Kaukaisessa galaksissa gallialainen kuun kamaralla varjoaan nopeammin

Ei tarvitse osata lukea, että voi omaksua yhtä ja toista. Kuunteleminen ja katselukin riittää aika pitkälle, sillä opin lukemaan vasta, kun menin kouluun. Piirretyt ja elokuvat olivatkin kätevä haksautusväline ja perhepäivähoidossa oli videolla ehkä merkittävin muksun pökerryttäjä: Star Wars.

Kuinkahan paljon oikeasti tajusin elokuvista alle kouluikäisenä. Muistan, kun hoitotädin toiseksi vanhin poika, joka oli minua pari vuotta vanhempi, kysyi, että mitä Star Warsia katsotaan. Sitäkö, jossa Lukelta lähtee käsi irti? Joo sitä!

Alkuperäisessä Star Wars -trilogiassa meni kyllä kaikki niin putkeen oikein. Musiikki, seikkailu ja toiminta vetosivat ihan täysin naperoon. En yhtään ihmettele, että myöhemmin on lanseerattu May the Fourth -tyyppisiä juttuja, sillä Star Wars on niin iso juttu populaarikulttuurissa. Itselle se määritti sci-fi-puoltakin pitkän aikaa, ennen kuin näin kotona palasia Star Trekistä. Ja muistan sen kerran, kun nukahdin sohvalle ja äiti katsoi V-nimistä sarjaa. Heräsin jossain vaiheessa ja katsoin pätkän ja sitten ei kyllä pariin yöhön nukuttanut!

Sitten oli tietysti He-Man. Jep jep, siltä oli mahdoton välttyä ja sekin oli kova juttu, vaikka ei niitä silloin dubattu millään tavoin. Nyt kun niitä katsoo, niin aika pöhelöä ja kevyttää menoahan se on, mutta naperona sitä sitten innostuu ja hyvä niin. Siinä pääsee oma mielikuvitus käymään kierroksella.

Äidilleni olen myös paljon velkaa siitä, että hän jaksoi raahata kirjastosta sarjakuvia ja lukea niitä ääneen. Kotiin tuli Aku Ankka, jossa oli tietysti seikkailuakin riittämiin. Suosikkitarinat ovat vahvasti Barks- ja myöhemmin Rosa-pohjaisia, mutta viikon kohokohta oli päästä kuuntelemaan äidin viereen. Kirjastosta löytyivät sitten Tintti, Asterix, Lucky Luke sekä moni muu eurooppalainen klassikko, jotka tätä kirjoittaessa haluisi taas lukea uudelleen. Viime joulukuussa vierailin sentään Herge-museossa Belgiassa, mikä ei suinkaan helpottanut lukuintoa! Mutta kaikki edellä mainittu antoi hyvää pohjaa harhautua roolipeleihin, mutta sitä ennen täytyi sentään oppia lukemaankin.

Lapsuuteni bittiviidakko

Ikuisuuksia sitä ei voi kirmata metsässä edes lapsena, ei vaikka miten olisi hyvä leikki ollut kesken. Mutta onneksi on muitakin maailmoja, kuten lukeminen ja pelaaminen. Erityisesti pelit saivat ison aseman jo alle kouluikäisenä, kun ei osannut vielä lukea. Peleissä kun usein selvisi aika vähällä lukemisella, kun saattoi vain kokeilla yhtä ja toista tai sitten saattoi katsella isompien pelaamista.

Kotosalla meillä ei ollut tietokonetta tai pelikonsolia, mutta perhepäivähoidossa pääsin tutustumaan Commodore 64:ään, Amigaan sekä 8-bittiseen Nintendoon eli NES:iin. En todellakaan muista, mikä oli ensimmäinen pelaamani tietokonepeli, mutta Summer Games ja Winter Games tuskin osuvat hirveästi harhaan. En enää osaisi käynnistää pelejä C64:llä, mutta natiaisena se sujui, kun joku oli näyttänyt, miten se toimii. Muita pelimuistoja ‘tasavallan tietokoneesta’ ovat Ghostbusters, Barbarian sekä Death Wish 3, jonka reipasotteinen väkivalta lähinnä nauratti (ei tullut painajaisia). Viimeksi mainitun pelin tunnari jäi päähäni soimaan vuosiksi ja myöhemmin selvisikin, että sen oli säveltänyt C64-sävellysvelho Ben Daglish.

Pian tulikin harppaus Amigaan ja muistan pelanneeni sillä paljon laidasta laitaan. Kick Off tuli hankittua pari vuotta sitten nostalgian vuoksi emulaattorillekin. Perhepäivähoidossa tulikin pelattua aika lailla urheilupelejä, sillä urheiluelämykset kuuluivat jotenkin siihen ilmapiiriin. Vanhemmat muksut pelasivat jalkapalloa ja itsekin kokeilin harrastusta myöhemmin kehnolla menestyksellä. Amigalla tuli kuitenkin kokeiltua Secret of Monkey Islandia sen ilmestyessä ja mieleen jäi erityisesti sen erikoinen kopiosuojauskiekko, mutta myös kimurantin seikkailun meininki, jossa ei ollut äkkiäkuolemia, kuten esimerkiksi King’s Questissa. King’s Quest III oli muuten suosikkini, mutta läpipeluuseen ei tietenkään ollut mitään todellista mahdollisuutta. Se tarjosi kuitenkin Monkey Islandin ohella erinomaisen tunnelman, joka vei mennessään.

Nintendo oli kuitenkin se ykkösjuttu, kun se viimein saapui. Ennen kuin saimme sen veljeni kanssa joululahjaksi vuonna 1989, olimme vanhempien kanssa vuokranneet laitteen sekä vaihtelevia pelejä paikallisesta videovuokraamosta. Muistan edelleen perheemme asiakasnumeron, 5155, vaikka koko puljua ei enää ole ollut vuosikausiin. (Jostain syystä muistan myös hyvin monen kaverin lankapuhelinnumeron edelleen.) Pelivalikoima oli kattava ja aika erikoinen, sillä joitakin, kuten Gumshoeta, en ole nähnyt missään enää sen jälkeen. Ice Climber lähti aina pakettiin mukaan kylkiäisenä.

Legend of Zelda oli sitten ensimmäinen peli itselleni, joka oli vähänkään kallellaan klassisten roolipelien suuntaan, jos roolipeliksi mieltää vapaan haahuilun, luolastot, taikaesineet ja luovat pulmat. Zelda II toi mukanaan vielä kokemuspisteet, niin ensimmäiset roolipelaamisen alkuvalmistelut oli tehty. Ainoa vain, että molemmat NES:n Zeldat olivat kuolettavan vaikeita silloin ja ne ovat kuolettavan vaikeita vielä nykyäänkin. Mutta jostain täytyi aloittaa. Ainakin Zeldat lietsoivat mielikuvitusta juuri oikeaan suuntaan!

Metsästä olet sinä tullut

Lapsuus. Olin jo lähteä liikkeelle muistelmien kanssa roolipelien aloittamisesta, mutta kiinnostuin siitä lapsuuden taustasta ja innosta, mi

kä saa tarttumaan roolipeleihin ja mikä saa kiinnostumaan niistä. Oma 7-vuotias on jo niin innostunut samoista jutuista, että pakollakin haluan palata hetkeksi takaisin. Joudun täten aloittamaan miljööstä, jossa vietin huomattavan paljon aikaa alle kouluikäisenä ja tuo ympäristö tarjosi kyllä virikkeitä yllin kyllin.

Olen kotoisin jylhästä kerrostalolähiöistä, jolla on jonkin sortin maine paikallisessa kulttuurissa. Luultavasti kaikilla lähiöillä on jonkin sortin maine, mutta alle kouluikäisenä ei paljoa sellaisesta ymmärrä. Sitä keskittyy olennaiseen eli leikkimiseen ja pelaamiseen, joiden alustana toimivat pihapiiri, metsä sekä lauta- ja tietokonepelit. Koska olin perhepäivähoidossa, sain kokea kaksi erilaista pihapiiriä ja kotia, joissa oli samankaltaisuuksia, mutta myös omia erikoisuuksia.

Niin kotia kuin perhepäivähoitoakin yhdisti yksi ylivertainen paikka: metsä. Metsän arvoa suomalaiselle sielulle ei voi oikein mitata, mutta moni kertoo omaksi henkiseksi kirkokseen metsän. Yhä tänäkin päivänä en oikein pysty kuvittelemaan asuvani liian kaukana metsästä, vaan sinne täytyy päästä aika ajoin astelemaan tai sitten kiipeämään puuhun ja antaa tuulen huojuttaa korkealla oksistossa.

Lapselle metsä on ihan loputon seikkailupaikka. Aluksi se oli jopa hieman pelottavakin ja muistan eksyneeni pikkuiseen kotimetsääni (perinteiseen “meidän metsään”). Isompi poika väitti tuolloin, että viheltämällä jotakin outoa olentoa, löytää aina takaisin kotiin. Joko en osannut viheltää tai sitten vain opin tien kotiin, tiedä häntä, sillä olentoa en muista nähneeni.

”Meidän metsä” oli korkea metsänyppylä, jonka laella oli Kolmis. Kolmis oli kolmen kiven muodostama hiidenkivien kokonaisuus (oikeastaan kiviä oli neljä, mutta neljäs oli vähän loitompana), josta sai muodostettua vaikka merirosvojen päämajan, Valhallan salin tai minkä tahansa muun eeppisen paikan. Kerran Kolmiksen läheisyydessä sitten oli ampiaispesä ja sain parvea paetessani lähes näihin aikoihin kestäneen entomofobian.

Metsässä oli kuitenkin muitakin jänniä paikkoja. Hiidenkiviä löytyi useita muitakin ja paljas auringon paahtama kallio sekä lukuisten pihlajanalkujen muodostama tiheikkö, jota kutsuttiin viidakoksi. Jo unohtuneista talonyhtiön talkoista oli jäänyt yli pieniä tukkeja, joita pystyi kierrättämään ikuisesti yhden majan rakentamista varten ja löytyi myös sopiva kuusi, johon kiivetä. “Meidän metsä” oli siis mitä täydellisin seikkailupaikka vaikka mihin leikkeihin.

Hoitopaikan metsässä oli paljon samankaltaisuuksia, vaikka se olikin pienempi kuin “meidän metsä”. Siellä olikin hiidenkiviä, joiden lomassa kelpasi leikkiä. Löytyi sankkoja tiheikköjä, joissa piileksiä, kun hoitotädit yrittivät haalia naperot sisälle. Tutkimusmatkailijaa palkittiin naapurintalonyhtiön huimalla leikkipihalla, jossa oli suuri liukumäki ja korkealle ilmaan rakennettu leikkimökki. Näiltä tutkimusmatkoilta täytyi palata ajoissa takaisin, ettei saanut nuhteita. Muukalaisiin eli kummallisiin naapuriyhtiön lapsiin törmättiin harvoin, mutta kohtaamiset ovat jääneet mieleen jotenkin uhkaavina ja kilpailullisina, kunnes ikä hioi suuret maantieteelliset välimatkat umpeen.

Vielä tänäkin päivänä otsa kurtistuu, jos luen aikeista pilkkoa lähiömetsäplänttejä. Olkoonkin, etten enää kirmaa niissä kaapparina tai viikinkinä, niiden näkeminen muistuttaa aina lapsuuden seikkailuista ja rajattomista mahdollisuuksista. Metsän läheisyys rauhoittaa. Myös unimaailmassani metsä edustaa edelleen turvapaikkaa, jossa tunnen jokaisen polun ja mutkan, ja jossa voin rauhassa ajautua vaikka millaisen seikkailun pyörteisiin.

Muistelmat

Olen jo tovin miettinyt muistelmien kirjoittamista roolipelien saralta, sillä mukaan on mahtunut vuosien varrella yhtä ja toista kommellusta sekä oivallusta. Tämä on harrastus, jonka parissa on tullut vietettyä aikaa ihan lapsuudesta näihin päiviin saakka. Roolipelit ovat niin antaneet kuin ottaneet ja välillä muotoutuneet johonkin sellaiseen, jonka myötä olen löytänyt sisäistäkin viisautta. Päämääränä on ollut aina pitää hauskaa, irrottautua hieman lempeästi todellisuudesta ja haastaa hieman mielikuvitusta. Ja mikä parasta, tämän kaiken on saanut jakaa puolison ja ystävien kanssa.

Muistelmat valmistuvat, kun valmistuvat. Aion lähteä liikkeelle pöhkön kronologisesti ja aloittaa ajasta ennen kouluvuosia. Jo ranskalaisia viivoja tehdessä oivalsin pari aika suurtakin juttua, mitkä vaikuttavat jossain määrin edelleen elämässäni ja siinä, miten näen roolipelit yhteisönäkin. Palaan siis aiheeseen, availen hieman arkistoja ja koetan niputtaa kaiken koherentiksi!