Salamoita, lauluja ja loppunäytöksiä

Kesti hyvä tovi saada Galmar hereille. Niin kovan tällin hän oli saanut oudosta mekanismista. Turibor jo puhui Galmarista innolla Ukkos-Galmarina ja muutkin alkoivat saada suureellisia liikanimiä. Ryhmä otti kuitenkin hetken miettiäkseen, mikä vipujen oikea järjestys olisi. Seiniltä löytyi kolme freskoa, joista he saattoivat päätellä vipujen asentoja. Neljäs vaikutti kuitenkin uupuvan, ennen kuin joukkio keksi koota yhteen rikkoituneen seinän palasia. Ovi vanhaan aarrekammioon ja hautaan avautui.

Kammion aarteet eivät olleet mitä tahansa, vaan Westernessen ihmisten takomia aseita ja panssareita. Ilomielen joukkio otti aseet ja varusteet käyttöön ja päätti nyt suunnata kohti rohanilaista kylään palauttaakseen kadonneet lapset takaisin. Kyläläiset olivat tietysti varsin mielessään tapahtumien saamasta käänteestä ja seuraavana päivänä palanneet rohirrim ratsujoukot kuuntelivat häkeltyneenä kertomusta siitä, mitä oli ehtinyt tapahtua. Kiitollisina he päättivät saattaa sankarit Edorasiin asti ja matkalla he saivat kuulla ummet ja lammet Turibor-bardin lauluja joukkion häkellyttävistä urotöistä, jotka olivat jo saamassa valtavat mittasuhteet.

Edorasissa joukkio ei kauaa viipynyt, vaan suuntasi Turiborin johdolla kohti Junkkareiden salia, näyttelijöiden, ilveilijöiden ja akrobaattien tyyssijaa, joka oli viihdyttänyt rohanilaisten ohella muitakin matkalaisia jo vuosikymmenet. Tämä kuuluisa Junkkareiden sali sijaitsi Helmin syvänteen länsirinteillä ja sinne oli ehtinyt saapua muitakin matkalaisia. Turibor itse pohti, millaisen näytelmän tämä Dartan olikaan kirjoittanut, mutta joukkion jäsenet myhäilivät vielä järjestävänsä itsekin pienen näytöksen.

Junkkareiden majatalossa oli luonnostaan oivallinen kuhina ja Turibor kertoi innokkaana, ketkä paikkaa johtivat: oivallinen mestarijunkkari Mardsun sekä hänen kaunisääninen vaimonsa Marodwyn. Heidän kanssaan joukkio ei ehtinyt turisemaan, vaan sen sijaan he söivät maltillisesti ja päättivät odotella näytöksen alkua. Jos Dartan todella oli täällä, oli varmistettava, ettei se petturi päässyt pakoon. Niinpä ryhmä ahtautui katsomaan seuraamaan, kuinka Dartan esitteli näytelmänsä ja päästi taiteensa valloilleen.

Näytelmä oli satiiri Gondorin nykyisestä hallitsijaparista, jotka esitettiin tavattoman hoopoina joukkion ärsytykseksi. Näytelmän läpi katsominen on pitkällinen prosessi, jonka jälkeen Turiborkin joutui myöntämään, että mokoma näytelmä tuntui hieman väkisin väännetyltä. Ryhmä sen sijaan halusi välttämättä tavata Dartanin ja hiippaili kulissien tuolle puolen, jossa näyttelijät juhlivat jo ensi-iltaa.

”Dartan, petturi, olet pidätetty kuninkaan nimessä”, Galmar ilmoitti.

Vähemmän yllättäen Dartan ei halunnut tulla pidätyksi, vaan livahti paikalta jättäen näyttelijät selvittämään asiaa. ”Jätkä löi oikeesti”, valitti eräs näyttelijä, kun Galmarilta oli menossa hermot. Frûnia sen sijaan osoitti ketteryytensä livahtamalla sulavasti Dartanin perään ja taklaamalla hänet näyttämöllä. Tässä vaiheessa Junkkareiden salin vartijat olivat jo paikalla ja alkoi varsinainen kalabaliikki, kun ryhdyttiin selvittämään, millä oikeuksilla joukkio oikein pidätteli näyttelijöitä.

Mestarijunkkari Mardsun saapui myös neuvonpitoon ja Dartan jätettiin siksi aikaa virumaan varastoon lukkojen taakse joukkion kiihkoillessa, että sitä käärmettä pitäisi vartioiden tarkkaan. Mardsun sen sijaan otti rauhallisesti – tarjosipa jopa pasteijoita ja viiniäkin. Hän ei suinkaan halunnut mainetta, jossa näyttelijätähti noin vain luovutettiin ohikulkijoiden huomaan. Olivat nämä sitten kuinka Gondorin asialla tahansa – ja muistuttaen, ettei nähnyt joukkiolla minkään laista todistetta, että nämä olivat Rohanin kuningatar Eowynin suosiossa. Mardsun ehdotti, että hän laskisi Dartanin vapaaksi ja sitten joukkio saisi vapaasti etsiä hänet jossain muualla kuin Junkkareiden salissa.

Joukkiolla ei ollut aikomustakaan päästää Dartania noin vain pakenemaan etumatkan turvin. Sen tähden he ehdottivat, Dartanhan voitaisiin kiinnittää tähdeksi gondorilaiseen teatteriin. Mardsun vaikutti epäröivän moista aikomusta, varsinkin joukkio ei näyttänyt teatteriagenteilta. Sitten Galmar latoi kultaa pöytään ja sopivasta summasta Mardsun katsoi parhaaksi, että näyttelijä voitaisiin luovuttaa sopivasti yön hämärässä. Kun kulta oli sitten vaihtanut omistajaa, Mardsun lähetti sanan vartijoilleen. Joukkio saattoi tehdä Dartanille, mitä huvitti.

Vaan Dartan oli antautunut melodramaattiseen loppuun otettuaan jotakin tuntematonta myrkkyä. Nähtävästi vartijat eivät olleet tutkineet miekkosta kovinkaan hyvin. Joukkio vaikutti pettyneeltä lopputulokseen, vaikka he olivatkin helpottuneita, että vaarallinen petturi oli viimein saatu pois päiväjärjestyksestä. Aamutuimaan joukkio hyvästeli Turiborin, joka aikoi jäädä Junkkareiden saliin vielä pitkäksi aikaa. Hän sanoi kirjoittavansa kokonaisen näytelmän joukkiosta! Oli aika jättää Rohan taakse ja suunnata kohti pohjoista.

Ylitettyään Rautkymin kahlaamon ryhmä jatkoi nopeasti kohti pohjoista, mutta Mustainmaassa he kohtasivat miesparan nimeltä Delnen, joka virui tien penkalla mukiloituna ja jalka murtuneena. Hän kertoi olleensa matkalla Tharbadiin, kun joukko mustainmaalaisia ryövereitä oli vienyt hänen omaisuutensa. Vetohevoset kärrystä sekä kärryn koko sisällön. Delnen oli puuseppä, joka oli ajatellut tarjota osaamistaan Tharbadin jälleenrakennuksessa.

Rosvot eivät ehtineet juhlia kovinkaan kauan hevospaistilla, johon he olivat hevoset kelpuuttaneet. Jopa Turibor ei olisi ennättänyt todistaa, kuinka nopeasti joukkio hoiteli rosvot ja palautti Delnanille tämän omaisuuden. Koska Delnanilla ja ryhmällä oli sama matka, he päättivät auttaa miekkosen Tharbadiin.

Mainokset

Valkoisen käden Magruk

”Ja takuulla! Tuokin vierasmaalainen päihitti kolme rosvoa yksin – ja ilman aseita!” ”Ooh!”

Joukkio nautti hyvin ansaittua suitsutusta päihitettyään rosvojoukon, eikä heidän tarvinnut edes paljoa kertoilla tapahtuneesta. Sen nimittäin hoiti bardi Turibor aivan itse värittäen sopivasti rosvoluolalla tapahtuneita käänteitä. Harmaahaukan isäntä lupasi joukkiolle tietysti ilmaisen yösijan sekä kystä kyllä. Roistoilta löydettyjä rahoja päätettiin jättää majatalon isännälle, jotta tämä voisi rakentaa itselleen uuden tallin palaneen tilalle.

Seuraavana aamuna tie kutsui jälleen joukkiota ja Turibor oli tapansa mukaan puheliaalla tuulella.

”Niin, minnekäs olette matkalla? Jaa, että pohjoiseen asti. Jukulautsi, mennään samaa matkaa. Olen itse suuntaamassa Helmin syvänteen lähelle, maankuuluun Junkkareiden saliin. Siellä esitetään näytelmiä, akrobatiaa ja ties mitä! Olen menossa ihmettelemään uutta näytelmää, jonka on kirjoittanut Dartan-niminen gondorilainen. Ehkä teitäkin kiinnostaisi?”

Joukkiotahan vasta kiinnosti! Mutta ei ehkä samalla kaavaa, mitä Turibor ajatteli. Dartan oli yksi pettureista, jotka olivat päässeet luiskahtamaan oikeudelta ja joukkio oli enemmän kuin tyytyväinen saatuaan tietää petturin olinpaikan. Junkkareiden saliin oli kuitenkin vielä matkaa ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Tämä tuli enemmän kuin selväksi parin kolmen päivän päästä, kun aivan jo auringon laskettua joukkio huomasi epäilyttävän savupatsaan nousevan kukkulan takaa.

”Ei taas!” joukkio parahti.

Kyllä vain. Suurehkoon kylään oli hyökätty, ja mikä pelottavinta, puinen portti näytti siltä, kuin se olisi räjäytetty auki.

”Örkkejä! Hurjia örkkejä! Ne tulivat vuorilta suuren örkin johtamana, jolla oli valkoisen käden kuva haarniskassaan! Ne veivät kolme lasta mukanaan aivan äsken!”

Oli sanomattakin selvää, että tällä pelastusoperaatiolla oli enemmän kuin kiire. Frûnia asettui jäljittämään örkkejä kohti Valkoisia vuoria, eikä remujoukon jäljittäminen tuottanutkaan vaikeuksia. Örkit näyttivät pesiytyneen luolaan, jonne rohanilaisilla oli tapana paeta hädän hetkellä, mutta nyt monen vuoden rauhanaika oli tehnyt piilopaikan hyödyttömäksi. Sen örkkijoukko oli kuitenkin löytänyt ja valppaasti ne näyttivät sitä vahtivan.

Joukkio päätti luottaa oveluuteen ja Galagin taikuuskykyihin. Vaarallisemmat vartijat nukahtivat loitsun vaikutuksesta ja loput olivat keskittyneet ryöstösaaliista nahisteluun nuotion äärellä. Kuin myrskytuuli joukkio oli örkkien kimpussa ja raivokkaassa taistelussa mustat oliot nujerrettiin yksi kerrallaan. Sen enempiä viivyttelemättä metsästäjät siirtyivät luolaan ja etenivät siellä yhtä tuhoisasti raivaten tieltään niin kaksi hukkaa kuin humalaisen berserkkiörkinkin.

”Magruk! Saruman!” raivosi suurörkki levypanssarissaan.

Nyt tuli tiukat paikat. Galag päätti kuitenkin vastata raivoisalla velhotulella moisiin huutoihin. Tulinen räjähdys sokaisi raivokkaan örkin, mutta siitäkin huolimatta joukkio joutui tämän kanssa hirveään nujakkaan, ennen kuin luolassa viimein hiljeni. Lapset löytyivät pian luolan perukoilta hyvässä kunnossa. Turibor päätettiin jättää vartioimaan lapsia samalla, kun muut päättivät vielä tutkia luolan osaa, jossa ei näkynyt örkkien rujoa kädenjälkeä, vaan ikiaikaisen vanhoja freskoja. Daenin vanhoja hautoja?

Viimeisestä kammiosta löytyi merkillinen vanha kivipaasi, jossa oli neljä vipua edessä ja yksi sivussa. Jokin mekaaninen arvoitus? Joukkio päätti vetää kaikki vivut alas samaan aikaan. Ehkä jotakin tapahtuisi?

Tapahtui toden teolla. Galmar lensi kaaressa huoneen poikki uskomattoman sähköiskun saaneena. Muutkin saivat aimo tällin. Otsoninkatkun täyttäessä huoneen joukkio saattoi vain ihmetellä, mitä kummaa oikein tapahtui. Ehkä vivut olivat tosiaan väärin?

Kaikuja usvassa

Pääsimme vihdoin aloittamaan Iron Crown Enterprisesin julkaiseman Palantir Questin ja oma tehtäväni oli muokata ja valmistella aloitus sopivaksi – olihan Keski-Maa kokenut yhtä ja toista pientä muutosta Peli sormusten herrasta -kampanjan jäljiltä! Olen tietysti lukenut koko kampanjan läpi ja löytänyt yhtä ja toista pientä muuteltavaa. Jotkut osat vaativat jopa hyviä suomennoksia, sillä suora käännös kuulostaisi varsin hassulta. Tietyllä tavalla pelinjohtajan hommaa helpotetaan, kun on valmis runko, mutta kaiken ”ajatteleminen” suomeksi on oma hommansa.

Lisäksi täytyy osata huomioida peliporukan koostumus – yksi pelinjohdon tärkeitä kulmakiviä. Sitä liian helposti lähtee jopa Keski-Maassa peluuttamaan liian aikuiseen makuun: liikaa moraalin harmaita alueita sen sijaan, että tukeutuisi Tolkienin mustavalkoiseen hyvä-paha-akseliin. Nuorin pelaaja on sentään 8-vuotias ja mitä enemmän aikuisten lässynläätä on, niin sitä enemmän keskittyminen katoaa. Aion kiinnittää asiaan huomiota ja kuunnella toivomuksia. Lisää luolastoja, hirviöitä ja ansoja!


On kulunut viisi kuukautta siitä, kun estitte suuren tragedian, salaliiton, joka uhkasi rakastettua Gondorin kuningatarta. Kesä on kulunut paljon tavanomaisemmissa toimissa – ehkä myös onneksi, sillä tapahtumissa on ollut paljon sulattelemista jälkeen päinkin. Pääsihän yksi tai toinen ryökäle pakoon ja ne petturit saattaisivat suunnitella jotain. Kiihkomielinen näyttelijä Dartankin on kadonnut tyystin, eikä lain koura ole saanut häntä kiinni.

Kansleri Halbarad ei kuitenkaan ole levännyt toimissaan salaliittolaisten kitkemiseksi, mutta kovinkaan aktiivista roolia ei teille ole asian suhteen sälytetty. Silti teitä ei ole unohdettu, vaan tiedonmuruset ovat kantautuneet korviinne niin Linnan kaartiin kuin opinahjoihinkin.

Toisianne olette tavanneet kesän aikana satunnaisesti aina, kun kiireet eivät ole saattaneet teitä omille tahoillenne. Tapananne on ollut kokoontua Toisen kerroksen kapakassa, Janoisessa Lallissa, jossa olette kerranneet tiedonmurusia ja miettineet tulevaakin. Kun syksy lähestyy, teillä on outo tunne, että jotakin olisi tapahtumassa.

Tänä iltana tapaatte jälleen kerran toisenne, joskin puitteet ovat jotain muuta kuin Janoisen Lallin kapakan hämyssä. Teidät on kutsuttu tapaamiseen kuninkaan kanslerin, Halbaradin kanssa, joka on ollut kutsussaan erittäin vähäsanainen. Mitä tapaaminen koskee? Ja miksi hän haluaa tavata juuri teidät neljä? Joko salaliitto lyödään rikki?

***

Kansleri Halbarad saapuu paikalle vailla suurimpia virkansa krumeluureja. Selvästikin tapaaminen kuninkaan palatsin saleissa halutaan pitää yksityisenä.

“Tervehdys taas, ystävät. Ihmettelette varmasti, miksi tapaamme iltamyöhällä, mutta on tapahtunut jotakin, missä juuri te voisitte olla suureksi hyödyksi. Kuningas ja kuningatar eivät ole unohtaneet kullanarvoisia palveluksianne ja ovat ehdottaneet, että te otatte osaa tehtävään, josta harva palatsissa tietää. Sen sijaan, että vaivaan teitä yksityiskohdilla, aion esitellä teidät kuninkaan näkijämestarille, Tarquillanille. Hän kertoo teille henkilökohtaisesti, mistä tehtävässä on kysymys. Asiat, joista puhumme ovat ehdottoman salaisia. Kenenkään ei pidä niistä tietää.”

Kansleri johdattaa teidät kohti Valkoista tornia, Minas Tirithin pinaakkelia ja käskynhaltijoiden asumusta. Tornin viidennen kerroksen kirjastossa tapaatte viimein kuninkaan näkijämestarin, Tarquillanin, joka on harmaantunut, mutta yhä ylväs pitkä dunadan-ylimys. Hän on pukeutunut kirjailtuun hopeanharmaaseen kaapuun ja harmaantuneet hiukset on leikattu lyhyeksi. Silmiinpistävintä näkijämestarissa ovat kuitenkin hänen silmänsä, harmaanvalkoiset, kuin sokeat ikkunat äärettömyyteen. Vaikka heti huoneeseen tullessanne olette varmoja, että näkijämestari Tarquillan on sokea, tulee teille silti olo, että hän jollakin tavalla ‘näkee’ teidät.

Tarquillanin oikealla puolen seisoo ryhdikäs nuori mies, joka on pukeutunut kauniisti kirjailtuun hovimiehen asuun. Hän kumartaa kohteliaasti teille ja esittelee itsensä nimellä Elegar ja kertoo olevansa näkijämestarin virallinen apulainen. Selvästi nuori mies on ylpeä asemastaan.

“Istukaa, olkaa hyvät”, Tarquillan sanoo ja istuutuu itse Elegarin avustamana. “Meillä on paljon keskusteltavaa tänä iltana ja jokaisen sanan on pysyttävä salassa. Olemme jo hetken etsineet oikeita ihmisiä ja uskon kanslerin valinneen oikein. Kuinka paljon te tiedätte palantireista?

***

Keski-Maassa on olemassa lumottuja esineitä, kuten hyvin tiedätte. Jotkin niistä ovat harvinaisia, toiset taas… ainutlaatuisia. Palantirit, näkykivet, kuuluvat tähän ainutlaatuisten esineiden kategoriaan. Ne ovat voimakkaita maagisia kanavia, joiden avulla osaava käyttäjä pystyy näkemään kauas paikkoihin, vaikka ei itse siellä fyysisesti kävisi. Kivien avulla voi myös kommunikoida matkojen päästä. Voitte jo arvata, miten arvokkaita tällaiset kivet ovat?

Me tiedämme vain, että ne tulivat Lännestä kauan sitten, Suuren meren takaa, kun maailmat olivat vielä yhtä. Ja nuo näkykivet saivat lahjaksi Númenorin uskolliset, joista korkeakuningas Elendil toi ne mukanaan Keski-Maahan, kun tuho kohtasi Númenoria.

Seitsemän kiviä oli alunperin. Kolme Elendil toi mukanaan Arnorin kuningaskuntaan – Annúminakseen, Amôn Suliin sekä Elostiriin Tornikukkuloille. Neljä muuta sijoitettiin Gondoriin, joissa Elendilin pojat, Isildur ja Anarion hallitsivat. Minas Tirithiin, Minas Ithiliin sekä Orthanciin. Suurin ja voimakkain kivistä sijoitettin Osgiliathiin.

Elendilin kuoltua, Elostirin kivi luovutettiin Mithlondiin, Harmaiden satamien haltioille, jotka veivät sen lopulta Meren ylitse. Kivien historia oli myrskyisä sen jälkeen… Osgiliathin kivi menetettiin ja kadotettiin Anduinin kuohuihin Sukuriidan aikana vuonna 1437 Kolmatta aikaa, kun Osgiliath paloi ja ryöstettiin.

Arnor jakautui kolmeen kuningaskuntaan, joista Arthedain vartioi Annúminasin kiveä sekä Amon Sûlin kiveä. Kun Amon Sûl tuhoutui 1409 KA, kivi siirrettiin turvaan Fornostiin Annúminasin kiven kanssa. 1974 KA Arvedui Viimekuningas pakeni kahden näkykiven kanssa Forochelin jäiselle lahdelle Noitakuninkaan hyökkäystä, mutta paluumatkallaan kuningas haaksirikkoutui ja niin hukkuivat Arnorin viimeiset palantirit jäisen meren aaltoihin.

Minas Ithilin kivi katosi vuonna 2002 KA, kun Sauron hyökkäsi kaupunkiin ja valtaisi sen. Joten jäljelle jäi enää kaksi… Minas Tirithin kivi sekä Orthancin kivi. Kuningas Eärnurin kuoltua vuonna 2050 KA kivestä tiesivät vain harvat käskynhaltijoiden lisäksi. Orthancin kiveä käytti langennut velho Saruman, ennen kuin hänet kukistettiin Sormuksen sodassa.

Minas Tirithin ja Orthancin kivi ovat tätä nykyä täällä, Valkoisessa tornissa, ja harva niistä tietää. Ja parempi niin, sillä ne ovat tärkeitä Gondorille. Ne ovat silmämme paikoissa, joihin emme muuten pääse. Mutta kivien tarina ei suinkaan lopu tähän…

Sormuksen sodan päätyttyä kuningas Elessar ja kuningatar Eilien nimittivät minut näkijämestariksi, palantirin vartijaksi ja kanavoimaan sen voimaa. Kenties mietitte, miten sokea mies voi nähdä, mutta kivien voima ylittää monin verroin sen, minkä miellämme näkemiseksi. Näköni riistivät julmat haradrimit, mutta he eivät riistäneet henkeäni. Soturi kenties oli kauan sitten, mutta nyt palvelen kuningastani kyvyillä, joita minulle on suotu.

Ensimmäinen tehtäväni näkijämestarina oli suunnata Orthancin kivi uudelleen ja siihen kului pitkä aika. Vanha Minas Tirithin kivi on jossain määrin… häiritsevä käyttää. Olette saattaneet kuulla, että käskynhaltija Denethor II tuli hulluksi ja poltti itsensä ja poikansa Faramirin roviolla. Hän yritti polttaa palantirin mukanaan, mutta kivi säilyi naamuitta. Sen sisäinen tuli taas… On parempi, etten puhu siitä.

Orthancin kivi sen sijaan kykeni katsomaan hyvinkin kauas, kun se saatiin viimein kohdalleen ja kuningasta kiinnostivat usein pohjoisen asiat. Olihan hän sieltä kotoisin ja aloittihan hän Tharbadin jälleenrakentamisen kaksi vuotta sitten. Mutta noina kertoina, kun tähysin kohti pohjoista, tapahtui jotakin outoa. Näin vanhan raunioituneen linnoituksen, jossa oli tuttu kaiku. Suokaa anteeksi, jos puhun arvoituksin, mutta kiven käyttämistä on vaikea selittää. Seurasin tätä kaikua, mutta eksyin kerta kerralta sankkaan sumuun.

Tämä arvoitus vaivasi minua uudelleen ja uudelleen, ja lopulta katsoin parhaaksi kutsua itse kuninkaan paikalle. Isildurin linjalla on voimaa kiviin, mutta kuningaskaan ei kyennyt näkemään tuon paksun sumun lävitse, vaikka hän myönsikin, että jotakin tuttua tuohon usvaan kätkeytyi.

Kävin neuvonpitoa kuninkaan, kuningattaren ja kanslerin kanssa pitkän aikaa, mitä arvoitukselle olisi tehtävä. Minulla oli teoria. Kaiku sumun keskellä saattaisi olla toinen palantir. Kuningas ja kuningatar, jotka olivat hyvin perillä näkykivien historiasta, ehdottivat, että yksi pohjoisen palantireista olisi saattanut löytyä. Se olisi suurenmoinen löytö! Kivi mahdollistaisi kommunikoinnin pohjoisen ja etelän välillä ja helpottaisi suuresti valtakunnan hallitsemista.

Kuningas ja kuningatar kannustivat minua etsimään arvoitukseen vastausta sumun keskeltä ja palavasti halusin tuossa tehtävässä onnistua. Mutta epäonnistuin… Saatoin vain kuulla kaiun, mutta hapuilin pimeässä. Asia jäi, ei kokonaan, mutta tuli muita asioita, jotka pitivät kuningasparin kiireisenä. Minäkin suuntasin tarmoni muihin asioihin.

Kaksi viikkoa sitten teimme suuren löydön, josta suuri kiitos kuuluu avustajalleni Elegarille sekä kirjaston kirjurille, Aldanille. Yhdessä he valvoivat tämän kirjaston järjestelytöitä. Ette usko, millaiseen kuntoon kirjasto saattaa päätyä vuosisatojen aikana! Jopa mestari Gandalfilla oli vaikeuksia löytää täältä oikea asiakirja, kun hän teki täällä tutkimuksiaan.

Erästä kirjahyllyä järjestellessä Elegar ja Aldan löysivät joukon asiakirjoja, jotka olivat olleet kadoksissa vuosisatojen ajan! Uskoisin, että ne olivat pudonneet hyllyn taakse jo vuonna 1900 KA, kun Valkoinen torni rakennettiin. Suurin osa niistä käsitteli varsin tavallisia aiheita, mutta kaksi niistä osoittautui merkittäväksi.

Pieni punaiseen nahkaan sidottu kirja käsitteli näkykivien sumua. Keinoa, joilla kiven väärinkäyttö estetään. Tekikö kuningas Arvedui juuri näin ennen turmaa?

Toinen löytö oli vielä merkittävämpi, vaikka ensi alkuun otsikko ei kertonut paljon: Mistanin, Arnorin kuningas Valendurin, kuninkaallisen neuvonantajan päiväkirja. Tuo Kolmannen ajan alkuun sijoittuva päiväkirja kuvasi neuvonantajan elämää kuningas Valendurin hovissa ja oli jo itsessään katsaus historiaamme, mutta yllätyin tavattomasti, kun Mistan mainitsi, että vanhassa kuninkaallisessa kirjastossa oli tarkoin säilytetty kokoelma loitsukääröjä nimeltä Huomattawan Magian Ohje, jonka loitsujen avulla voidaan löytää voimakkaita maagisia virtauksia.

Pysyttekö jäljillä ystävät? Tämän loitsun avulla voitte jopa löytää palantirin sijainnin pohjoisessa! Kuninkaallinen kirjasto sijaitsi tuohon aikaan Annúminaksessa, Evendim-järven rannalla ja Mistan puhuu päiväkirjassaan käärön sijainnista nimellä: Terindasam i Rynd Permaith Aran eli Kuninkaallisen kirjaston ovaali huone.

***

“Ymmärrätte varmasti jo, että me haluamme teidän lähtevän tälle matkalle ja etsivän tuon kyseisen käärön Annúminaksen raunioista. Jos lähettäisimme armeijan paikalle, se keräisi turhan paljon huomiota. Ja viime aikaisten tapahtumien johdosta, haluamme pitää tämän salaisuutena”, kansleri Halbarad sanoo vakavana.

“Kuningas on ystävällisesti lainannut meille Annúminaksen kirjaston avaimen, jonka Elrond Puolihaltia uskoi hänelle Sormuksen sodan jälkeen. Vaikuttaa siltä, että haltiat olettivat osan kirjastosta säilyneen ajan hampaissa ja tätä minäkin toivon. Me uskomme kirjaston avaimen teille, pitäkää siitä hyvää huolta!” Tarquillan sanoo ja Elegar ojentaa teille pellavakankaaseen käärityn avaimen, jonka kädensijassa on kaunis rubiineista tehty upotus. Muuten avain näyttää olevan rautaa.

“Teidän ei myöskään tarvitse matkustaa täysin ilman apua, vaikka ette johdakaan armeijaa. Annan teille mukaan käärön, joka todistaa teidän olevan kuninkaallisella asialla. Siitä voi olla hyötyä Rohanissa, mutta erityisesti teidän kannattaa näyttää se Tharbadin canotar Wilfric Vahveroiselle, eli ylikomentajalle tai komentaja Cilikselle, mikäli canotar on asioilla pohjoisessa. Wilfric on Sormuksen ritari ja kuninkaan ystävä, joten hän auttaa teitä varmasti kaikessa mitä keksitte pyytää. Canotar Wilfric valvoo nykyään Tharbadissa jälleenrakennustöitä ja pitää roistot loitolla”, kansleri Halbarad sanoo ja ojentaa teille kuninkaallisen kirjeen.

“Varustamme teidät toki tarvittavilla varusteilla sekä hyvillä ratsuhevosilla. Lähtönne tapahtukoon pian ja pysyköön salaisuutena!”


Kuten ehkä näette, en päässyt helpolla intron kanssa, sillä katsoin paremmaksi kirjoitella repliikkejä ja kertomuksia kuin heitellä asioita luovana kertomuksena. Bonuksena edellisen kampanjan Wilfric näyttää saaneen uuden työn Sormuksen sodan jälkeen!


Joukkio ei aikaillut tosiaankaan, vaan vannoi suorittavansa tehtävän uskollisesti ja salavihkaisesti. Varustauduttuaan he suuntasivat aamuvarhaiselle tien päälle ja pysähtyivät kuin sanomattomasta sopimuksesta Rammas Echorin kehämuurin ulkopuolelle katsoakseen viimeisen kerran Valkoista kaupunkia. Palaisivatko he elossa? Mitä pohjoisessa odotti?

Ensimmäiset vaikeudet löysivät joukkion vasta Rohanin rajametsikössä, Harmaassa metsässä, jossa humaltuneet rosvot olivat juuri tuikanneet kievarin tallin ja päärakennuksen tuleen. Joukkio saapui paikalle varsin tehokkaasti ja joko nujersi itsepäisimmät rosvot ja ajoi pakosalle loput. Heitä auttamaan riensi Turibor-niminen bardi, josta kuitenkaan ei ollut kummoista apua. Miekkonen kun halusi enemmänkin kirjoittaa muistiin näiden sankareiden otteet, jotka huipentuivat tulipalojen sammuttamiseen, rosvoluolan jäljittämiseen ja rosvojen perinpohjaiseen tappioon.

Kultainen veljeskunta

Synkän salaliiton tultua ilmi kansleri Halbarad ei antanut joukkion lepäillä, vaan usutti heidät kaunopuheisen salaliittolaisen kintereille. Varmasti tällainen henkilö olisi jättänyt mielikuvan yhteen ja toiseen vastaantulijaan, joten ryhmä päätti palata Harlondin jokisatamaan esittämään koko joukon kysymyksiä. Vihdoin heitä onnistikin, sillä eräs jokilaivuri muisti olleensa katsomassa näytelmäseuruetta, jonka pääesiintyjä oli hämmentävän kaunopuheinen ja pitkä gondorilainen. Jokilaivuri muisti näyttelijän nimenkin hetken pohdittuaan. ”Dartan! Aivan niin!”

Näyttelijä Dartanin sattui tuntemaan myös Sinisorsan kapakan pitäjä, joka osaisi kertoa, mistä päin miekkonen oli kotoisin. Pienestä Porran kylästä Valkoisten vuorten juurelta. Koska muitakaan varteen otettavia johtolankoja ei ollut, päätti ryhmä matkata Porran kylään ottamaan selvää Dartanista.

Porran kylässä Dartan toki tunnettiin, mutta paikallinen maanviljelijä kertoi Dartanin viihtyvän paremmin Sardon Marevanin, paikallisen mesenaatin, huvilalla. Saatuaan kulkuohjeet ryhmä lähti matkalle kohti hulppeita tiluksia ja koetti samalla miettiä hyvää keinoa Dartanin pidättämiseksi. Perillä joukkio joutui kuitenkin pohtimaan suunnitelmaansa toisen kerran, sillä tilusten koko yllätti heidät yltäkylläisyydellään. Salavihkaisuus katsottiin toistaiseksi paremmaksi keinoksi.

Iltapäivällä Marevanin kartanolle saapui vieraita, jotka otettiin ruhtinaallisesti vastaan kartanon puutarhassa. Herkullinen ruoan tuoksu kidutti pusikossa piileskeleviä vakoilijoita, kunnes iltahämärän laskiessa miesjoukko suuntasi kartanolta soihtukulkueena kohti vuorten notkelmaa. Jos Dartan oli heidän joukossaan, oli kai parempi seurata ja ottaa asiasta selkoa. Varjostajien matka vei vuorensolaan ja siellä olevaan raunioituneeseen Daenin kansan hautaholviin, jonka paikallinen ylimys oli nähtävästi kunnostanut oikein viimeisen päälle jonkinlaiseksi salaiseksi kokoontumistilaksi.

Joukkio yhdisti sulavasti voimansa ja oveluutensa ja pian he olivatkin jo sisällä holveissa, joissa kaikui hilpeä puhe ja laulu. Luolaan rakennetussa juhlasalissa juhlittiin Saeron Marevanin johdolla Dartanin paluuta Harlondista. Dartan itse nousi puhumaan haltioituneelle yleisölle ja pauhasi nyt, miten aidon gondorilaisveren ei pitäisi päästä saastumaan. Hän kertoi mahtipontisesti puukottaneensa varjaagikauppiasta ja olisi voittanut niitä kokonaisen tusinan, jos vain olisi saanut vapaat kädet. Narîg kuunteli tätä hiljaa äristen ja Galmar joutui pitelemään tätä paikallaan.

Dartanin kiihkomielinen puhe sai kuitenkin yhä vakavampia sävyjä tämän hehkuttaessa Kultaista veljeskuntaa. Hän pauhasi, että oli tullut aika ajaa vääräveriset Gondorista ja he aloittaisivat Gondorin kuningattaresta! Akaros Kultainen oli jo matkalla tekemään selvän kuningattaresta. Kauhistuneena joukkio tajusi, että salamurhaaja oli jo lähtenyt pääkaupunkiin. Mutta mistä he tiesivät, miten murha tapahtuisi? Ja kuka kumma oli Akaros Kultainen? Toistaiseksi ryhmä katsoi paremmaksi jättää puhdasta Gondoria hehkuttavat sekopäät juhlimaan keskenään ja etsivät nopeasti muita johtolankoja luolaholvien kätköistä.

Ryhmää onnisti, sillä veljeskunnan johtohenkilön muistiinpanoja ja päiväkirja löytyi tämän huoneesta. Eikä tämä johtohenkilö ollut kukaan muu kuin Akaros Parantaja. Hänethän joukkio oli tavannut Harlondissa! Hänen oli täytynyt ostaa kamala myrkky varjaagikauppiaalta. Päiväkirjasta kävi myös ilmi, että Akaros oli aikoinaan ollut sotapäällikkö Thorongilin kanssa hyökkäämässä Umbarin satamaan ja jäänyt kuitenkin vangiksi. Kidutettuna ja mieli vääristyneenä Akaros oli rakentanut nämä vuodet hiljaista kostoaan, mutta aikoi nyt iskeä kipeämmin kuin Thorongil eli kuningas Elessar osasi voinut otaksua. Veljeskunta oli alunperin ollut rikkaiden patrioottien jännittävä salaseura arjen tylsyyttä kohtaan, mutta Akaros oli hitaasti ujuttanut heidät hulluuteen. Dartanista ja ylimys Marevanista Akaros oli saanut kätevät työkalut suunnitelmiinsa. Kuningattaren oli kuoltava ja Akaros tekisi sen ojentamalla myrkytetyn ruusun kuningattarelle tämän vieraillessa Parannuksen tarhoissa.

Joukkio tiesi jo tarpeeksi, mutta aivan salassa he eivät päässeet pakoon, sillä lainsuojaton kapteeni Curmus yhytti heidät käytävältä. Kapteenin epäonneksi ja joukkion onneksi, petturi liikkui yksin ja ylivoimin turvin joukkio nujersi petturin. Tämän jälkeen ryhmä poistui vähin äänin ja karautti hullun lailla kohti Minas Tirithiä estääkseen kuningattaren salamurhan.

Paikalle joukkio saapui kreivin aikaan, sillä Akaros oli juuri aikeissa ottaa esille myrkytetty ruusu. Syntyneessä hässäkässä Akaros pakeni muurin ylitse hyppäämällä ja putosi rajun näköisesti alhaalla olevien talojen katoille. Siitä huolimatta salamurhaaja linkkasi karkuun. Frûnia hyppäsi kuitenkin empimättä miehen perään, eikä vahingoittunut hötäkässä, vaan oli nopeasti salamurhaajan kannoilla muiden jäädessä rauhoittamaan ja selittämään tilannetta kuningattarelle.

Akaros kiiruhti nopeasti kohti kaupungin alla olevia hautakatakombeja ja onnistui jollakin synkällä loitsulla tyrmäämään nekropoliksen vartijat. Kun kalteriportti naksahti kiinni miehen perässä, näytti jo varmalta, että salamurhaaja pääsee pakoon. Mutta Frûnia ei aikaillut, vaan ampui tappavan tarkasti jousellaan. Akaros Kultaisen matka päättyi paljonpuhuvasti kuoleman valtakunnan oville.

Galmar, Narîg ja Galag yhyttivät Frûnian kuolleiden kaupungin portilta. Akarokselta löydettyjen muistiinpanojen pohjalta näytti siltä, että salaliittolaiset odottivat jossakin kuolleiden kaupungissa. Kuolleiden vartijat ottivat joukkion avukseen ja yhdessä tuumin he väijyttivät Kultaisen veljeskunnan petturit nekropoliksen hämärässä. Tämäkään ei innokkaille auttajille riittänyt, vaan joukkio osallistui vielä veljeskunnan pesäpaikan puhdistamiseen.

Paljon oli ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa ja joukkio maine nousi kukoistukseen hovin piirissä, vaikka harvalle tietenkään kerrottiin Gondoria koitelleesta vitsauksesta. Palkkioksi korvaamattomasta avustaan Galmar ylennettiin Tornin kaartiin, Frûnia kutsuttiin kuningattaren salaiseen kaartiin, Narîg sai täyden vapauden kulkea Gondorissa, eikä hän enää ollut panttivankina ja Galag pääsi kulkuvapauden lisäksi tutustumaan moniin kirjastoihin, joista oli oppineelle hyötyä.


Pelinjohtana melkein vaikeinta taitavat olla ns. 1. tason hahmon seikkailut. Tarkoitus kun oli, että hahmot tutustuvat seikkailujen aikana ja tulevat aikanaan valituksi palantir-tehtävää ajatellen. Pala palalta harmittomalta vaikuttanut alku kohosikin melkoiseksi juoksuksi aikaa vastaan ja nyt hahmot ovat enemmän kuin valmiita kohtaamaan tulevat haasteet.

Kovaa peliä Harlondissa

Aamuaurinko laiskottelee pehmeänä idän vuorten yläpuolella kuin pöhnäinen juhlija. Harlondin puurakennusten lomassa näitä aamupöhnäisiä juhlijoita näkee vähän kaikenlaisessa kunnossa, mutta kauppiaat ovat jo täydessä työn touhussa varjaagien torilla, kuten paikalliset ovat alkaneet karavaanileiriä kutsumaan. Todellinen kaupankäyntiä käydäänkin aamutuimaan.

Eilisillan tuhopoltosta myös puhutaan aamumarkkinoilla huolestuneena. Gondorilaiset epäilevät humalaisten varjaagien sytyttäneen omin päin tulen, kun taas varjaagit ovat varuillaan ja vartijat ovat valppaampia. Se mikä alkoi iloisesta juhlahumusta on aamulla saanut ylleen varovaisuuden viitan.

Astellessanne vielä läheltä varjaagien toria yrttikauppias Bihrac Khir viittoo teitä luokseen.

“Hyvää huomenta. Haluan välittää koko karavaanimme puolesta kiitoksen teille edellisen yön välikohtauksen johdosta. Te tartuitte toimeen oitis ja nappasitte kuulemma sen vilkkaan tuhopolttajan! Eipä näkynyt muita auttajia, mutta te autoitte!”

“Luotan teihin. Siksi kerron, mitä on tapahtunut aamuyön tunteina. Vankkurini liepeille saapui aamuvarhaisella mustaan verhoutuneita miehiä. He kertoivat minulle, että ellen maksa ‘Gondorin kultaista tullia’, lautalleni tapahtuu jokea ylittäessä valitettava onnettomuus.”

“En epäile, etteivätkö nämä roistot osaisi toteuttaa uhkauksiaan. Olemmehan sentään vieraalla maalla ja joen armoilla. Me emme saaneet apua vartijoilta eilen, enkä haluaisi, että kerrotte tästä kenellekään, vaan auttaisitte meitä ja saattaisitte nämä kurjat koirat edesvastuuseen.”

“Roistoja oli kaksi ja oli hämärää, joten en erottanut heidän piirteitään selvästi. Toinen heistä puhui kuitenkin hyvin erikoislaatuisella tavalla. Hienostuneesti ja jotenkin selkeästi aivan kuin hän olisi harjaantunut sanojen käyttäjä. Heillä oli mukanaan joukko muitakin roistoja, mutta he pysyttelivät varjoissa. Hänen aisaparinsa oli tukevahko tai hänellä oli haarniska.”

“He nähtävästi ovat saaneet tietää, että Akaros Parantaja osti minulta kalliita rohtoja eilen. Mies maksoi hyvin ja nyt roistot haluavat ryöstää rahani.”

“Rahat, 20 kultarahaa, on tarkoitus toimittaa auringon laskettua Sinisorsan kievarin takana olevaan punaiseen tynnyriin.”

Uuden tehtävän kanssa ei siis juurikaan aikailtu, vaan varjaagikauppias pestasi joukkion selvittämään melkoista vyyhteä. Saadut johtolangat olivat aika hatarat ja aikaa oli vain iltaan asti, mutta siitä huolimatta ryhmä päätti yrittää parhaansa.

Ensin suunnattiin Sinisorsan kievarin kyselemään, mutta jo heti salissa he tapasivat aamupalalta jalopiirteisen Akaros Parantajan, joka auliisti jakoi aamiaisestaan aloitteleville etsiville. Hän ei ollut itse nähnyt mitään epäilyttävää varjaagien torilla, vaan pikemminkin oli iloinen löydyttyään niin paljon harvinaisia yrttejä. Parantaja kehottikin joukkiota jakamaan tietonsa kaupungin virkaa tekevän vartiopäällikön, Curmuksen, kanssa, joka oli jo kehunut vuolaasti ryhmää tuhopolttajan nappaamisessa.

Galmarin johdolla marssittiinkin seuraavaksi vartiopäällikön luokse, joka kuunteli ryhmän kertomuksen vakavana. Lisää häiriöitä Harlondissa! Vartiosto aikoi ottaa tämän tehtävän kontolleen, sillä kyse alkoi olla isoista asioista. Sen sijaan eräs vähäpätöisempi asia oli odottanut jo tovin ratkaisua ja Curmus mielellään sijoittaisi avuliaat ratkaisijat juuri tähän pikkutehtävään, johon oli vain muutaman tunnin matka Lossarnachin maaseudulle. Joukkio suostui, joskin he päättivät palata ennen iltaa auttamaan kauppias Bihracia, kun kerran olivat luvanneet auttaa.

Tehtävä maaseudulla koski vanhaa gondorilaista kartanonherraa, jolta oli tullut outoja avunpyytöjä öisistä äänistä ja kenties hiippareista. Matka maatilalle sujui hyvässä tahdissa, sillä vartiosto lainasi joukkiolle hevoset. Parin pienen mutkan jälkeen ryhmä saapuikin parhaat päivänsä nähneelle maatilalle, jossa tuntui vallitsevan rikkoutumaton hiljaisuus, ennen kuin vanha palvelijapariskunta saapui toivottamaan vieraat tervetulleeksi. He varmistivat, että päärakennuksesta kuului öisin outoa ääntä ja aivan kuin pihapiiriin saapuisi väkeä. Mutta kun he olivat uskaltautuneet katsomaan, ketään ei näkynyt.

Pian itse kartanonherra saapui paikalle. Hän oli jo sen verran vanha, ettei jaksanut kauaa seistä, vaan kuunteli istuskellen joukkion kysymyksiä. Saatuaan samoja vastauksia Galmar päätti viranomaisen valtuuksiin suorittaa tutkimuksia päätalossa herran suostumuksella. Muut tulivat auttamaan ja he kolusivat läpi tyhjiä huoneita – jopa pienen salahuoneenkin, joka tosin ammotti ovi valmiiksi auki. Isäntäväki oli rakentanut sen piilopaikaksi Sormuksen sodan melskeisiin.

Eräästä vierashuoneesta löytyi tosin salapiilo lattialankkujen alta, josta alkoi löytyä raskauttavaa aineistoa. Galagin tiirikoimasta lippaasta löytyi kirjeenvaihtoa Mordorin ja kartanonherran välillä Sormuksen sodan aikoihin. Nähtävästi maatilaa oli käytetty Vihollisen vakoojien piilona ja kenties pahemmissakin afääreissä. Galmarin tuodessa raskauttavan aineiston kartanonherran tietoon tämä kiisti jyrkästi syytökset. Hän oli pikemminkin auttanut pakolaisia! Koska Galmar ei tiennyt, mitä uskoa, hän päätti, että kartanonherra ja palvelijat olisi syytä viedä Harlondiin kuulusteltavaksi. Vanha mies suhtautui määräykseen vastahakoisesti ja vasta palvelijat saivat hänet suostuteltua matkaan.

Joukkio lainasi kärryt kartanolta ja valjasti kaksi hevosta niitä vetämään. Frûnia ja Narîg matkustivat ratsain muiden siirtyessä kärryjen kyytiin. Kärryn pyöräkin ehti jo kertaalleen hajota matkan alkaessa, mutta tästäkin selvittiin pienin kommelluksin. Suuri Anduin-joki oikealla puolellaan joukkio ratsasti kohti Harlondia ja arveli ehtivänsä sinne vielä ennen auringonlaskua. Kun matkasta oli kuljettu jo yli puolet, saapui ryhmä kohtaan, jossa metsäinen kalliontöyräs vartioi töyrään ja joen välissä kulkevaa tietä. Tierikon vuoksi Frûnia johdatti joukkion lähempää joen rantaa ja juuri silloin metsien suojasta suhahtivat ensimmäiset nuolet ja puiden kätköistä hyökkäsi hurja varjaagijoukko kuin sodassa konsanaan!

Narîg ja Galmar yrittivät puhua hyökkääjien kanssa, mutta turhaan. Joko nämä eivät ymmärtäneet tai eivät välittäneet ja yhteenotto oli taattu. Joukkio vetäytyi kärryjen suojaan ja kehotti kartanonherran ja palvelijat hakeutumaan suojaan. Taistelusta tuli lyhyt, mutta verinen. Narîg osoitti nopeasti, etteivät hänen varjaagisoturin taitonsa olleet päässeet ruostumaan Gondorissa. Hän tuntui nujertavan vastustajan jokaisella lyönnillään ja ajoi viimeisen ryöväriin pakoon. Galag kutsui apuunsa tulen salatun mahdin ja kärvensi kallion päällä piileskeleviä jousiampujia. Galmar taisteli yhdessä Narîgin rinnalla ja he tekivät ripeää yhteistyötä. Frûnia ajautui vaaralliseen otteluun hyökkääjien päällikön, joka haavoittikin samoojaa pahasti taistelun tuoksinassa. Vasta päällikön tovereiden pako sai roiston antautumaan.

Kävi nopeasti ilmi, etteivät hyökkääjät olleet mitään varjaageja, vaan ihan gondorilaisia. Päällikkö ei kuitenkaan puhua pukahtanut, vaikka joukkio kyseli kaikkensa. Samaan aikaan kartanonherran palvelijat huusivat säikähdyksestä, sillä heidän herransa oli lähtenyt kahlaamaan ja uimaan keskelle jokea. ”Morgul! Morgul!” mies huusi nauraen ja vaipui sitten pinnan alle. ”Jumankauta, miten ihmeessä selvitänä tämän kaiken raportissa”, Galmar manaili.

Oli selvää, että jotakin outoa oli tekeillä. Tuskin päällekarkaus oli sattumaa. Vartiopäällikkökin oli turhan innokas saamaan joukkion pois kaupungista ja oli ainoa, joka tiesi, että he meinasivat vielä palata. Yhdessä tuumin päätettiin, että Galmar ja Galag veisivät vangitun roiston Minas Tirithin vartiostolle ja sillä välin Frûnia ja Narîg kiiruhtaisivat Harlondiin. Tienristeyksessä toverit erosivat eri suuntiin.

Frûnia ja Narîg livahtivat jokilaivan turvin Harlondiin haluamatta herättää vartioston huomiota. He aikoivat asettua väijyksiin Sinisorsan kievarin liepeille nähdäkseen, kuka tulisi noutamaan rahoja, mutta kujalla odottelikin jo joukko varjaageja. Narîg kyseli heiltä omalla kielellään, miten ilta sujui, mutta nämä eivät näyttäneet tajuavan kysymystä. He olivat selvästi samaa valevarjaagien porukkaa. Frûnia ja Narîg teeskentelivät jatkavansa matkaa, mutta tapauksen johdosta piilopaikan löytäminen muuttui hankalaksi. Ei aikaakaan, kun kauppias Bihrac jo saapui rahamassin kanssa ympärilleen pälyillen.

Valevarjaagit katselivat tarkkaavaisina, kun Bihrac katseli ympärilleen kuin tukea etsien. Sitten hän pudotti rahamassin punaiseen tynnyriin. Samassa kievarin takaovesta astui esiin pitkä huppuviittaan verhoutunut hahmo, joka karkasi yrttikauppiaan päälle julmasti tikarilla pistäen. Frûnia ja Narîg kiiruhtivat apuun, mutta joutuivat siinä samassa kahnauksiin valevarjaagien kanssa. Syntyneessä kahakassa Frûnia ja Narîg pääsivät nopeasti niskan päälle, mutta silti he viivästyivät. Huppupäinen hiippari ehti haavoittaa kauppiasta pahasti, ennen kuin tämä säntäsi rahamassin kanssa pakoon.

Sillä välin Minas Tirithissä Galmar ja Galad olivat saaneet vartioston vakuutettua siitä, että Harlondissa oli vilunkipeliä. Curmusta oli jo epäilty aikaisemmin, mutta nyt päätettiin lähettää kaupungin vartiosto selvittämään asia. Galmar ja Galad lähtivät mukaan, ja paikan päällä kävi ilmi, että vartiokapteeni Curmus oli kierroksella Harlondissa. Uudet vartijat jakautuivat ryhmiin ja lähtivät etsimään epäiltyä.

Galmarin ja Galad etsiskellessä vartiokapteenia, he muistuvat yllättäen ystävänsä, jotka olivat jääneet kujalle väijyksiin. Kiireen vilkkaa he suuntasivat kievarin takakujalle ja löysivät Narîgin, joka yritti parhaansa mukaan pitää Bihracin hengissä. Joukko kievarin asiakkaita oli jo sattunut paikalle ja murhasyytökset lentelivät tiuhaan. Galmar onnistui häätämään väkijoukon sivummalle ja pian muita vartijoita saapui avuksi.

Frûnia jäljitti sillä välin parhaansa mukaan huppuviittaista roistoa, joka katosi nopeasti sataman vilskeeseen. Sen sijaan Frûnia näki vartiokapteenin, joka asteli Belm Nahkurin ja toisen vartiosotilaan kanssa kohti parakkia. Frûnia varjosti kolmikkoa hetken ja näki, miten tallimestari saapui varoittamaan vartiokapteenia Minas Tirithistä saapuneista. Lyhyen keskustelun jälkeen kolmikko suuntasi kohti satamaa Frûnia kintereillään.

Narîg kertoi, mitä kujalla oli tapahtunut, ja yhdessä kolmikko suuntasi nyt etsimään vartiopäällikköä sekä Frûniaa. Sillä välin Frûnia varjostaminen ei osoittanut onnistumisen merkkejä, sillä Belmin ja Curmuksen mukana kulkenut vartiosotilas yritti ensin tappaa Frûnia ja jäi sitten tämän kanssa taistelemaan huutaen avuksi muita sotilaita. Belm ja Curmus pakenivat sataman varjoihin.

Frûnia pakeni taistelusta ja yritti kuumeisesti jäljittää vartiopäällikön, joka oli jo ehtinyt kadota jonnekin. Vartiosotilaan ja tämän apuun kutsumien vartijoiden kanssa nuori samooja ei halunnut jäädä selvittelemään välejään, mutta kaikeksi onneksi Galmar, Narîg ja Galag sattuivat paikalle. Korruptoitunut vartiomies pidätettiin ja joukkio yritti vielä kuumeisesti etsiä vartiopäällikön nahkurin verstaalta.

Belm näytti humalaiselta avatessaan verstaansa oven, eikä omien sanojensa mukaan tiennyt mitään vartiopäällikön liikkeistä. Turhaan joukkio etsi verstaan lattiasta kattoon, mutta ulkopuolella he jo huomasivat, että muuan jokilaiva oli irronnut satamasta ja näytti olevan jo kaukana. Sinnikkäästi soutuveneoperaatiosta huolimatta Curmus näytti karistaneen Harlondin pölyt jaloistaan.

Seuraavana päivänä ryhmä pääsi jututtamaan kauppias Bihracia, joka oli pahasti haavoittunut hyökkäyksessä. Kävi ilmi, ettei hänkään ollut täysin puhdas pulmunen. Parantavien rohtojen lisäksi mies oli myynyt jeggaa, haltioita tappavaa myrkkyä, kaunopuheiselle herrasmiehelle. Tästä myrkystä hän oli saanut hyvät rahat, mutta nähtävästi hänet haluttiin siivota pois, kun myrkky oli toimitettu.

”Kuningattarenne on haltia”, Bihrac yski. ”Hänen täytyy olla suuressa vaarassa.”


Pienistä asioista kasvaa suuri puro, ainakin toisinaan. Joskus seikkailuja pitäessä tulee olo, että on onnistunut niin monella tasolla pelinjohtamisessa, että koko pelisessiota voi pitää mestariteoksena. Vaarallisen salaliiton hahmottuminen alkoi pienistä yksityiskohdista, joten nyt liikutaan tietysti kohti seuraava mysteeriä. Miten suuressa vaarassa kuningatar Eilien on? Ja kuka on kaiken takana? Seuraavaa peliä odotellessa!

Vieraita Khandin maasta

Uusi kampanjamme Palantir Quest pyörähti käyntiin, vaikkakin aloitamme pienin askelin ensin, sillä hahmot ovat keltanokkia ensi alkuun. Palantirin etsintä saa vielä odottaa, kunhan hahmot ovat saaneet kokemusta ja päässeet silmäätekevien kartalle. Sen pidemmittä puheitta esittelen pelaajahahmot sekä ensimmäinen seikkailumme alkuasetelman.

Galmar Gondorilainen

Gondorilainen vartijakokelas ja soturi, kotoisin Minas Tirithistä. Määrätty vartioimaan varjaagiprinssi Narîgia.

Narîg

Varjaagi barbaari, joka on panttivankina Minas Tirithissä vakuutena sukunsa hyvästä käytöksestä.

Frûnia Herônar

Dunadan-aatelinen ja samoojakokelas. Hoitaa hänelle määrättyjä erikoislaatuisia asioita.

Galag

Mustainmaalainen maagi ja oppinut. Saapunut Minas Tirithiin tiedonjanossaan ja hankkinut lisätienestejä avustajana.

Gondor. Liekö mikään valtakunta yhtä paljon ihmisten kielillä neljännen ajan alussa kuin Gondor. Ihmisten suurin ja voimakkain valtakunta, joka kukisti itse Sauron Suuren ja Mordorin voittamattomana pidetyn mahdin. Morannonin porteilla kukistivat Lännen päälliköt Vihollisen, ja maineikas pohjoisen samooja, Aragorn Arathornin poika, kruunattiin niin Gondorin kuin Arnorinkin kuninkaaksi nimellä Elessar Telcontar ja hän avioitui Rivendellin haltian, Eilienin, kanssa.

Kaikki tuo tapahtui kolmannen ajan vuonna 3019, ja kuningas ja kuningatar asettuivat Gondorin valtakunnan sydämeen, Minas Tirithin valkoiseen kaupunkiin ja hallitsivat sieltä laajoja alueita jakaen niin viisautta kuin oikeuttakin.

Eletään neljännen ajan seitsemättä vuotta. Valtakunnan tarmo on keskittynyt jälleenrakennukseen ja hitaasti kaupankäyntin on elpynyt mustista vuosista. Kuninkaan hovi on saanut kulttuurin kukoistamaan jälleen ja monet musikantit ja runoilijat kulkevat taas laajoilla alueilla. Ennen niin pelottaville seuduille on uskaltautunut seikkailijoita niin kuninkaan lähettäminä kuin ominkin päin aarteiden toivossa.

Mutta jälleenrakennus on hidasta. Kuinka moni kaatuikaan Sormusten sodassa? Kuinka kauan kestää, että kaupan rikkaudet virtaavat taas kaupunkien kirstuihin? Kuningas Elessar ja kuningatar Eilien nauttivat gondorilaisten vilpitöntä ihailua, mutta tarvikkeista on toisinaan pulaa, eikä osaavia työläisiä välttämättä löydy. Ja on vielä paljon paikkoja, joissa pahantahtoiset olennot ja hirviöt vielä vainoavat kulkijoita.

Eikä ihmisten aina tarvitse syyttää huolistaan hirviöitä, sillä ihmisen sydän saattaa helposti keikahtaa pahantahtoiseksi. Kenet tuolle tielle johdattaa vallanhalu, kenet ahneus, kenet katkeruus? Kaikki eivät liiku Gondorissakaan täysin vilpittömin mielin.

Kevään tienoilla, juuri Sormuksen sodan voitonjuhlan jälkeen, saapuu viesti etelästä, että suuri kauppakaravaani saapuisi pian Minas Tirithiin Khandin julmasta maasta. Sen asukkaat, varjaagit, olivat Sormuksen sodassa Sauronin vannoutuneita liittolaisia, raakoja barbaareja, jotka taistelivat herkeämättä Sauron Suuren kunniaksi. Nytkö nämä barbaarit olisivat ryhtyneet kauppiaiksi? Kenties? Vai onko heillä mukanaan Gondorin tuhon siemen?

Gondorilaiset kauppiaat hierovat käsiään tyytyväisenä, mutta heidän joukossaan on myös tiedonkerääjiä, Gondorin vakoojia. Täytyyhän hallitsijaparin tietää, mitä valtakunnassa tapahtuu. Etenkin kun Minas Tirithissä elää vierasmaalaisia kasvatteja, vakuudeksi, kuten diplomaatit sitä kutsuvat. Mitkä ovat heidän aatoksensa? Ajatuksensa? Juonensa?

Muuan varjaaginuorukainen, Narîg, on innokkaana lähdössä Minas Tirithistä tapaamaan näitä maanmiehiään ja onkin saanut siihen luvan, vaan ei ilman turvallista saattuetta, joiden tarkoitus on varmistaa, ettei nuorukainen joudu hankaluuksiin tai houkutuksiin.

On kaunis keväinen päivä, kun saattueenne lähtee kaupungista Narîgin kanssa. Hän ei toki ole ainoa kasvatti, joka kaupungistä on lähtenyt idän ihmeitä muistelemaan, eikä kenties tärkein sellainen, mutta tarpeeksi tärkeä kuitenkin, jotta jotkut pitävät häntä silmällä. Virallisen heistä, Galmar, on pukeutunut kaupungin vartijoiden sotisopaan. Muut kaksi matkalaista, Frûnia ja Galag, näyttävät enemmin siltä, että voisivat kadota väkijoukkoon helposti.

Määränpäänä on Harlond, Minas Tirithin satama, joka sijaitsee lähellä kaupunkia suuren Anduin-joen rannalla. Se säilyi vähäisin vaurioin Sormuksen sodasta, jonka päättymisestä on kulunut juuri 10 vuotta. Etelän kauppa-alukset purkavat lastinsa Harlondissa, josta tavarat kuljetetaan valkoiseen kaupunkiin. Nyt Harlondin satama saa luvan toimia Khandista saapuvien vieraiden näyttämönä – kenties sopivasta strategisesta syystä, sillä heidät täytyy laivata ryhmä kerrallaan suuren virran ylitse gondorilaisten valvovien silmien alla.

Kevyesti liikkeelle siis. Saattueen jäsenet kulkivat kohti Harlondia esittäytyen toisilleen siltä osin, kun eivät toisiaan tunteneet. Moni pohti millaisia varjaagit tulisivat olemaan tai aiheuttaisivatko he hankaluuksia. Narîg pyöritteli päätään moisille puheille. Hän halusi vain kuulla uutisia kotopuolesta ja nähdä kansaansa. Matkalla kävi ilmi, että Galmar oli toiminut Narîgin vartijana jo vuoden verran ja osasi myös joten kuten varadjan, varjaagin omaa kieltä. Frûnia puhui ylpeästi Minas Tirithistä ja sen loistosta ja sivistyksestä barbaarikansoja vastaan ja kiihkeä ylpeily herättikin hieman ihmettelyä muissa.

Harlondiin saavuttuaan sataman väkimäärä oli varmasti kolminkertaistunut, sillä moni halusi nähdä varjaagit ja moni kauppias oli saapunut kaukaa tekemään hyviä löytöjä. Itse varjaagit eivät olleet vielä saapuneet, mutta heidän huhuttiin jo lähestyvän vastarantaa. Satamassa joukkio tapasi yleväkatseisen miehen, joka esittäytyi Akaros Parantajaksi. Hän oli yksi niiden joukossa, joita kiinnostivat Khandin harvinaiset kasvit ja rohdot.

Vihdoin odotettu hetki koitti ja varjaagikaravaania ryhdyttiin laivaamaan ryhmä kerrallaan Anduinin ylitse. Gondorilaissotilaita oli valmiudessa, mutta vieraille soitettiin hopeatorvia tervehdyksen merkiksi ja ystävyyden osoitukseksi. Monia tavallisia gondorilaisia oli kokoontunut katsomaan tulijoita. Osa pelokkaana, osa uteliaina, toiset näennäisen välinpitämättöminä ja toiset uhmakkaina. Olivathan julmat varjaagit olleet vaarallisia vihollisia Sormuksen sodassa.

Ensimmäiset varjaagit saapuivat rantaan ja heidän karavaanivartijoistaan näki, että he olivat sotien karaisemia veteraaneja. Mutta he tulivat rauhanomaisesti, vaikkakin varuillaan ja ryhtyivät pian pystyttämään leiriä ja varjaagien toria. Harlondin väki oli päättänyt jo aikaisemmin kutsua kaupunkiin soittajia ja esiintyjiä, ja niin kaksi kulttuuria ryhtyivät varovaisesti ihmettelemään, mitä yhteistä heillä voisi olla. Tuntien kuluessa, kun varjaagien tori oli viimein avoin, oli Harlondissa jo yllä hilpeä markkinatunnelma.

Tähän markkinahumuun saattueen jäsenetkin osallistuivat. Narîg oli varsin innoissaan kyselemässä kotimaansa tapahtumista ja sai valitettavasti kuulla sukunsa vaikeuksista itäläisiä vastaan käydyissä kahakoissa. Soturit kyselivät, mitä Narîg kuhnaili Minas Tirithissä, miksei hän karannut kotiin? Sotureiden yllätykseksi Galmar kertoi heille osaavansa näiden kieltä ja tämä lopetti uhoamisen.

Tai se lopetti uhoamisen ainakin varjaagien puolelta. Saattuen kulkiessa painiringin ohitse Galmaria haastettiin painiotteluun. Khand vastaan Gondor, niin ihmiset jo kuuluttivat varsin pian ja Galmar ei voinut muuta kuin puolustaa Gondorin kunniaa. Hän sai pian huomata, ettei ollut mikään koulutettu painija. Varjaagin salpaava ote rinnan ympäriltä vei Galmarilta tajun kankaalle ja niin varjaagit saivat juhlia ensimmäistä painivoittoaan.

Keräten kunniantuntoaan Galmar livahti muiden mukana vierailemaan ruokakojuilla ja ihmettelemään vieraan maan ihmeitä. Maustelisko oli erityisesti Narîgin mieleen muiden kieltäytyessä moisesta herkusta. Illalla markkinahumu oli edelleen hyvässä vauhdissa, vaikka humalaisten joukkioiden hoilaus kävi yhä epävireisemmäksi. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta, sillä muuan hiippari tuikkasi yhden varjaagien vaunuista tuleen. Syntyneessä sekasorrossa varjaagit ryhtyivät sammutushommiin, kun joukkio ampaisi pyromaanin perään.

Takaa-ajo yöhämärän valtaaman markkina-alueen läpi ei sujunut kommelluksitta. Milloin sai väistellä muita ihmisiä, milloin harppoa veneestä veneeseen pakenijan perässä. Humalaiset hulttiot, tanssijat ja muut erikoiset ohjelmanumerot tekivät seuraamisesta hyvin hankalaa. Frûnia ja Galag juuttuivat ihmisjoukkoon jumiin ja lopulta Galmar pinkoi pyromaanin perässä talon katolle asti, jossa epäilty liukastui ja Galmarin piti pelastaa tämä putoamiselta.

Muut saapuivat parahiksi paikalle kuulostelemaan nuorukaista, joka sanoi katkerana, ettei murhaajilla ollut sijaa Gondorissa. Varjaagit olivat aiheuttaneet nuorukaisen suvulle suurta kärsimystä sodassa ja hän oli halunnut kostaa. Harlondin vartioston varapäällikkö Curmus kiitteli kovasti valpasta joukkoa, ja kun kerran oli jo liian myöhä, niin he saivat majapaikan vartiohuoneesta yöksi. Ennen yöpuulle menemistä paikallinen nahkuri Belm tuotiin vielä kuulusteltavaksi, sillä nuorukainen oli ollut tällä oppipoikana. Curmus manaili Belmin lähdettyä, että nahkurilla oli hämäräpuuhia Harlondissa, mutta hän ei ollut vielä saanut kanaljaa kiinni.

Sormuksen tuhon jälkeen

Sauronin tuhoon ja kuninkaan paluuseen päättyi meidänkin Peli sormusten herrasta -kampanja tai ainakin melkein, sillä kirjoitin kirjan pohjalta 22 sivun epilogin, jossa kerrotaan kruunajaisten lisäksi hahmojen kotimatkasta ja jäähyväisistä. Vaikka pääpiirteissään monet asiat päättyivät, kuten kirjassa, mukaan mahtui koko lailla pieniä yksityiskohtia, joilla voi olla merkittäviä seurauksia tulevaisuudelle. Mille tulevaisuudelle? No, palaan siihen pian.

Kampanjan aikana ja Lothlorienin saloilta eteenpäin oli selvää, että Aragornilla ja Eilienillä oli tunteita toisiaan kohtaan ja tämä suhde näkyi lopussa niin, että Eilienistä tuli Gondorin kuningatar. Siinä kohtaa kai voisi sanoa, kuten lankomies vitsaili aikoinaan hyvin menneen roolipelisession jälkeen: “Hah, voitin roolipelin!”

Mutta moni muu asia niin Gondorissa kuin Rohanissa muuttui. Faramir-parka kuoli Denethorin hulluuden takia roviolla (sillä Pippin ei ollut auttamassa) ja Eomer kuoli puolustaessaan Eowyniä Noitakuninkaalta (Merri ei ollut paikalla). Eowyn sentään ennustuksen mukaisesti surmasi Noitakuninkaan ja hänestä tehtiin Rohanin kuningatar. Kirjassa Aragornin samoojatoveri Halbarad kuolee Pelennorin kentällä, mutta ei tällä kertaa, sillä hahmot pysyttelivät tiiviisti tämän vierellä.

Vaikka Gondor ja Rohan on myllerretty kunnolla, monia muitakin muutoksia löytyy nyt Neljännellä ajalle siirtyvästä Keski-Maasta. Gandalf ei ollut taistelemassa balrogia vastaan, joten aivan kokonaan Morgothin varjot eivät poistuneet, sillä Moriassa balrog pitelee yhä valtaa. Mitä turmiollista pelinjohtajakaan voikaan vielä siitä keksiä?

Siinä missä Eilienistä tuli Gondorin kuningatar, Wilfric, Scalla ja Beorath lähtivät viimein omia kotikontujaan kohden. Heitä saattoivat tietysti uusi kuningaspari Rohanin rajoille saakka. Scallaa, kuningas Brandin tytärtä, odottivat pohjoisessa uudet haasteet, olihan hänen isänsä kaatunut vuorenalaisen kuninkaan rinnalla itäläisiä vastaan. Hän liittyi Galadrielin ja Celebornin seurueeseen kotimatkallaan.

Wilfric ja Beorath jatkoivat Rivendelliin, jossa Beorath lausui jäähyväiset, vaikkakin lupasi vielä palata maistelemaan Briin olutta. Lopulta Gandalf, Frodo, Sam ja Wilfric suuntasivat kohti länttä ja Briitä, jonne Wilfric asettui jälleen asumaan. Hänestä leivottiin Briin kaartin päällikkö jo viikon kuluessa ja Aarnimetsään asettuneet rosvot saivat huutia.

Frodo, Sam ja Gandalf lähtivät kohti Kontua, ja kuten kirjassa, Gandalf erosi heistä Vanhan metsän laitamilla. Sankareilla oli vielä Sarkku kohdattavana, mutta Sarkun miehillä ei ollut niin vankka ote Konnusta, kiitos Merrin ja Pippinin, jotka olivat jääneet kotiseudulle. Mutta noihin tapahtumiin eivät hahmot enää osallistuneet. Kuten Frodo epilogin lopussa hyvin ilmaisee: ”Minusta tuntuu, että nyt alkaa uusi uni.”

Uusi uni on todella valmistumassa, sillä pöytälaatikossa on vanha Iron Crown Enterprisesin julkaisema kampanja Palantir Quest, jossa sananmukaisesti etsimään kadonnutta palantiria Neljännellä ajalla. Valmistelut ovat alkutekijöissään, mutta innostus on jo suurta. Päätimme lopulta tehdä uudet hahmot, sillä vanhat ovat jo sen luokan sankareita, että muut toimet kutsuvat heitä. Ketkä lähtevätkään palantirin jäljille, se selviää lähiaikoina!