Ajojahti

Matkalaisten yö Larach Duhnnannin lähistön metsikössä oli levoton ja täynnä outoja unia. Petturi-Dartan ilkkui niissä suvereenisti ja pilkkasi etsijöitä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Oliko palantiriin kajoaminen tehnyt Frûniasta ja Narîgista yliherkän unimaailman tulvalle? Ainakin Frûnia oli herätessään sitä mieltä, että heidän mukanaan matkaava bardi, Turibor, saattaisi olla yhtä katala petturi kuin kuka tahansa muukin. Itseasiassa varakomentaja Ciliksen täytyi myös olla petturi. Kehenkään ei voinut luottaa!

Vainoharha ryöstäytyi nopeasti valloilleen heti aamuherätyksen jälkeen, kun Frûnia, Galmar ja Narîg alkoivat pohtia, olisiko sittenkin parempi varoittaa Minas Tirithiä uhkaavasta uudesta vaarasta. Kenen käsissä palantirit nyt sitten olivatkaan, he osaisivat takuulla tehdä tuhoa. Se katala Dartankin oli rosvojen kanssa samassa veneessä.

Turibor ihmetteli joukkion mielenliikkeitä. Heidänhän piti mennä Junkkareiden saliin ottamaan asiasta selvää. Turibor pohdinta päätyi oitis Frûnian vainoharhaisen suurennuslasin alle ja alkoikin armoton grillaaminen, jonka myötä Turiboria oltiin jo pakottamassa Minas Tirithiin, ettei tämä vain päässyt varoittamaan Junkkareiden salin väkeä. Turibor itse vakuutti, ettei ollut mikään petturi, vaan uskollinen Gondorin alamainen.

Viimein Galmar päätti, että nyt luotetaan Turiboriin ja selvitetään asia Junkkareiden salissa ensin. Turibor tunsi paikan, joten hän voisi toimia vakoojana ja selvitellä asioita. Turibor innostui kovin näin jännittävästä roolista ja mutisten Frûnia ja Narigkin suostuivat tuumaan.

Päivien matkan jälkeen joukkio ylitti Rautkymin kahlaamon ja saapui Rohaniin. Hetkeäkään viivyttelemättä he kiiruhtivat Syvänteen solaan, mutta etsivät itselleen hyvän piilopaikan ennen Junkkareiden salia. Nyt Turibor lähetettiin vakoilemaan ja muut jäivät odottamaan uutisia kärsimättömänä.

Aikaa kului. Frûnia ehdotti vainoharhaisen höyryisenä, että olisi parempi järjestää väijytys siltä varalta, että Turibor toisi koko joukon murhamiehiä Junkkareiden salista. Galmar suostui vastahakoisesti tuumaan ja illan hiljalleen hämärtyessä koko joukkio odotti jo täysin hermostuneena Turiborin paluuta.

Vihdoin miekkosen laulelut kuuluivat tieltä. Hän saapui yksin, mutta näytti unohtuneen kokonaan missä leiri on, sillä hän harhaili huhuillen ympäriinsä. Joukkio otti Turiborin vastaan ja tämä kertoi, että Marodwyn, kiltamestarin puoliso, osaisi kertoa enemmän mm. Folricista, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kuin salassa. Niinpä hänen oli määrä tavata Turibor pimeän aikaan Junkkareiden salin puutarhassa, jonne Dartaninkin oli aikoinaan mukamas haudattu.

Lyhyen neuvottelun jälkeen joukkio päätti seurata Turiborin kannoilla yölliseen tapaamiseen. Marodwyn saapui kuin saapuikin sinne salamyhkäisesti ja kertoi, että Folric ja kiltamestari Mardsun olivat ottaneen yli 20 junkkaria ja lähteneet kuljettamaan jotakin raskasta lähetystä Woldiin yli 5 päivää sitten. Marodwyn toivoi myös, että joku tekisi lopun Mardsunin toimista. Suurin osa junkkareista ei ollut mitään muuta kuin näyttelijöitä, jonglöörejä ja muusikoita. Mardsunin laittomuudet olivat häpeätahra! Marodwyn toimitti myös kartantapaisen, jonka Folric oli luonnostellut. Siitä ilmeni, minne kuljetusta oltiin toimittamassa.

Joukkiolla oli nyt selvä suunta jatkaa matkaa. Turiborin toimintaa kiiteltiin kovasti ja tällä oli syytä olla rinta rottingilla, vaikka hän ei ihan käsittänyt, mistä oli kysymys. Hän kuitenkin pyysi saavansa jäädä Junkkareiden saliin hetkeksi aikaa ja aikoi sitten palata pian Tharbadiin. Siinä oli kuulemma jo tarpeeksi seikkailua hänelle.

Turiborin jäätyä Syvänteen solaan joukkio lepäsi yön yli ja lähti sitten kiireesti kohti länttä ja Edorasia. Tarkoituksena oli pyytää apua Rohanin ratsastajilta, olivathan he kuninkaan ja kuningattaren ystäviä. Saavuttuaan Edorasin porteille sisäänpääsy ei ollutkaan niin vain taattu. Heillä oli kuitenkin yllään varsin sekalainen määrä varusteita ja mukana kummallinen kaukaisen pohjoisen muukalainen. Kuninkaan kirje oli kadonnut rosvojen matkaan.

Kaikeksi onneksi Scalla Brandintytär, yksi Sormuksen ritareista, ja kuningatar Eowynin neuvonantaja oli portin lähettyvillä. Hän oli opettanut kuningattaren kaartia Minas Tirithissä ja maagi tunnisti ryvetetyn näköisen Frûnian. Varsin pian joukkio löysi itsensä jo kuningatar Eowynin edestä puhumassa matkastaan ja esittämässä avunpyyntöä. Kuningatar Eowyn käskikin varustaa joukkio kunnolla sekä antoi heidän mukaansa 20 vahvuisen ratsujoukon. Nyt ajojahti saattoi toden teolla alkaa.

Kiireesti he laukkasivat halki Rohanin ruohotasankojen, kauas Woldin maan rajoille saakka. Ja matkalla he kuulivat karavaanista, puhuttivat silminnäkijöitä ja etsivät merkkejä. Saavuttuaan Rohanin läntiselle rajalle Andúin-joen kahlaamolle osa ratsumiehistä jäi vahvistamaan rajalinnoitusta ja vartioimaan paluutietä. Kymmenen rohanilaista seurasi joukkiota ylös joen itärantaa kohti tuntematonta päämäärää.

“Suuri joukko, suuret jäljet”, Franar mutisi, kun he olivat kulkeneet muutaman päivän joen itärannan lähistöllä kohti pohjoista. Jälkiä ei ollut vaikea seurata ja vihdoin he saapuivat metsäisen kukkulan luokse, jonka laella häämötti raunioita. Tämän täytyi olla oikea paikka.

Ajatus vahvistui nopeasti, sillä Frûnia äkkäsi junkkarijoukon olevan piilosilla kukkulan rinteessä. He selvästi odottivat jotakin ylempää, eivät alhaalta, ja Galmar kuiskutti, että nyt olisi yllätysrynnäkön aika. Juuri kun hän oli ennättänyt sanoa ehdotuksensa, saapui rantaan jo junkkareiden lisäjoukkoja, itse Mardsun tutunoloisen hilparin kanssa. Se oli Galmarin lumottu ukkos-hilpari. Hänen seurassaan oli koirakypäräinen mies.

“Tuo on mun kypärä!” Narîg murisi.

Joukkio odotti vielä hetken ja lähti sitten hyökkäykseen. Junkkarit yllättyivät toden teolla, mutta aikoivat heti pistää kampoihin. Koirakypärä kohotti kirveen korkealle ilmaan ja kiljui: “Akaros! Kuolema pettureille!”

“Se on Dartan!” Galmar mylvi, ja viimeistään tämä terästi kaikki. Nyt oli kalavelkojen maksun aika!

Niin käytiin verinen taistelu kukkulan kupeessa. Galmar hyökkäsi Mardsunin kimppuun, Narîg kohtasi Dartanin ja Frûnia ampui tappavan tarkasti jousellaan. Junkkarit kenties yllätettiin, mutta he taistelivat vimmaisesti. Tämän sai kokea Galmar, sillä Mardsun oli vanha kettu ja taitava hilparin käsittelijä. Mahtavalla iskulla hän tuhosi Galmarin toisen silmän ja vaivoin gondorilainen kykeni jatkamaan taistelua. Vain palava raivo piti hänet tolkuissaan.

Dartan osoittautui myös hankalaksi vastustajaksi Narîgille, mutta kostoa janoava varjaagi tappeli vähintään 10 ihmisen edestä sekopäisellä raivolla. Dartan joutui vähältä alakynteen aiheutettuaan Narîgille ensin lukuisia pienempiä haavoja, ja viimein tarkka isku katkaisi koko käden Dartanin ruumiista. Vieläkin sekopäinen gondorilainen yritti päälle, mutta lyyhistyi sitten kasaan taistelukentälle.

Frûnia kyllästyi ampumaan ja liittyi taisteluun Gondring-käärmeeltä saatu miekka kädessään. Franar taisteli Kor rinnallaan ja lopulta junkkareiden oli pakko yrittää paeta joelle Mardsunin johdolla. Galmar ei sietänyt junkkareiden päällikön pakoa, vaan otti jousen esille ja ampui tämän juuri, kun Mardsun nousi veneeseen. Siihen kuoli Junkkareiden kiltamestari, nuoli selässään ja putosi ukkos-hilparin kanssa Andúin-jokeen.

Narîg otti itselleen verisen koirakypäränsä ja joukkio sitoi haavansa parhaansa mukaan. Ei ollut aikaa jäädä kuppaamaan. Heidän täytyi löytää palantirit. Mutta samassa rujo torventöräys kajahti ylhäätltä kalliolta. Mitä siellä nyt tapahtui? Narîg, Frûnia ja Galmar kiiruhtivat kukkulan laelle, jossa käytiin taistelua outojen palkkasotureiden, junkkareiden ja örkkien kesken.

Haluamatta työntää lusikkaansa liian suureen soppaan joukkio odotti hyvää tilaisuutta ja katseli löytyisikö palantirejä mistään. Sitten he erottivat luolan, jota palkkasoturipäällikkö näytti vartioivan. Ja luolan perällä häämöttivät kirstut. Salamyhkäisesti ryhmä liikkui luolaan, kunnes kirstujen vartijat huomasivat hyökkääjät. Haavoittuneinakin Galmar, Frûnia ja Narîg olivat tappavan vaarallisia, sillä he eivät antaneet mitään mahdollisuuksia palkkasotureille. Jokainen näistä kuoli yhden iskun kautta, mutta pettymykseksi kukaan näistä ei ollut salaperäinen Folric. Missä se kurja kanalja oli?

Narîg viimeisenä hoitelema palkkasoturi paiskautui luolan suuaukon seinämää vasten ja siinä samassa koko sisääntuloaukko sortui kasaan. Kallion päälle olleet junkkarit kiljuivat ja putosivat ruhjoutuvaan kuolemaan. Kolmikko pelastui luolan sisälle ja ikuisuudelta tuntuvat hetken jälkeen he saivat viimein valoa luolan pimentoon. Ainakaan he eivät olleet umpikujassa, sillä kapea käytävä lähti viettämään jonnekin maan uumeniin. Mutta ensin he tarkistivat arkkujen sisällön ja riemu oli suuri, sillä palantirit löytyivät jälleen! He olivat olleet voittoisia, mutta nyt oli vielä päästävä pois luolasta!

Salamoita, lauluja ja loppunäytöksiä

Kesti hyvä tovi saada Galmar hereille. Niin kovan tällin hän oli saanut oudosta mekanismista. Turibor jo puhui Galmarista innolla Ukkos-Galmarina ja muutkin alkoivat saada suureellisia liikanimiä. Ryhmä otti kuitenkin hetken miettiäkseen, mikä vipujen oikea järjestys olisi. Seiniltä löytyi kolme freskoa, joista he saattoivat päätellä vipujen asentoja. Neljäs vaikutti kuitenkin uupuvan, ennen kuin joukkio keksi koota yhteen rikkoituneen seinän palasia. Ovi vanhaan aarrekammioon ja hautaan avautui.

Kammion aarteet eivät olleet mitä tahansa, vaan Westernessen ihmisten takomia aseita ja panssareita. Ilomielen joukkio otti aseet ja varusteet käyttöön ja päätti nyt suunnata kohti rohanilaista kylään palauttaakseen kadonneet lapset takaisin. Kyläläiset olivat tietysti varsin mielessään tapahtumien saamasta käänteestä ja seuraavana päivänä palanneet rohirrim ratsujoukot kuuntelivat häkeltyneenä kertomusta siitä, mitä oli ehtinyt tapahtua. Kiitollisina he päättivät saattaa sankarit Edorasiin asti ja matkalla he saivat kuulla ummet ja lammet Turibor-bardin lauluja joukkion häkellyttävistä urotöistä, jotka olivat jo saamassa valtavat mittasuhteet.

Edorasissa joukkio ei kauaa viipynyt, vaan suuntasi Turiborin johdolla kohti Junkkareiden salia, näyttelijöiden, ilveilijöiden ja akrobaattien tyyssijaa, joka oli viihdyttänyt rohanilaisten ohella muitakin matkalaisia jo vuosikymmenet. Tämä kuuluisa Junkkareiden sali sijaitsi Helmin syvänteen länsirinteillä ja sinne oli ehtinyt saapua muitakin matkalaisia. Turibor itse pohti, millaisen näytelmän tämä Dartan olikaan kirjoittanut, mutta joukkion jäsenet myhäilivät vielä järjestävänsä itsekin pienen näytöksen.

Junkkareiden majatalossa oli luonnostaan oivallinen kuhina ja Turibor kertoi innokkaana, ketkä paikkaa johtivat: oivallinen mestarijunkkari Mardsun sekä hänen kaunisääninen vaimonsa Marodwyn. Heidän kanssaan joukkio ei ehtinyt turisemaan, vaan sen sijaan he söivät maltillisesti ja päättivät odotella näytöksen alkua. Jos Dartan todella oli täällä, oli varmistettava, ettei se petturi päässyt pakoon. Niinpä ryhmä ahtautui katsomaan seuraamaan, kuinka Dartan esitteli näytelmänsä ja päästi taiteensa valloilleen.

Näytelmä oli satiiri Gondorin nykyisestä hallitsijaparista, jotka esitettiin tavattoman hoopoina joukkion ärsytykseksi. Näytelmän läpi katsominen on pitkällinen prosessi, jonka jälkeen Turiborkin joutui myöntämään, että mokoma näytelmä tuntui hieman väkisin väännetyltä. Ryhmä sen sijaan halusi välttämättä tavata Dartanin ja hiippaili kulissien tuolle puolen, jossa näyttelijät juhlivat jo ensi-iltaa.

”Dartan, petturi, olet pidätetty kuninkaan nimessä”, Galmar ilmoitti.

Vähemmän yllättäen Dartan ei halunnut tulla pidätyksi, vaan livahti paikalta jättäen näyttelijät selvittämään asiaa. ”Jätkä löi oikeesti”, valitti eräs näyttelijä, kun Galmarilta oli menossa hermot. Frûnia sen sijaan osoitti ketteryytensä livahtamalla sulavasti Dartanin perään ja taklaamalla hänet näyttämöllä. Tässä vaiheessa Junkkareiden salin vartijat olivat jo paikalla ja alkoi varsinainen kalabaliikki, kun ryhdyttiin selvittämään, millä oikeuksilla joukkio oikein pidätteli näyttelijöitä.

Mestarijunkkari Mardsun saapui myös neuvonpitoon ja Dartan jätettiin siksi aikaa virumaan varastoon lukkojen taakse joukkion kiihkoillessa, että sitä käärmettä pitäisi vartioiden tarkkaan. Mardsun sen sijaan otti rauhallisesti – tarjosipa jopa pasteijoita ja viiniäkin. Hän ei suinkaan halunnut mainetta, jossa näyttelijätähti noin vain luovutettiin ohikulkijoiden huomaan. Olivat nämä sitten kuinka Gondorin asialla tahansa – ja muistuttaen, ettei nähnyt joukkiolla minkään laista todistetta, että nämä olivat Rohanin kuningatar Eowynin suosiossa. Mardsun ehdotti, että hän laskisi Dartanin vapaaksi ja sitten joukkio saisi vapaasti etsiä hänet jossain muualla kuin Junkkareiden salissa.

Joukkiolla ei ollut aikomustakaan päästää Dartania noin vain pakenemaan etumatkan turvin. Sen tähden he ehdottivat, Dartanhan voitaisiin kiinnittää tähdeksi gondorilaiseen teatteriin. Mardsun vaikutti epäröivän moista aikomusta, varsinkin joukkio ei näyttänyt teatteriagenteilta. Sitten Galmar latoi kultaa pöytään ja sopivasta summasta Mardsun katsoi parhaaksi, että näyttelijä voitaisiin luovuttaa sopivasti yön hämärässä. Kun kulta oli sitten vaihtanut omistajaa, Mardsun lähetti sanan vartijoilleen. Joukkio saattoi tehdä Dartanille, mitä huvitti.

Vaan Dartan oli antautunut melodramaattiseen loppuun otettuaan jotakin tuntematonta myrkkyä. Nähtävästi vartijat eivät olleet tutkineet miekkosta kovinkaan hyvin. Joukkio vaikutti pettyneeltä lopputulokseen, vaikka he olivatkin helpottuneita, että vaarallinen petturi oli viimein saatu pois päiväjärjestyksestä. Aamutuimaan joukkio hyvästeli Turiborin, joka aikoi jäädä Junkkareiden saliin vielä pitkäksi aikaa. Hän sanoi kirjoittavansa kokonaisen näytelmän joukkiosta! Oli aika jättää Rohan taakse ja suunnata kohti pohjoista.

Ylitettyään Rautkymin kahlaamon ryhmä jatkoi nopeasti kohti pohjoista, mutta Mustainmaassa he kohtasivat miesparan nimeltä Delnen, joka virui tien penkalla mukiloituna ja jalka murtuneena. Hän kertoi olleensa matkalla Tharbadiin, kun joukko mustainmaalaisia ryövereitä oli vienyt hänen omaisuutensa. Vetohevoset kärrystä sekä kärryn koko sisällön. Delnen oli puuseppä, joka oli ajatellut tarjota osaamistaan Tharbadin jälleenrakennuksessa.

Rosvot eivät ehtineet juhlia kovinkaan kauan hevospaistilla, johon he olivat hevoset kelpuuttaneet. Jopa Turibor ei olisi ennättänyt todistaa, kuinka nopeasti joukkio hoiteli rosvot ja palautti Delnanille tämän omaisuuden. Koska Delnanilla ja ryhmällä oli sama matka, he päättivät auttaa miekkosen Tharbadiin.

Kultainen veljeskunta

Synkän salaliiton tultua ilmi kansleri Halbarad ei antanut joukkion lepäillä, vaan usutti heidät kaunopuheisen salaliittolaisen kintereille. Varmasti tällainen henkilö olisi jättänyt mielikuvan yhteen ja toiseen vastaantulijaan, joten ryhmä päätti palata Harlondin jokisatamaan esittämään koko joukon kysymyksiä. Vihdoin heitä onnistikin, sillä eräs jokilaivuri muisti olleensa katsomassa näytelmäseuruetta, jonka pääesiintyjä oli hämmentävän kaunopuheinen ja pitkä gondorilainen. Jokilaivuri muisti näyttelijän nimenkin hetken pohdittuaan. ”Dartan! Aivan niin!”

Näyttelijä Dartanin sattui tuntemaan myös Sinisorsan kapakan pitäjä, joka osaisi kertoa, mistä päin miekkonen oli kotoisin. Pienestä Porran kylästä Valkoisten vuorten juurelta. Koska muitakaan varteen otettavia johtolankoja ei ollut, päätti ryhmä matkata Porran kylään ottamaan selvää Dartanista.

Porran kylässä Dartan toki tunnettiin, mutta paikallinen maanviljelijä kertoi Dartanin viihtyvän paremmin Sardon Marevanin, paikallisen mesenaatin, huvilalla. Saatuaan kulkuohjeet ryhmä lähti matkalle kohti hulppeita tiluksia ja koetti samalla miettiä hyvää keinoa Dartanin pidättämiseksi. Perillä joukkio joutui kuitenkin pohtimaan suunnitelmaansa toisen kerran, sillä tilusten koko yllätti heidät yltäkylläisyydellään. Salavihkaisuus katsottiin toistaiseksi paremmaksi keinoksi.

Iltapäivällä Marevanin kartanolle saapui vieraita, jotka otettiin ruhtinaallisesti vastaan kartanon puutarhassa. Herkullinen ruoan tuoksu kidutti pusikossa piileskeleviä vakoilijoita, kunnes iltahämärän laskiessa miesjoukko suuntasi kartanolta soihtukulkueena kohti vuorten notkelmaa. Jos Dartan oli heidän joukossaan, oli kai parempi seurata ja ottaa asiasta selkoa. Varjostajien matka vei vuorensolaan ja siellä olevaan raunioituneeseen Daenin kansan hautaholviin, jonka paikallinen ylimys oli nähtävästi kunnostanut oikein viimeisen päälle jonkinlaiseksi salaiseksi kokoontumistilaksi.

Joukkio yhdisti sulavasti voimansa ja oveluutensa ja pian he olivatkin jo sisällä holveissa, joissa kaikui hilpeä puhe ja laulu. Luolaan rakennetussa juhlasalissa juhlittiin Saeron Marevanin johdolla Dartanin paluuta Harlondista. Dartan itse nousi puhumaan haltioituneelle yleisölle ja pauhasi nyt, miten aidon gondorilaisveren ei pitäisi päästä saastumaan. Hän kertoi mahtipontisesti puukottaneensa varjaagikauppiasta ja olisi voittanut niitä kokonaisen tusinan, jos vain olisi saanut vapaat kädet. Narîg kuunteli tätä hiljaa äristen ja Galmar joutui pitelemään tätä paikallaan.

Dartanin kiihkomielinen puhe sai kuitenkin yhä vakavampia sävyjä tämän hehkuttaessa Kultaista veljeskuntaa. Hän pauhasi, että oli tullut aika ajaa vääräveriset Gondorista ja he aloittaisivat Gondorin kuningattaresta! Akaros Kultainen oli jo matkalla tekemään selvän kuningattaresta. Kauhistuneena joukkio tajusi, että salamurhaaja oli jo lähtenyt pääkaupunkiin. Mutta mistä he tiesivät, miten murha tapahtuisi? Ja kuka kumma oli Akaros Kultainen? Toistaiseksi ryhmä katsoi paremmaksi jättää puhdasta Gondoria hehkuttavat sekopäät juhlimaan keskenään ja etsivät nopeasti muita johtolankoja luolaholvien kätköistä.

Ryhmää onnisti, sillä veljeskunnan johtohenkilön muistiinpanoja ja päiväkirja löytyi tämän huoneesta. Eikä tämä johtohenkilö ollut kukaan muu kuin Akaros Parantaja. Hänethän joukkio oli tavannut Harlondissa! Hänen oli täytynyt ostaa kamala myrkky varjaagikauppiaalta. Päiväkirjasta kävi myös ilmi, että Akaros oli aikoinaan ollut sotapäällikkö Thorongilin kanssa hyökkäämässä Umbarin satamaan ja jäänyt kuitenkin vangiksi. Kidutettuna ja mieli vääristyneenä Akaros oli rakentanut nämä vuodet hiljaista kostoaan, mutta aikoi nyt iskeä kipeämmin kuin Thorongil eli kuningas Elessar osasi voinut otaksua. Veljeskunta oli alunperin ollut rikkaiden patrioottien jännittävä salaseura arjen tylsyyttä kohtaan, mutta Akaros oli hitaasti ujuttanut heidät hulluuteen. Dartanista ja ylimys Marevanista Akaros oli saanut kätevät työkalut suunnitelmiinsa. Kuningattaren oli kuoltava ja Akaros tekisi sen ojentamalla myrkytetyn ruusun kuningattarelle tämän vieraillessa Parannuksen tarhoissa.

Joukkio tiesi jo tarpeeksi, mutta aivan salassa he eivät päässeet pakoon, sillä lainsuojaton kapteeni Curmus yhytti heidät käytävältä. Kapteenin epäonneksi ja joukkion onneksi, petturi liikkui yksin ja ylivoimin turvin joukkio nujersi petturin. Tämän jälkeen ryhmä poistui vähin äänin ja karautti hullun lailla kohti Minas Tirithiä estääkseen kuningattaren salamurhan.

Paikalle joukkio saapui kreivin aikaan, sillä Akaros oli juuri aikeissa ottaa esille myrkytetty ruusu. Syntyneessä hässäkässä Akaros pakeni muurin ylitse hyppäämällä ja putosi rajun näköisesti alhaalla olevien talojen katoille. Siitä huolimatta salamurhaaja linkkasi karkuun. Frûnia hyppäsi kuitenkin empimättä miehen perään, eikä vahingoittunut hötäkässä, vaan oli nopeasti salamurhaajan kannoilla muiden jäädessä rauhoittamaan ja selittämään tilannetta kuningattarelle.

Akaros kiiruhti nopeasti kohti kaupungin alla olevia hautakatakombeja ja onnistui jollakin synkällä loitsulla tyrmäämään nekropoliksen vartijat. Kun kalteriportti naksahti kiinni miehen perässä, näytti jo varmalta, että salamurhaaja pääsee pakoon. Mutta Frûnia ei aikaillut, vaan ampui tappavan tarkasti jousellaan. Akaros Kultaisen matka päättyi paljonpuhuvasti kuoleman valtakunnan oville.

Galmar, Narîg ja Galag yhyttivät Frûnian kuolleiden kaupungin portilta. Akarokselta löydettyjen muistiinpanojen pohjalta näytti siltä, että salaliittolaiset odottivat jossakin kuolleiden kaupungissa. Kuolleiden vartijat ottivat joukkion avukseen ja yhdessä tuumin he väijyttivät Kultaisen veljeskunnan petturit nekropoliksen hämärässä. Tämäkään ei innokkaille auttajille riittänyt, vaan joukkio osallistui vielä veljeskunnan pesäpaikan puhdistamiseen.

Paljon oli ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa ja joukkio maine nousi kukoistukseen hovin piirissä, vaikka harvalle tietenkään kerrottiin Gondoria koitelleesta vitsauksesta. Palkkioksi korvaamattomasta avustaan Galmar ylennettiin Tornin kaartiin, Frûnia kutsuttiin kuningattaren salaiseen kaartiin, Narîg sai täyden vapauden kulkea Gondorissa, eikä hän enää ollut panttivankina ja Galag pääsi kulkuvapauden lisäksi tutustumaan moniin kirjastoihin, joista oli oppineelle hyötyä.

---

Pelinjohtana melkein vaikeinta taitavat olla ns. 1. tason hahmon seikkailut. Tarkoitus kun oli, että hahmot tutustuvat seikkailujen aikana ja tulevat aikanaan valituksi palantir-tehtävää ajatellen. Pala palalta harmittomalta vaikuttanut alku kohosikin melkoiseksi juoksuksi aikaa vastaan ja nyt hahmot ovat enemmän kuin valmiita kohtaamaan tulevat haasteet.