkaavat aallot koettivat tuhota Iltatähden perusteellisesti ja kaksi päivää ja yötä miehistö taisteli meren loputonta vihaa vastaan. Kun taistelu viimein laantui, oli meri vaatinut viiden merimiehen hengen ja Iltatähti kaipasi pikaisesti korjauksia.

”Maata näkyvissä!”

Kapteeni Kisenan ei juuri muuta tarvinnut tällä hetkellä kuin paikan, jossa korjata laiva. Edessä kohoavat jyrkkäkallioinen saari ei voinut olla mikään muu kuin Himling, jonka olemassaolosta vain harva tiesi. Se tarjosi kuitenkin nyt suojaa sen aikaa, että korjaukset saatiin tehtyä.

Frûnia, Narîg, Galmar ja Galag eivät kuitenkaan jääneet toimettomiksi korjausten aikana, vaan päättivät tutkia salaperäiseltä vaikuttavaa saarta. Galag löysi varsin pian tuoreita ajopuita – laivanosia – rannalta kivien seasta. Oliko jokin muu laiva tuhoutunut myrskyssä?

Tomar, Jaila ja Faidra olivat myös astuneet rantaan. Tomar oli hävinnyt vetonsa Frûnialle ja viettänyt suurimman osan ajasta pää ämpärissä. Nyt kun mies oli taas jokseenkin jaloillaan, oli saari parempi vaihtoehto viikkojen keinumiselle. Joukkio äkkäsi samassa tornin raunion korkealla jyrkkien kallioiden päällä sekä sinne vievän jyrkän polun. Oli ehdottomasti tutkittava, mitä ylhäällä oikein oli.

Polku osoittautui kaikkea muuta kuin helpoksi. Osia siitä oli aikaa sitten romahtanut aaltoihin, joten välillä oli pakko kiivetä hankalista paikoista. Galmar joutuikin hetkeksi pulaan valitettassaan väärän reitin ja apuun kiiruhtanut Frûnia sai pelastettua miehen viime hetkellä, ennen kuin osa rinnettä romahti alas. Vihdoin koko joukkio oli saapunut jyrkänteen laelle ja ihmetteli nyt edessä avautuvaa näkyä.

Suuren linnoituksen raunio lepäsi merituulen ja luonnon armoilla saaren korkeimmalla kohdalla. Joskus aikoinaan se oli kai ollut voittamaton rakennelma, mutta vuosisatojen raaka tuuli ja sade olivat vääjäämättä tehneet tehtävänsä. Juokkio suuntasi tutkimaan raunioita ja keskuslinnasta löytyikin vielä ahdas kierreportaikko alas kellarin uumeniin. Jaila ja Faidra päättivät jäädä vahtimaan ylös, kun muut astelivat soihdun sytytettyään pimeyteen.

Pohjakerrokseen oli aikojen saatossa tai myrskyn voimasta päässyt vettä ja se ylti tulokkaita polveen asti. Galmar kahlasi eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan outoa kuiskimista. Sitten huutoa, itkunsekaista sopertelua.

”Aaveita!” Galmar kiljahti ja perääntyi oitis portaikkoa kohden.

Hohtavan kalpea olento ilmaantui pian ovisyvennykseen raahaten mukanaan aavemaista miekkaa. Galmar ja Narîg, jotka osasivat auttavasti itäläisten kieltä, ymmärsivät aaveen puheista epämääräisiä sanoja Hithlumin koirista ja pettureista sekä tämän nimen – Uldor.

Sen enempää eivät Galmar ja Narîg ehtineet saada selville, kun aave syöksyi jo Galmarin kimppuun miekallaan viiltäen. Aavemiekka osui Galmar-parkaa kaulaan, mutta kulki siinä samassa miehen läpi. Frûnia ampaisikin avuksi, mutta hänen miekkansa leikkasi vain aaveen poikki mitään vahinkoa aiheuttamatta. Säikähtänyt Galmar kuitenkin pisti lumotulla hilparillaan aavetta ja hirvittävästi karjaisten aave räsähti tuhansiin pieniin kipunoihin muiden suureksi ihmetykseksi.

”Oletko kunnossa?” Frûnia kysyi Galmarilta, joka näytti kalpealta ja koetteli kurkkuaan.

”En tiedä. Tuntuu kuin- kuin pääni olisi lyöty pois.”

Kesti tovin, ennen kuin Galmar uskalsi ottaa askeltakaan kellarin syvyyksiin. Mutta muita aaveita he eivät enää kohdanneet, vain ovia, joiden takaa he löysivät ammoin unohdettuja aarteita. Mithrilistä taottuja haltia-aseita, panssareita, kilpiä ja jopa soittimia. Mutta vanha muinainen neuvotteluhuone paljasti, kenen asumus suuri linnoitus oli aikoinaan ollut, sillä huoneen tuoleihin oli kaiverrettu riimuin niiden käyttäjät: Maedhros, Maglor, Celegorm, Caranthir, Curufin, Amrod ja Amras – Fëanorin pojat. Frûnia kertoi muille näiden osuudesta silmarilien tarinassa.

Joukkio palasi tutkimusten jälkeen laivaan saaliineen, vaikka saari osoittikin paluumatkalla vielä oman vaarallisuutensa. Narîg menetti otteensa kiivetessään alaspäin ja vain Galmar salamannopeat refleksit ja suuret voimat saivat pysäytettyä varjaagin rajun ilmalennon sen alkuvaiheessa. Lopulta joukkio palasi ehjin nahoin laivalle odottamaan lähtöä. Seuraavaksi otettaisiin kurssi kohti Forochelin lahtea.

 

Paluu Tharbadiin

Kirpeän syysyön jäljiltä keräätte varusteenne ja katsotte, kuinka aurinko kohoaa kohmeloisena itäisellä taivaalla. Levottomat unet ovat vaivanneet mieltänne yön aikona. Milloin vanhat hirviöt ovat olleet kintereillänne, milloin tumma haltianeito on kävellyt Evendim-järven pinnalla.

Ancala on on vaitelias aamutuimaan ja tehdessänne lähtöä hän katsoo vielä kauas järvelle, joka kimaltelee aamuauringossa. Nainen tekee hitaan hyvästelyn eleen ja palaa sitten satuloimaan ratsunsa matkaa varten. Kun suuntaatte vanhalle kuninkaantielle, huomaatte, että joku on jättänyt tuoreita lumpeenkukkia vanhan haudan viereen.

Viileä syyssää kylmettää kasvonne hevosten laukatessa tietä pitkin. Kun viimein saavutte metsästäjien leiriin, Ancala hyvästelee teidät.

“Tässä kohtaa tiemme eroavat, urheat ystäväni. Minun on palattava pohjoiseen, mutta kulkekoot dunedainin rohkeus kanssanne koko matkan Tharbadiin ja kauemmas. Kuninkaan ja kuningattaren nimissä, onnea matkaan!”

Tie kääntyy etelään, kohti Briitä, kohti Tharbadia. Matkaatte päättäväisinä ja valppaina, mutta erämaa nukkuu rauhallisena odottaen kuulostellen talvea. Pomppivan ponin majatalossa teitä kohdellaan jälleen kerran kuin sankareita, eikä herra Voivalvatti hyväksy minkäänlaista maksua vierailustanne.

Kohti etelää. Kohti Tharbadia. Näky kertoi teille kahdesta palantirista jäisellä rannalla, ei vain yhdestä. Mikä uutinen! Mutta ilman hyvin varustettua retkikuntaa pohjoinen on liian vahva vastus.

Kun Tharbadin valot loistavat iltahämärässä, huokaisette helpotuksesta. Olette palanneet ehjin nahoin Annúminaksesta.

Joukkio paluu Tharbadiin sujui rauhallisissa tunnelmissa ja nopeasti matkan anti käytiin läpi niin komentaja Wilfricin ja varakomentaja Ciliksen kanssa. Salaisen kirjaston avain päätettiin lähettää Minas Tirithiin sekä kirjoittaa samalla selonteko pohjoisen tapahtumista. Wilfric ja Cilis olivat yhtä mieltä siitä, ettei kahta palantiria voinut noin vaan jättää odottamaan kevättä, vaan retkikunta olisi varustettava heti.

Pienoisen etsimisen jälkeen kapteeni Erian Kisenan päätettiin palkata kippariksi Forocheliin suuntautuvalle matkalle. Iltatähti-nimistä laivaa ryhdyttiin varustamaan matkaa varten saman tien ja Wilfric lupasi, että Tharbadissa vaikuttavat samoojat, Frûnian vanhat ystävät, Tomar, Jaila ja Faidra, lähtisivät mukaan matkalle. Heidän lisäkseen Wilfric määräsi avuksi vielä 20 sotilasta.

Tyytyväisinä joukkio ja komentajat siirtyivät juhlimaan retken alkua Jokiankkuri-nimiseen kapakkaan, jossa he kohtasivat tutun metsästäjänaisen, Crailan, joka oli tullut kaupunkiin viettämään leveämpää elämää Galmarilta saamillaan palkkarahoilla. Galmar keksi parin tuopillisen jälkeen, että voisi olla hyvä idea palkata Craila mukaan reissuun. Frûnian pudistellessa päätään huomattava summa hopeaa vaihtoi jälleen kerran omistajaa ja teräväsanainen mustainmaalainen olisi jälleen kerran tulossa heidän mukaansa.

Illanvietto sen sijaan sai pian äkillisen käänteen, kun vartiosotilas ampaisi sisään. ”Tuli on irti! Iltatähti palaa!”

Vartijan viesti sai joukkioon ja komentajiin vauhtia. Ulkona he saivat onnettomuudekseen huomata, että Iltatähti oli todellakin liekeissä ja laituria pitkin pakeni kolme hämäräperäistä hahmoa. Toisten ryntäessä pelastustöihin joukkio päätti suunnata tuhopolttajien perään. Nämä juoksuttivatkin joukkiota oikein kunnolla pitkin varastoaluetta, kunnes katosivat sisälle hämärään varastoon.

Alkoi tapahtua. Varastoon on piilotettu kolme hurjaa glutania, jotka kätevästi päästettiin häkistään ryhmän kimppuun. Syntyneessä nujakassa Galmaria purtiin pahasti ja tilanne olisi voinut päättyä huonosti, ellei Narîg olisi heiluttanut kirvestään perin ahkerasti ja tarkan tappavasti. Galag yritti tavoittaa taistelusta huolimatta tuhopolttajat, mutta hänkin liukastui johonkin pahan onnen ansaan ja niin roistot pääsivät pakoon rantaan asti, jossa heitä odotti soutuvene. Vain hetki ja pahalaiset olivat kadonneet yön syliin.

Joukkio ei voinut muuta kuin paikata Galmar-paran ja tutkia varaston. Frûnia löysikin tutunoloisen paperin. Sehän oli mainoslehtinen Suuren Dartanin näytelmästä, jota oli esitetty Junkkareiden talossa! Kääntöpuolella oli luonnos satama-alueesta ja varastosta. Nämä tuhopolttajat eivät olleet mitään satunnaisia pyromaaneja… Ja olivatko he jotenkin liitoksissa Junkkareiden taloon? Miten ihmeessä? ”Ei kai vaan Dartan jäänyt eloon?” Galmar manaili.

Kun joukkio palasi takaisin satamaan, Iltatähden palo oli onneksi saatu sammutettua. Kapteeni Kisenan kirosi tuhopolttajia monin sanankääntein, mutta näytti siltä, ettei palo ehtinyt tehdä lopullista vahinkoa. Matkan alkua se kuitenkin viivästyttäisi muutaman erinäisen päivän. Ei siis auttanut muuta kuin odottaa merimatkan alkua ja tehdä siinä ohessa pientä salapoliisityötä. Kuka olikaan tuhopolton takana?