Putouksen pauhu

Retkikunnan matka kohti vuoriston salaisuuksia jatkui heti, kun he olivat parannelleet taistelun haavoja. He seurasivat nyt vanhaa tietä yhä korkeammalle vuorten keskelle ja saivat varoa vanhoja ansoja, joita reitille oli piilotettu. Jyrkkää lumista rinnettä ylös matkatessaan joukkio huomasi kuitenkin lumessa viittaan kääriytyneen hahmon, joka paljastui ammoin menehtyneeksi seikkailijaksi. Eikä keneksi tahansa, vaan itse Elvan Taituriksi. Seikkailijat päättivät rakentaa tälle viimeisen leposijan ja ottivat samalla Vartija-nimisen mörkörautaisen sotisovan, joka muutti aina muotoaan kantajalle sopivaksi. Retkikunta päätti antaa tämän haarniskan Remukselle.

Taitettuaan vielä matkaa tunnin verran retkikunta saapui mykistävän suurelle kanjonille, jonka vasenta laitaa reunisti suunnaton vesiputous. Vesiputouksen alle johti reitti ja tien päässä alkoivat holvikaupungin synkät käytävät. Niitä joukkio ryhtyi tutkimaan ja joutui pian taisteluun suuren peikkolauman kanssa, jotka asuttivat holveja. Siivottuaan ensimmäisen holvin retkikunta päätti vetäytyä leiriin yöksi ja odottaa seuraavaa päivä. Heidän täytyisi pysyä tarkkaavaisina, sillä lisää peikkoja saattaisi palata ja monet ansat olivat jo aiheuttaneet heille päänvaivaa.

Holveja

Belef

Voimakkaat tuulet kisaavat turkoosina kimaltelevan meren lakeuksilla ja puhaltavat purjeisiin. Laiva niiaa hieman aalloilta toiselle, mutta on silti mitä parhain purjehdussää. On kulunut jo päiviä siitä, kun Rhuir ja Kij jäivät taakse, ja matkanteko kohti etelää sujuu joutuisasti.

Frynin saariston näyttäessä parhaimpia puoliaan miehistön keskuudessa vallitsee kuitenkin kyräilevä olotila. On kuin salaperäiset Kijin saaren tapahtumat olivasivat hämmentäneet jotakin näkymätän olevaisuuden kudosta tavalla, joka muuttaa kaiken. Kaapparit viihtyvät yhä useammin omassa seurassaan ja supisevat keskenään.

Afiyalla on outo tunne, että taakse jäänyt seikkailu kutsuisi jollakin tavalla takaisin. Ettei kaikki ollutkaan sitä, miltä näytti. Miksi korkeuksissa leijuva pyramidi valaisisi maailmaa? Mitä maailmaa? Miten sinne voi kulkea? Miten aaveet sen tekivät ja kuolivatko he juuri siksi? Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä enemmän ne näkyvät uniharhoina öiseen aikaan.

Ylvan käden särky on hellittynyt, mutta vain vanhan haavan osalta. Kämmenen palovammat ovat alkaneet parantua, mutta käteen on palanut mystisiä koukeroita aivan kuin muinainen kansa olisi polttomerkannut Ylvan. Välillä unissa huokuu kaipaus palata pimeyteen ja kerran olet säpsähtänyt hereille yksin laivan kannelta keskellä yötä, valmiina hyppäämään syvyyksiin.

Pierrot, joka on perinteisemmin tullut hyvin toimeen kaappareiden kanssa, on ollut jo päiviä suljettuna heidän sisäpiiristään. Tarkkasilmäisimmät huomasivat sen jo kenties Rhuirin saarella. Tällä on ollut myös vaikutusta Maron ja Pierrotin läheisyyteen, sillä kaappari on viihtynyt paremmin Linin seurassa.

On myöhäinen ilta ja päivän työt alkavat olla pulkassa. Iltapala on syöty. Aurinko laskee valaisten merimaailman hetkeksi loistavan hehkuvalla valollaan. Pierrot keskustelee Maron kanssa, mutta eleistä voi päätellä, ettei kaksikon keskustelu suju hyvissä merkeissä. Kun sanoja ei enää ole, Pierrot kääntyy kyyneleet silmissään kohti ruumaa.

Ylva saapui nopeasti jututtamaan ja lohduttamaan Pierrotia, joka oli paennut ruumaan. Rommin voimilla Pierrot ehti manata tunteetonta Maroa, jolta ei rakkautta riittänyt. Yön syvetessä seikkailijat vetäytyivät nukkumaan ja heräsivät seuraavana aamuna Maron huudahdukseen: ”Maata näkyvissä!” Seikkailijat olivat viimein saapuneet Frynin rannikolle.

Matka jatkui kohti etelää, ensin Aiz-Khen kauppalaan ja sieltä neuvojen jälkeen kohti Belefiä, kohti läntisen Frynin suurinta kauppakeskusta. Belefin muurahaispesä kuhisi vielä ilta-auringon valossa, kun laiva jäi satamalaituriin. Seikkailijat olivat saaneet tarpeekseen laivasta, sillä he päättivät nopeasti etsiä paikallisen kiltasalin karistaakseen merimatkan muististaan. Ainoastaan Ylva lupasi tulla kertomaan seikkailijoiden seuraavasta etapista.

Kiltasalia etsiessään joukkio törmäsi Guyhin, seikkailijaan Belefin kiltasalista. Tämä nuori ja puhelias seikkailija johdattikin vieraat suorinta tietä kiltatalolle. Hänen lisäkseen Ylva kertoi oudosta kaljupäisestä miehestä, joka seurasi kuulemma heitä. Outoa kyllä, muut eivät moista kaljupäistä miestä nähneet. Kiltasalin ulkopuolella he tapasivat Kriha-nimisen seikkailijan Ithaliasta, joka hänkin oli osa Belefin seikkailijoiden kiltaa. Yhdessä Kriha ja Guy esittelivät tulijoille kiltasalia sekä tutustuttivat heidät herkulliseen iltapalaan. Afiya näytti silmin nähden tyytyväiseltä saadessaan viimein oman huoneen pitkän merimatkan jälkeen.

   

Kiltasalissa Ylva tiedusteli ensin tietäjää ja sitten kiltamestari saatuaan tietää näiden olevan yksi ja sama henkilö. Kiltamestari Oama oli kuitenkin ollut jo muutaman kuukauden kaivauksilla Rhaib Zuzan aavikolla, eikä palaisi vielä hetkeen. Joukkio mietti kuitenkin tarvitsevan kiltamestarin ohjeita, joten Kriha lupautui opastamaan heidät kaivauksille. Sinne olisi muutaman päivän matka hevosilla ja joukkio halusi lähteä jo seuraavana aamuna.

Hyvin nukutun yön jälkeen Ylva oli ensimmäisenä aamiaisella ja näki säikähdyksekseen saman kaljupäisen miehen kiltasalin keittiössä. Ainoa vain, etteivät muut tuntuneet näkevän miestä, joten Ylva alkoi epäillä mielenterveyttään. Aamupalan jälkeen Ylva ja Pierrot kävivät kertomassa kaappareille aikeistaan lähteä sisämaahan, joten nämä olivat nyt jäähyväiset. Kaapparit toivottivat seikkailijoille onnea matkaan, mutta eivät olleet erityisen surullisia seikkailijoiden lähdöstä. Tämä kismitti edelleen Pierrotia ja kaksikko palasi takaisin kiltasaliin kaljupäisen miehen kummiteltua Ylvalle vielä kerran satamassa.

Kiltasalilla Afiya oli tutustunut Guyn laboratorioon ja saanut tältä tuiki hyödyllisiä rohtoja matkaa varten. Kun Ylva ja Pierrot palasivat satamasta, Kriha lähti johdattamaan heitä kohti kaupungin porttia ja hevostalleja. Oli aika suunnata Rhaib Zuzan aavikolle.

Taistelu solassa

Varhaisen aamun hämärä kietoi vielä tienoota, kun joukkio ajattelin suorittaa lyhyen tiedusteluretken jättiläisten luolan uumeniin. Luiden, roskien ja romahtaneiden käytävien lisäksi he löysivät muutamia alhorautaisia aseita, joita aika ei ollut nakertanut. Syynättyään tarkemmin vanhan ahjolta näyttävän luolan ryhmä löysi myös ahtaan tunnelin, jonka puolella odotti varsin merkillinen näky. Solan keskellä oli vanha raunio, jonka keskellä hehkui kultainen valo.

Salaperäinen raunio

Yläilmoissa hääräili pirulaisia ja ryhmä katsoi parhaaksi hakea muut seikkailijat paikalle. Varovasti retkikunta eteni kohti salaperäistä rauniota, ja Susa päätti loihtia sumua retkikunnan ympärille pitääkseen heidät piilossa pirulaisilta. Loitsusanat eivät vain oikein menneet ihan oikein paikalla vallitsevien maagisten virtauksen johdosta ja kultainen valo rauniossa sykähti kerran. Saman tien rakennuksen uumenista hyökkäsi joukko golemeita, jotka valmistautuivat tuhoamaan tunkeilijat. Syntyi sekasortoinen taistelu, johon pirulaisetkin ottivat mielellään osaa. Oli suorastaan ihme, ettei kukaan ruhjoutunut taistelun tiimellyksessä, sillä golemeita vaarallisempia vastustajia sai hakea.

Salaperäisestä rauniosta löytyi suuri kristalli, jonka valon Susakin onnistui taikavoimillaan sulkemaan. Nähtävästi kristalli oli jonkinlainen muinaisen kansan hälytyskeino. Nyt se ainakin oli hiljennetty ja kunhan retkikunta saa sidottua ja lääkittyä haavansa, oltiin valmiina jatkamaan eteenpäin.

Hämärästä aamunkoittoon

Seikkailijat tuntuivat olevan eksyksissä hämärässä oudossa maailmassa. Pierrot makasi paikoillaan haluamatta liikkua minnekään, mutta Ipra ehdotti, että tämä laittaisi nenäänsä parantavia matoja. Tämä sai Pierrotiin vauhtia, sillä hän ei halunnut matoja nenäänsä missään muodossa. Uupumuksesta huolimatta seikkailijat päättivät liikkua eteenpäin, kunnes he tulivat oudon järven rantaan. Sen keskellä kohosi saari, jonka raunioissa hohkasi salaperäinen haalea valo.

Rauniosaari

Enteilevästi seikkailijat päättelivät, että vastaus sekä tie kotiin voisi löytyä saaren keskeltä. Niinpä he alkoivat kyhätä lauttaa, sillä uiminen järven mustassa haisevassa vedessä ei houkutellut ketään. Kun lautta oli jo viittä vaille valmis, hyökkäsi vedestä kuitenkin suuri kaksipäinen lisko seikkailijoiden keskuuteen. Se sai pian huomata seikkailijat liian hankaliksi suupaloiksi ja pakeni mustiin vesiin yhtä päätä heikompana. Seikkailijat työnsivät lautan vesille ja pääsivät rauniosaarelle.

Afiya jäi hetkeksi katselemaan taivaalle ja puhui oudosta hohtavasti pyradimista muille. Tämä paikka taisi sekoittaa kaikkien aistit. Raunioiden keskellä joukkio tapasi mustaan panssariin sonnustautuneen ritarin, joka vartioi hohtavaa punaista kiveä. Hetken se tuijotti seikkailijoita, kunnes kävi päälle piikkinuijalla huitoen. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia, ja ritari vaipui ensin tomuksi ja sitten mustaksi usvaksi, jonka keskeltä kohosi surullisen miehen aave.

Miehen aave

Aave ei kyennyt puhumaan, kun siltä kyseltiin asioita. Pohjaton suru vain paistoi miehen silmistä. Musta utu näytti pyörtelevän paikan yllä, kunnes se tarttui läheisiin kivikaariin ja loi oudon hehkuvan portaalin kivien väliin. Seikkailijat meinasivat ottaa oudon kiven ensiksi pohtien, että sen toinen aave halusi, mutta sitten he kuitenkin tulivat johtopäätökseen, että ehkä aave haluaisi löytää toisen aaveen tästä oudosta maailmasta? Muiden liikahtaessa jo portaalia kohti aave mukanaan, Ylva halusi kuitenkin ottaa salaperäisen punaisen kiven mukaansa. Kuin polttava kekäle se paloi kiinni taistelijan käteen, ja siinä samassa portaali pirstoutui kiviksi. Musta sumu vyöryi ja valtasi Ylvan.

Uusi musta ritari kohosi usvasta ja tälle kertaa kantaen Ylvan miekkaa. Uusi taistelu alkoi ja ritari ehti haavoittaa niin Ipraa kuin Afiyaakin, ennen kuin Pierrotin heittokeihäät pysäyttivät olennon. Usva kaikkosi, Ylva palasi kauhuissaan takaisin elävien kirjoihin ja portaali hehkui uudelleen etäistä valoa. Käsi palaneena Ylva raahautui muiden mukana portaalin läpi.

Tuntui siltä kuin kaikki olisivat pudonneet ylöspäin, jonnekin toisaalle. Ja siinä samassa he heräsivät Kij’n saaren raunioista. Oli kaunis aamu, ja kaksi aavetta kohtasi tunteikkaasti toisensa ja pitkään kuiskittuaan kietoutuivat toisiinsa. Mereltä nousevat tuuli puhalsi heidän hahmonsa näkymättömiin. Hämärän maassa vietetyt hetkeksi alkoivat pian tuntua unikuvilta, eivätkä pian löytyneet kaapparitkaan sanoneet mitään muuta. Outoa vain, että kaikki he noin vain nukahtivat. Ehkä saarelta olisi parempi suoria pois?

Seikkailijat olivat kuitenkin varmoja, että Kij’n saaren kirous oli poissa ja he palasivat voitonvarmoina takaisin. Nähtävästi Rhuirin valtiatar oli myös aistinut samaa ja palkitsi seikkailijat. Enempää seikkailijat eivät halunneet enää Rhuirin saarella viettää, vaan päättivät suunnata kaappareiden kanssa kohti etelää.

Kohti Holvien valtakuntaa

Poliittisia juonitteluja, hankalia velhoja, sisällissotia… Matkanne Suhbassa-vuorille tuntui sisältävän kaikkia hankalia elementtejä, joista hirviöt tuntuivat olevat se helpoin osa. Kuin ihmeen kaupalla, selvisitte reissusta ja jätitte Suhbassan suvun selvittämään likapyykin. Sissirosvot näyttivät unohtaneen vanhat kaunat ja puntit jäivät tasan.

On kulunut jo yhdeksän kuukautta, kun jätitte Mashaban kaupungin kiltatalon ja siirryitte takaisin Mennaelin saarelle odottamaan mahdollista uutta komennusta. Näihin yhdeksään kuukauteen on kuulunut lepoa ja virkistäytymistä, mutta myös uusien seikkailijoiden opastamista Mennaelin lähisaarilla. Ehkä teistä toivottaisiin kouluttajia pidemmäksi aikaa?

Maineenne on kuitenkin kiirinyt edellänne. Mitä muuta voisikaan odottaa Berrien myrskyisän taistelun jälkeen? Kun Vorgasta palannut kiltamestari, Remus Innael, yhyttää teidät eräänä iltana linnan puutarhasta, aavistatte jo, että seuraava seikkailu on alkamassa. Mutta kohde ylittää teidänkin odotuksenne.

“Kyllä, suurmestari Soreena on valtuuttanut minut järjestämään retkikunnan Holvien valtakuntaan ja olen valinnut teidän ryhmänne yhdeksi kolmesta ryhmästä, jotka ottavat osaa koitokseen. Olen jo aloittanut laivan, Merikäärmeen, varustamisen ja oletan, että pääsisimme matkaan kuukauden kuluttua. Tätä on valmisteltu kauan, seikkailijatoverini. Me olemme ensimmäinen retkikunta Holvien valtakuntaan melkein sataan vuoteen!”

Seikkailijaryhmä, joka oli edellisistä vaikeuksista huolimatta hyvässä ruumiin ja sielun voimissa päätti tietenkin tarttua tarjoukseen. Oli suuri kunnia päästä mukaan retkellä ja tämän myötä heistä tulisi eläviä legendoja. Varustautumisen ja toisiin seikkailijaryhmiin tutustumisen jälkeen Merikäärme suuntasikin luoteeseen kohti pahamaineista Holvien valtakuntaa.

Remus Innaelin retkikunta Holvien valtakuntaan

Jo kirotun saaren lähivesillä seikkailijat saivat esimakua koitoksesta, kun jättiläismäinen merikäärme yritti upottaa laivan. Nimi todellakin oli enne. Tästä taistelusta seikkailijat selvisivät säikähdyksellä ja merikäärme upposi takaisin vesiin, josta se oli tullutkin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt tuhoja ja kapteeni etsikin nopeasti paikan, jonne voisi ankkuroitua ja aloittaa korjaukset. Kun paikka löytyi, oli seikkailijoiden vuoro matkata rantaan ja astua kirotun maan kamaralle.

Holvien valtakunnan rantaa

Heti saman tien resuisten luurankomerirosvojen joukkio hyökkäsi rantaan saapuneiden kimppuun, mutta tuskin on mitään, mitä ei yksi tarkka pomminheitto hoitaisi. Varmistettuaan, että laivassa korjaukset sujuisivat, päätti Remus johtaa seikkailijat sisämaahan.

Vartiokukkulan rauniot

Sisämaassa seikkailijoita kohtasi lohduton nummimaasto, etäällä olevia vuoria ja hiljaisuus. Mutta lähimpänä siinsi vanha linnoitettu kukkula, joka päätettiin tutkia. Saattaisihan se muodostaa uhkan laivallekin. Varmistus kannatti, sillä rauniossa pesi huomattava määrä pirulaisia ja örkkejä, joilla ei kuitenkaan tuntunut olevan mahdollisuuksia neljää kokenutta seikkailijaryhmää vastaan. Vartiokukkulalta oli myös hyvä tähystää lähitienoota, jossa näkyi yksinäisiä nummia, suuri tumma metsä sekä vuorille johtava vanha tien pohja. Retkikunnan päällikkö, Remus, päätti, että ryhmä lähtisi tutkimaan vuoria. Niihin muinainen kansa oli kuulemma louhinut kaupunkinsa.

Vanha tie oli helppo kulkea, mutta pian retkikunta sai huomata, että se oli myös kovin suojatun. Aarnikotkien lauma äkkäsi seikkailijat ja ryhtyi taisteluun helpon aterian toivossa. Seikkailijoiden taito ja rohkeus pitivät kuitenkin hirviöt loitolla, ja kun petoja kuoli muutama seikkailijoiden aseista ja loitsuista, nämä pakenivat kiireesti vuorille. Remus johdatti joukon vuorien suojaan, jossa sää teki tepposet retkikunnalle. Kun vielä tiellä oli ollut viileä kesäsää, alkoi nyt yhtäkkiä sataa räntää.

Hirviöhämähäkin ruho lumen alla

Pian retkikunta saapui aukiolle, johon maanvyöry oli osunut. Hirviöhämähäkin melko tuore ruumis antoi osviittaa siitä, mitä jyrkillä kalliolla vaaniskeli. Seikkailijat löysivät lumesta myös vanhan Seikkailijoiden killan medaljonkin. Oliko se pudonnut kauan sitten joltakin retkikunnalta? Siihen tulokseen seikkailijat tulivat tutkittuaan riipusta maagisilla virtauksilla. Mutta siinä samassa hämähäkit hyökkäsivät retkikunnan kimppuun. Susan muodostama raivokas tulirinki piti hirviöt kuitenkin enimmäkseen loitolla ja joukkio kapusi yhä ylemmäs vuorille.

Jättiläisten luola

Alkoi jo hämärtää. Olisi löydettävä jokin suoja raakaa säätä vastaan. Retkikunta saapui kanjoniin, jonka päässä häämötti kalliokumpare ja sen sivustassa luolan suuaukko. Mutta olisiko luola asuttu? Aukealta ennen luolaa löytyi myös kummallinen lämpöä hehkuva kivi, jossa oli mystisiä kirjoitusmerkkejä – muinaisen kansan kieltä, jota ei osattu lukea. Susan velhovoimat loivat näyn suuresta ahjojen ja pajojen verkosto maan alla. Remus päätti samalla, että luola tutkitaan, jolloin Reca ja Susa tarttuivat toimeen. Siinä samassa jättiläinen palasi kotiinsa ja mylvi seikkailijoiden hyökätessä ripeästi tämän kimppuun. Jättiläinen ei ollut yksin, joten pian luolan suuaukolla taisteltiinkin jo elämästä ja kuolemasta, kun kaksi jättiläistä liittyi vielä kahakkaan. Retkikunta oli jälleen ilmiömäinen, sillä sen onnistui ajaa jättiläiset pakosalle tapettuaan yhden. Mutta näännyksissä kaikki olivat yön pimeyden viimein koittaessa. Oli vartioitava ja odotettava uutta päivää.

Etelämeren kutsu

Seikkailijoiden kiltaa on pelattu ahkerasti kahden porukan voimin, mutta muistiinpanot laahaavat… Kas tässä puuttuvia palasia!

---

Corcan saarella ehti tapahtua vielä yhtä ja toista, ennen kuin seikkailijat pääsivät palaamaan Mennaelille. Nähtävästi Ylvan mukanaan tuoma kirous loi saarella karmivan epäolennon, mutta seikkailijat ja kaapparit saivat olennon tuhottua, ennen kuin se pääsi aiheuttamaan vakavaa tuhoa. Tria, Lin ja Maro lähtivät viemään seikkailijoita takaisin Mennaelin saarelle ja kaikessa hötäkässä Pierrot ja Maro ehtivät kehittää lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan.

Mennaelilla yllätyttiin iloisesti, kun kadonnut veneen 13 seikkailijat palasivat kotiin. Paljon heiltä sitten kysyttiin matkasta, myrskystä ja kaikesta tapahtuneesta, mutta selonteon jälkeen he saivat olla rauhassa ja levätä Mennaelin saarella. Kaapparit jäivät myös Mennaelille kotvaksi, sillä Maro kaipasi killan apua löytääkseen parannuskeinon harvinaiseen verirokkoon. Seikkailijat olivat suorittaneet samalla kokelaskoetuksensa ja niin Afiya, Pierrot ja Ylva vannoivat seikkailijanvalansa ja liittyivät pysyvästi Seikkailijoiden kiltaan.

Oudot tapahtumat kuitenkin saavuttivat Mennaelin. Fryynien lähetystö saapui saarelle neuvottelemaan, sillä Bhatanin kuuluisalla vankilasaarella oli tapahtunut salaperäinen kapina, jota johti Afiyan isä. Nähtävästi fryynit ajattelivat tällä verisiteellä olevan jotakin merkitystä kapinan tai sen jälkimaininkien selvittämisessä, joten seikkailijat värvättiin ensimmäiselle komennukselleen Frynin valtakuntaan. Kaapparit laittoivat hynttyyt yhteen tuoreiden seikkailijoiden kanssa, sillä parannuskeino verirokkoon saattaisi löytyä juurikin Frynistä. Yhdessä suunnattiin kohti etelää.

Myrsky saapui kuitenkin taas riepottelemaan matkalaisia, joskin kaappareiden ammattitaidolla laiva saatiin luotsattua Laanahin syrjäisen saaren satamaan. Saarella oli kuitenkin omat ongelmansa, joihin ei niinkään kuulunut hirviöitä, vaan ihmisten omia sotkuja. Saaren itsevaltainen päämies, Bahak, oli johtanut saarta jo vuosikaudet, mutta tämä oli ajautunut riitoihin Bairuijn naapurisaarella majaa pitävien merirosvojen kanssa. Koska kyseiset merirosvot olivat vielä kaapanneet Laanahin puusepän, oli laivan korjaamisesta tulossa pienoinen ikuisuusprojekti ilman ammattitaitoa. Lopputuloksena seikkailijat sotkeutuvat Laanahissa saaren sisäisiin kahnauksiin siinä määrin, että he ottivat osaa kumoukselliseen toimintaan. Bahak oli enteillyt seikkailijoiden petollisuutta vangitsemalla näiden kaappariystävät, mutta seikkailijat vapauttivat toverinsa urhoollisesti. Korjattuaan laivansa seikkailijat ja kaapparit jättivät vikkelästi Laanahin taakseen.

Purjehdittuaan päiväkaudet lounaaseen seikkailijoiden laivan yhytti paikallinen sotalaiva kapteeninaan Utmar-niminen mies. Hän kertoi, että olisi suuria kunnia saada seikkailijat vieraaksi valtiattarensa, Omira Shikarain, luokse Rhuirin saarelle. Tokkopa sotalaivan vierellä kannattaa kamalasti kieltäytyäkään. Samaan aikaan Ylvan käsi alkoi jomotella ja särkeä uudelleen sitten Corcan aikojen. Oliko Omira Shikarain saarella jokin pielessä? Valtiatar itse oli yksi Frynin mahtavien velhosukujen päälliköistä, eikä audienssisalissaan vaivautunut puhumaan vierailla, vaan sen hoiti hänen majordomonsa. Kaikessa lyhykäisyydessään paikallisia oli kadonnut mentyään etsimään viereisen Kij’n saaren aarretta ja huhuttiin, että saarella kummittelee. Seikkailijat olivat kuitenkin ammattilaisia, joten heidänhän olisi hyvä tutkia asia. Seikkailijat suostuivat lopulta hieman katsastamaan asiaa, mutta saarella olevat mystiset voimat saivat kuitenkin heistä yliotteen aaveiden puhuessa heille vain arvoituksia. Vain Afiya onnistui ymmärtämään, että aave etsi jotakin kuumeisesti:

“Tuokaa takaisin se, mitä menetin. Se mitä tavoittelin, sen minkä ihminen punoo sisimpäänsä. Vartija siellä odottaa, vartoo. Lyökää hänet ja tuokaa minulle takaisin… sen minkä menetin.”

Jokin mystinen voima sysäsi Afiyan, Pierrotin ja Ylvan outoon vieraaseen tummaan maailmaan, jossa hirviöt mellastivat vapaana. Tässä oudossa maailmassa he kohtasivat Itra-niminen tytön, joka oli onnistunut selviytymään pimeyden hämärässä kallioon rakentamassa savimajassa. Itra ei tuntunut tietävän tietä pois, vain mistä löytyisi lisää hirviöitä. Tähän johtolankaan tarttuen seikkailijat ajautuivat taisteluun maahinkaisten kanssa ja Pierrot myrkyttyi pahoin taistelussa kamalaa hirviöhämähäkkiä vastaan. Seikkailijat olivat nyt pahasti eksyksissä vieraassa maailmassa, jota hämärä hallitsi.

---

Sivuhuomautuksena mainittakoon kätevä ArtBreeder , jossa voi teettää helposti kaikenlaisia hahmokuvia sekä maisemia. Alla kuvakavaldi, olkaatten hyvät!

Hämärän maailmassa

Hämärän suomaisema

Aavenainen

Kij’n saari

Corca

Seikkailijat olivat viettäneet jo muutaman päivän merellä kaappareiden seurana. Punaisen lokin miehistö oli pistänyt heidät töihin, mutta edes yön rauhalliset hetket eivät välttämättä olleet rauhallisia. Kaikki kolme kärsivät erilaisista painajaisista…

Ylva

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. 

Heräät kesken sydänyön tuntien. Ruuman pimeys tuntuu liialliselta, kuin pahojen aavistusten ristiaallokalta. Tarvitset ilmaa, raitista yöilmaa. Könyät kannelle ja yövahti, Maro, nyökkää sinulle tervehdyksen. Essa on ruorissa, kasvot ovat ilmeettömät.

Ei tähtiä. Ei kaukaista valoa. Kuinka pitkä matka vielä on? Äkkiä koko maailma tuntuu painavalta. Liian mustalta, synkältä ja painavalta. Nojaat reelinkiin uupuneena, jalat eivät kanna kunnolla. Ja meressä…

Meressä on joku. Jokin. Ensin vain mustin piste mustan yön keskellä, sitten lähempänä. Kuin suuri varjo. Selittämätön pakokauhu valtaa mielen, henki salpautuu, huulet muodostavat puuroutuneita sanoja.

Varjo ui lähemmäksi. Se on kuin jättiläinen, täynnä pitkälle haaroittuvia kouria, oksia, levää, vihaa. Kauhaisu kerrallaan se lähestyy laivaa. Essa huudahtaa kauhusta. Yrität kontata karkuun kantta pitkin.

Ei… Liian myöhään. Valtava oksat tarttuvat reelinkiin ahnaasti ja mustan yön voimat kaatavat laivan. Liu’ut pitkin kantta kohti mustaa kitaa, joka puree lankkuja poikki. Saat viime hetkellä kiinni köydestä ja jäät killumaan hirveyden yläpuolelle kuin syötti. Yksi oksista tavoittelee sinua, pistää kylkeesi kuin koukku repien sinua alas.

Huudat avuksesi kaikki tahdonvoimasi rippeet, joita sinulla vielä on. Puukolla saat sivallettu oksan poikki, vaikka sen koukku jääkin törröttämään kylkeesi. Ryhdyt kiipeämään ylös, vaikka maailmassa ei tunnu enää yläpuolta olevan.

Ja samassa mustat voimat vetävät laivan syvyyksiin.

Heräät pudoten riippumatostasi ja suoraan kyljellesi köysipunoksen päälle.

Afiya

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää. Se on tuttu virvoittava ystävä.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. Jokin epämääräinen, mille et osaa tai et halua antaa nimeä. Et ikinä haluasi osata nimeä.

Heräät ruumassa täydessä pimeydessä. Muut nukkuvat. Ihosi puskee kylmää hikeä.

Koetat rauhoittaa mielesi, löytää loitsusanan valolle, mutta kieli tuntuu puutuneelta. Liian paksulta, kihelmöivältä ja isolta suuhun. Juotavaa. Tarvitset juotavaa.

Kömmit pystyyn riippumatostasi värähtäen. Oletko vilustumassa? Muut nukkuvat. Laiva keinuu. Punainen lokki liihottelee aaltojen päällä. Könyät kohti juomatynnyriä.

Vesi maistuu kitkerältä. Se saa kielen kutiamaan kamalasti.

Samassa kannelta kuuluu avunhuutoja, kauhunhuutoja. Jokin valtava voima tömähtää laivan kylkeen ja melkein kaataa sinut. Jokin on täällä. Jokin…

Laiva kallistuu. Kiiruhdat ylös kannelle vinoja portaita. Tähdetön yö tervehtii sinua, hulluuden hyöky huutaa sinulle. Suuri musta varjo on tarttunut laivan reeliinkin, väkevä, voittamaton. Sen rihmaiset kädet ovat tarttuneet Ylvaan ja riepottelevat tätä ilmassa kuin räsynukke, suupalaa.

Koetat kiljaista loitsusanat, mutta kielesi on liian paksu. Se täyttää jo koko suun kuin pesusieni. Samassa laiva kallistuu, kaadut ja…

Heräät tukahtuneeseen huutosi omassa riippumatossasi. Jostain kajastaa uusi päivä. Lokit kirkuvat. Purje paukahtaa. Olipa hirveä uni.

Pierrot

Saari. Se häilyy unessasi epämääräisenä, utuisena, sumuisena hahmona. Aivan kuin kompassi hakeutuisi sinne yhä uudelleen ja uudelleen. Jäikö jotain taakse? Jotain huomaamatta?

Sydänyöllä nukut levottomasti. Pian ollaan Corcassa. Heräät miettimään sitä useammin kuin kerran. Mitä sitten tapahtuu? Ottavatko kaapparit teidät avosylin vastaan? Vai pyöräyttävätkö kölin ali?

Tunneleita. Mustia tunneleita. Tuntemattomia ovia. Aamu-uni on levoton labyrintti.

Herätessäsi tunnet aitoa huojennusta päivänvalosta, joka piirtyy esiin ruuman luukusta. Lokit kirkuvat. Vedät syvään henkeä.

 

 

Hiljaisen oloiset seikkailijat siirtyivät aamiaiselle kannelle, jossa Maro korjaili kampiliiraansa. Essa oli tähystämässä ja huudahti tutun luodon nähdessään, että pian oltaisiin perillä kotona. Jo samaisena iltapäivänä seikkailijat näkivät ensi kertaa Corcan saaren, jonka kapteeni Tria Punavaaksa päätti kiertää itäpuolen kautta, jotta he saattoivat kaikki tervehtiä tuttujaan asiaan kuuluvasti.

Corcan satamassa seikkailijakolmikkoa katsottiin oudoksuen. Corcan kaapparikillan perämies, Sirinwe, saapui juttelemaan vakavasti Trian kanssa, mutta muukalaiset päästettiin maihin. He olivat nyt iltakiireiden keskellä suuressa kaapparikylässä, jossa katujen virkaa hoitivat pitkospuut ja satamassa lepäsivät kaappareiden monia korjauksia nähneet laivat.

Punaisen lokin miehistö vei kolmikon  paikalliseen krouviin, Ruutitynnyriin, kertomaan pelin säännöt. Sitä ennen paikallisen teatterin suuruus, sir Bastian, höpisi heille teatraalisen koreasti humalapäissään. Kun tämä oli mennyt, Tria painotti, ettei saariseikkailusta ei tullut mainita sanallakaan. Hölmöinkin tiesi, että Holvien valtakunnan läheisyydessä hiipparointi toi huonoa onnea, jos siihen ylipäätään uskoi. Urhea Tirj oli menehtynyt myrskyssä jouduttuaan yli laidan. Nyt hänet pitäisi silti haudata ja tämän vuoksi seuraavana aamuna kolmikko oli kutsuttu tai käsketty hautausmaalle valmistelemaan eräänlainen valeruumis arkkua varten. Tämä arkku kuljetettaisiin sitten zaneille, jotka olivat saapuneet Corcalle pari vuotta sitten ja asuttivat nyt saaren korkeinta huippua, Lokkivuorta. Nämä zanit osaisivat lukea Tirjille jäähyväiset matkalle tuonpuoleiseen, sillä tämän omaiset olivat merellä.

Afiya oli vähiten innostunut ruumiin rakentelusta ja päätti heti aamusta kysellä enemmän Corcan ihmiset aatoksista. Kaikki eivät puhuneet, varmaankin siksi, etteivät kaapparit yleensä välitä tietäjistä. Ruutitynnyrin pitäjän, Mammaksi kutsutun miehenkörilään kanssa, Afiya ehätti kuitenkin keskustelemaan erään puusepän ohella. Nämä tiesivät kertoa, että Tria Punavaaksa oli varsin omapäinen ja oli huonoissa väleissä erään toisen kapteenin, Leanan, kanssa, joka komensi Sunneva-nimistä laivaa.

Sillä välin Ylva ja Pierrot viettivät aikaa Punaisen lokin miehistön kanssa ja rakensivat valeruumista sekä koristelevat arkkua. He säikähtivät myös pahanpäiväisesti, kun sir Bastian ilmestyi esiin hautakivien takaa. Tällä oli pahemman luokan krapula.

Puoleen päivään mennessä Tirj-paran valeruumis oli valmis ja muut yhyttivät Afiyan, joka vaikutti suhtautuvan nyrpeästi koko Corcaan. Tästä huolimatta hän lähti muiden mukaan Lokkivuorelle viedäkseen Tirjin arkun perille. Periltä he löysivätkin zanien leirin, jonka johtaja, Zinja, otti Tirjin arkun vastaan ja antoi samalla Trialle parantavia rohtoja, jotka zanit olivat valmistaneet. Näin he maksoivat oleskelunsa Corcalla.

Ennen lähtöä vanhin Zinja pysäytti kuitenkin Ylvan ja tutki tätä tarkkaan puhuen zanien kieltä.

”Hän sanoo, että sinussa on synkkä kirous”, eräs zani-soturi sanoi tuimasti. Zanit sylkivät olkansa yli ja mutisivat suojaavia sanoja.

”Kirous?” Ylva kysyi hätkähtäen. Unet… Oliko se kaikki totta? Seikkailijoiden killassa oli kerrottu Holvien valtakunnan synkistä kirouksista. Jos sellainen saisi hänet valtaansa seuraukset olisivat kammottavat.

Afiya ja Pierrot saapuivat tukemaan Ylvaa. Zanit eivät muuta pukahtaneet.

”Meidän on päästävä takaisin Mennaelille”, Ylva sanoi. Vain Mennaelilla olisi tarpeeksi tietoa kirouksista.

Kaapparit kuuntelivat epäluuloisina zanien puheita, mutta he ottivat ne vakavasti. Matkaaja kerjäsi jo huonoa onnea mennessään Holvien valtakunnan lähelle, mutta kirous… Se oli vakavampaa.

”Palataan Corcalle”, Tria sanoi päättäväisesti.

Olisiko kaappareiden varmempi tehdä omia ratkaisuja muukalaisten suhteen? Vai auttaa heidät pois? Nuo ajatukset päässä kieppuen seikkailijat lähtivät paluumatkalle Corcan satamaan.

Kirotun saaren aarre

”Yritetään etsiä se lokikirjassa mainittu laiva. Tanssiva apina.”

Ensi töikseen kolmikko suunnisti saaren lounaiseen niemenkärkeen, josta näki hyvin pienelle naapurisaarelle. Sen toisella puolen törrötti laivan masto riekaleisen purjeen kanssa. Pierrot ja Ylva uivat kapean salmen ylitse tutkimaan hylkyä Afiyan jäädessä odottelemaan. Mutta hylky ei ollut Tanssiva apina, vaan Hullu hevonen. Hylky oli niin pahassa kunnossa, etteivät Ylva ja Pierrot uskaltaneet tutkia laivaa sen enempää. Nähtävästi se oli ollut murskaantuneena kiviin jo jonkin aikaa.

Seuraavaksi haaksirikkoiset päättivät lähteä tutkimaan saaren länsirantaa ja kulkea sitä myöten pohjoista kohti. Ei aikaakaan, kun he näkivät vanhan puoliksi uponneen hylyn meren lahdella sekä luolan rantakallioilla. Pahaksi onneksi vetehiset näyttivät asuttavan luolaa, sillä niitä uiskenteli kalastelemassa siellä täällä. Vaaran välttääkseen, seikkailijat kiersivät korkeampaa kukkulan kupeen kautta ja suuntasivat sitten kiertoreittiä hylyn luokse.

Tällä kertaa hylky osoittautui Tanssivan apinan hylyksi. Päältä jo näki, että sitä oli purettu jo kotvan aikaa sitten. Lokikirjan mukaan rakennustarpeiksi. Kenties jostakin löytyisi vielä mökkikin?

Tutkiessaan lähellä olevaa metsikköä, kolmikko törmäsi epäonnekseen kolmeen peikkoon, jotka olivat ansastamassa. Syntyneessä nujakassa vaihdeltiin iskuja ahkerasti, mutta seikkailijat selvisivät koitoksesta vähin vammoin. Peikot sen sijaan ei niinkään. Vähin äänin kolmikko jatkoi saaren pohjoispuolelle, jossa Ylva viimein huomasi mökin kukkulan ylärinteessä. Sen täytyi olla lokikirjan mökki.

”Haloo, onko ketään kotona?” Afiya huhuili.

Mökki ja sen pihapiiri näyttivät asumattomilta. Olivat olleet ties, kuinka kauan, sillä mökin katossa oli reikiä ja pihamaa puski heinää. Mökin sisältä ei löytynyt mitään erikoista. Kolmikko kiipesi läheiselle kalliolle tähystämään ja he näkivät jotain erikoista. Purjeveneen ankkuroituneena saaren koillisrannalle, kaksi hahmoa sen kannella vartioimassa. Ja neljä hahmoa, jotka tarpoivat heinikossa ja suuntasivat juuri kulkunsa mökkiä kohti.

”Saadaan vieraita”, Pierrot sanoi. Kolmikko keskusteli tovin ja päätti jäädä odottamaan tulijoita rauhallisin aikein. Tarkkasilmäisinä he olivat jo huomanneet pääkalloviirin purjeveneen mastossa. Tulijoiden täytyi siis olla kaappareita tai pahempaa, merirosvoja.

”Mitä tehdään? Puhutaanko?” Pierrot jatkoi.

Niin kolmikko päätti tehdä. Ei aikaakaan, kun epäluuloiset rosvot olivat mökin luona ja seikkailijoita sihdattiin ties millä aseilla. Kolmikko kertoi epäonnisesta reissustaan ja lopulta lokikirjasta, jonka olivat löytäneet saarelta. Rosvojen päällikkö, punahiuksinen nuori nainen nimeltä Tria Punavaaksa, vaikutti pohtivan ankarasti, mitä kertoa kolmikolle. Miksi rosvot olivat saarella? Saarella, joka oli liian lähellä pelättyä Holvien valtakuntaa.

Ylva muisti kuitenkin Trian lokikirjasta. Tämän täytyi olla hulluksi tulleen kapteenin tytär. Mutta miksi tytär oli palannut saarelle? Toivoiko hän, että hänen isänsä olisi elossa?

”Me etsimme hopeakirstua, ja jos haluatte pois saarelta, saatte luvan auttaa sen etsimisessä”, Tria sanoi, eikä kolmikolle oikein jäänyt vaihtoehtoja. He lupasivat auttaa, mutta eivät miten sattuu.

”Autamme tietty, mutta emme mene siihen hemmetin kiviympyrään”, Ylva lisäsi muiden puolesta.

Seikkailijat ja neljä kaapparia, Tria, Maro, Essa ja Tirj, lähtivät tutkimaan saarta. Yksi seikkailijakolmikosta laitettiin yleensä ensimmäisenä tutkimaan epämääräisiä luolia yhden kaapparin seuratessa perässä. Saaren keskellä kohoavan kukkulan uumenista löytyi salaperäinen kammio, jossa oli oudosta mustasta metallista tehty ovi. Sen avaaminen tuntui onnistuvan vain Afiyalta, joka oli tietäjä, joten omapäisesti hän lähti tutkimaan kammioiden salaisuuksia.

Kammioista löytyi vanhoja laboratorioita, yksi asuinhuone ja yksi lapsen huone. Asuinkammiossa oli vanha aikuisen luuranko. Seikkailijat pohtivat kuumeisesti, kuka paikalla oli oikein asunut lapsensa kanssa. Lokikirja antoi vain hullun viitteitä. Ainoa varsinainen johtolanka oli ’Tennius’-sana, joka oli raapustettu paperille erään kammion lattialla. He löysivät myös vanhan revenneen sivun, joka oli peräisin lokikirjasta. Siinä kirjoittaja kertoi vievänsä hopeakirstun saaren länsirannalle.

Kaapparit olivat saaneet tarpeekseen pimeistä luolista. Tria usutti heitä jatkamaan länsirannan tutkimuksia ja siellä heitä näytti onnistavan. Kirstu nimittäin lepäsi vanhan käppyräisen ja mustuneen puun juurakossa.

”No, urheat seikkailijat, käykää hakemassa kirstu”, Tria käski.

”Mene itse hakemaan”, Afiya tiukkasi takaisin.

Kaappareiden Tirj nauroi ja lähti hakemaan kirstua omin päin. Naurahtaen hän tarttui arkkuun ja lähti raahaamaan sitä. Siinä samassa musta puu heräsi eloon ja löi hirmuisella tällillä Tirjin aina rantaveteen saakka. Maro ampui pyssyllään puuta ja raivostui silminnähden.

”Juoskaa!” Pierrot kiljahti, sillä puu vyöryi heitä kohti.

”Takaisin laivalle!” Tria komensi, ja niin alkoi silmitön pakomatkan metsikön läpi. Tuntui kuin saari itse olisi noussut pakenijoita vastaan, sillä metsä, jossa he juoksivat, tuntui jotenkin unenomaiselta ja pahaenteiseltä. Synkeät mustat virtaukset kuluttivat voimat hetkessä ja takana puu vyöryi hakemaan saalista. Jostakin kuului miehen vertahyytävä kiljaisu. Tirj oli jäänyt jälkeen. Tria ja Maro näyttivät ottavan muihin etumatkaa, mutta Ylva-parka tunsi voimiensa ehtyvän.

”En jaksa enää”, Ylva sanoi ja vaipui maahan.

Afiya jäi auttamaan häntä ja Pierrotkin ponkaisi takaisin huomatessaan kaksikon jääneen jälkeen. Essa ohitti heidät. Metsän myrkyllinen musta kirous painoi heitä joka puolelta ja vain Afiyan tietäjänvoimat pitivät viivyttävät lopullista hyökyaaltoa. Pierrot yritti kiskoa, mutta hänenkin voimansa alkoivat huveta. Ja siinä samassa Maro ampaisi paikalle ja nappasi Ylvan olalleen. Kun he viimein jättivät metsän taakseen, mieli kirkastui ja tuntui kuin he olisivat paenneet painajaisesta.

Kaappareiden laiva, Punainen lokki, odotti matalassa vedessä. Laivassa vartioi kaksi kaapparia, joille tuli kiire auttaa toverinsa ja muukalaiset laivaan. Ankkuri nostettiin ja tuuli tarttui purjeisiin.

”Sinne jäi hopeat”, Tria manasi katsoessaan, kuinka saari jäi taakse hämärtyvään yöhön.

”Parempi niin”, Ylva sanoi.

Kaikki olivat uupuneita, pelastuneet viime tingassa. Maro sai kiitokset avustaan ja vaatimaton kaappari vain myhäili ja tarjosi piipputupakkaa.

”Minne muuten ollaan menossa?” Afiya kysyi kaappareilta.

”Corcalle”, Tria vastasi ruorista, ”kotiin. Jos minulta kysytään, pärjäsitte hyvin saarella. Teille olisi hyötyä Corcalla. Tokkopa pitävät teitä enää elävien kirjoissa siellä Mennaelilla.”

Kolmikko supatti hetken keskenään. Tällä hetkellä ei tainnut olla erityisesti vaihtoehtoja. Pierrot ennätti jo kuitenkin julistamaan: ”Joo, me tullaan Corcalle! Tuskin ovat meitä lähteneet pelastamaan!”

 

Vene nro 13

Saraneassa aina sattuu ja tapahtuu! Uusi Seikkailijoiden kilta -kampanja pyörähti käyntiin ja pääsemme tutustumaan Ylvan, Pierrotin ja Afiyan seikkailuihin. Kaikki alkaa rauhallisissa merkeissä Mennaelin saarelta eräänä kesäisenä päivänä.

---

Meren rauhoittava kohina kuiskii Mennaelin saaren rantaa vasten. On lämmin toukokuun päivä, ja mereltä puhaltava etelätuuli tuntuu lupaukselta kuumasta kesästä. Rantahiekassa on muiden kulkijoiden jälkiä, jotka kaikki johtavat suurta satamaa kohden.

Tänään on viimeisten koitosten aika. Mennael on opettanut teille paljon seikkailijan jaloja taitoja, mutta viimeiset kokeet kertovat, oletteko valmiita kohtaamaan maailman vaarat. Satama kuhisee, osa on tullut jo hyvissä ajoin, toiset ovat heränneet varhain ja kävelleet vielä kerran Mennaelin ihmeitä katsomassa. Kaikki tuntuvat olevan valmiita.

Halfstan Suolaparta, yksi killan kokeneista kapteeneista ohjaa tulokkaita ryhmiin. Koitoksen tarkoituksena on purjehtia pienelle ryhmällä Mennaelin lähisaarille ja löytää sieltä piilotettuja aarteita. Koitos on samalla kilpailu eri ryhmien välillä ja voittajia on tunnetusti juhlittu komeasti. Sanotaanpa, että he pääsevät myös itse valitsemaan tulevan asemapaikkansa Saraneasta.

Erikoisen koitoksesta tekee, että ryhmä koostuu täysin satunnaisesti. Sitä ei voi koskaan tietää, millaiset toverit tehtävää varten saa, mutta yhteistyön on sujuttava, jotta koitoksesta selviää.

“Meri on aina oikukas, älkää unohtako sitä!” Halfstan Suolaparta muistuttaa tulijoita. Joskus on käynyt niinkin onnettomasti, että meri on vaatinut varomattoman kokelaan hengen.

Saavutte kukin omia reittejänne ja kohtaatte satamassa lokkien kirkunan, merilevän ja tervan tuoksun, kokelaiden äänekkään puheensorinan ja Halfstanin kuuluvan äänen, joka ohjaa kunkin omaan ryhmäänsä.

“Ylva? Ryhmä 13, ole hyvä. Afiya? Ryhmä 13, ole hyvä. Pierrot? Ryhmä 13, tuolla airovaraston vieressä, ole hyvä. Te purjehditte veneellä numerolla 13.”

Te kolme näytätte muodostavan ryhmän aarrejahtia varten, joka kestää kokonaisen viikon ajan. Se, kuka löytää eniten aarteita, on tietenkin voittaja. Jokaisella Mennaelin saarella odottaa kätketty aarre ja saaria on sentään vain tarpeeksi! Kun saaren aarre on löydetty, sen korkeimmalla kohdalla liehuu lippu löytymisen merkiksi. 

Kuinka monta aarretta ehditte löytää? Oletteko te voittajia?

Kilpailun huumaa! Tutustuttuaan hieman toisiinsa, kolmikko päätti suunnata suoraan pohjoista kohti, Muurien saarille, josta saattaisi olla helpompi saada voittoja. Ensimmäisessä koitoksessa heidän täytyi suoriutua kiipeilystä vanhalle rauniotornille, mutta tämä ei tuottanut haasteita. Muut ryhmät kintereillään joukkio pyrki heti naapurisaarelle, jonka kivilabyrinttiin tietäjät olivat loihtineet otuksen, jonka peittoamiseen tarvittiin koko ryhmän toimintaa. Tämänkin he suorittivat juuri toisen ryhmän nenän edessä ja voitontahto kasvoi jo yli äyräiden.

Kolmas koitos Killingin saarella olikin jotain vallan muuta kuin taistelua tai kiipeilyä. Saarella vietettiin nimittäin häitä ja sulhaspari oli järjestänyt iloiset tanssiaiset häiden kunniaksi. Mutta oppisivatko seikkailijat tanssin askeleet? Koitos ei ollut niitä helpoimpia ja tuntui melkein mahdottomalta, kunnes Pierrot onnistui liikkumaan sukkelasti koko tanssin läpi. Samaisella hetkellä kilpaveikot rynnistivät paikalle, mutta liian myöhään. Joukkue nro 13 oli saanut jo kolme palkintoa.

Kun he jatkoivat matkaa, nousi etelästä kuitenkin myrsky, joka teki purjehtimisesta vaivalloista. Pian rankkasade jo piiskaisi kulkijoita ja tuuli puhalsi voimakkaissa puuskissa. Urhoollisesti kolmikko teki työtä, ensin päästäkseen rantaan ja lopulta vain sen vuoksi, etteivät he uppoisi. Mutta myrsky oli voimakkaampi. Se ajoi heitä luodetta kohti kuin vihan voimalla ja ajantaju hämärtyi. Päivät seurasivat toisiaan, eikä purjehtijoiden auttanut muu kuin selviytyä.

Kun kohtasivat viimein maata, heillä ei ollut juurikaan voimia rantautua. Myrsky ja vene tekisivät sen puhtaasti heidän puolestaan. Vene nro 13 paiskautuikin voimalla vieraaseen rantaan, hajosi ja pudotti kolmikon kyydistään.

Kun kolmikko viimein heräsi hiekkarannalta, oli kirkas aamu. Aallot kohisivat hiljaa rantaan. Edessä häämötti metsää, ylempänä suuri metsäinen kukkula. Missä he oikein olivat? Elossa… Mutta kuinka kauan?

Voimia kerättyään kolmikko perusti leirin rannan lähelle ja ryhtyi sitten tutkimaan saarta. Heillä ei ollut enää venettä ja ruokaakin oli vain nimeksi. Kukkulaa kiertäessään he äkkäsivät luolan suuaukon ja uteliaisuus velvoitti heitä tutkimaan paikan. Maassa näkyi kuitenkin outoja jalanjälkiä… Peikkoja! Saari ei siis ollut erityisen ystävällinen paikka. Kuinka kauas Mennaelista he olivatkaan ajautuneet?

Hetken neuvoteltuaan kolmikko päätti tutkia luolan. Varovasti he hiipivät sisään ja löysivät pian yhtä ja toista peikkojen valmistamaa tai löytämää rojua. Kivikeihäitä, köysiä, rujoja nahkanuttuja – sekä peikkoja. Päivänokosilla. Ylva ja Afiya olivat sitä mieltä, että vaaralliset otukset piti heti vaientaa. Pierrot empi ja kolmikon kiistellessä oliot havahtuivat ja olivat erittäin tyytyväisiä, kun ruoka oli tullut heidän luokseen omin päin.

Pian luolassa käytiinkin karmeaa nujakkaa, sillä vaikka peikot oli jokseenkin yllätetty, ne pistivät hyvin hanttiin. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia muutaman ruhjeen jälkeen ja ryhtyivät tutkimaan peikkojen tavaroita, joka koostui näköjään hylkytavarasta ja muusta rojusta, jossa oli myös ihmisvaatteita. Niiden seasta Pierrot löysi vanhan lokikirjan.

Luolaa riitti kuitenkin yhä, joten kolmikko päätti vielä tutkia lisää. Peikot olivat harjoittaneet metsästystä, joten seikkailijat ryöstivät näiden ruokavaraston. Eräästä sivutunnelista kuului selvästi meren kohinaa, mutta se oli veden vallassa. Siellä myös eleli vetehisiä, jotka toivoivat vaihtelua ruokavalioonsa. Lyhyen taistelun jälkeen kolmikko päätti perääntyä ja palata leiriin lepäämään ja syömään. Nyt heillä oli kosolti aikaa myös tutustua Tanssiva apina -nimisen laivan lokikirjaan. Ehkä se kertoisi, missä he oikein olivat?

Velhon malja

Sankarit palasivat rämekylän retkeltään ja pian Suhbassan palkkasotureiden keskuudessa kiirikin tarina, että tietyt palkkasoturit olivat päihittäneet vaarallisen hirviöhämähäkin. Palkkasotureiden ohjaajat ottivatkin pian yhteyttä seikkailijoihin ja kertoivat, että heitä odotettiin velhon palatsissa. Moni katsoikin kateellisena, kun he suuntasivat kaupungin ylemmille tasoille valmiina ottamaan vastaan kultaisen manttelinsa.

Viskaali Krinik otti tulokkaat vastaan palatsin portilla ja ohjasi heidät vastaanottosaliin, jossa oli muitakin uusia tulokkaita. Krinik puhui suuresta palkkiosta, joka oli koituva kultaisten vartijoiden osaksi ja puheen lopuksi jokaisen oli määrä juoda viiniä kultaisesta maljasta. Rhuarch oli vain juovinaan aavistaen pahaa, mutta muut siemaisivat. Hitaasti kultaisen manttelin saaneet vartijat alkoivat muuttua. Tyhjä katse ilmestyi kaikkien silmiin ja Rhuarch päätti pelata mukana. Sattumalta Reca oli myös välttänyt pelottavan kohtalon rautaisen pötsinsä ansiosta. Kun kypärät laskettiin päähän, Krinik alkoi komentaa heitä eri puolille palatsia. Seikkailijat ohjattiin kohti kellaria.

Tyrmissä velloi kuvottava löyhkä. Jo ensimmäisessä huoneessa Krinik kertoi, että päätehtävä oli syöttää ”toukkaa”. Raaka liha oli sen mieleen. Mikä ihme tämä toukka oli, sitä ei Krinik selittänyt. Muuten vartioitiin käytäviä, etteivät vangit päässeet livistämään. Rhuarch ja Reca teeskentelivät olevansa yhtä aivottomia kuin juoman uhrit ja seurasivat näitä vartiopaikalle suureen huoneeseen, jonka seinillä oli sellien ovia. Kun seikkailijat olivat vihdoin keskenään, Rhuarch ja Reca yrittivät huudella toisia hereille. Nämä eivät liikahtaneetkaan.

Kun puhe ei tuottanut tulosta, Rhuarch ja Reca päättivät kokeilla voimatoimia. Mätäjuuri oli tunnettu vastamyrkky, mutta tahdottomiksi nukeiksi muuttuneet seikkalijatoverit eivät sulattaneet pakkotoimia, vaan karkasivat kaksikon kimppuun. Syntyneessä nujakassa jaettiin vammoja, mutta siitä huolimatta Rhuarchin ja Recan suunnitelma toimi ja he saivat ajettua myrkyn pois toisista. Toiset ihmettelivät hetken, missä ihmeessä he oikein olivat, kunnes toiset saivat selitettyä tilanteen.

Tilanne oli sikäli hankala, että viereisessä kammiossa odotti ruokaansa jokin ”toukka”. Lisäksi he vahtivat sellejä, joissa näytti viruvan kirjava joukko velhon vankeja. Siinä samassa kuului, kuinka joku lähestyi selliosastoa ja seikkailijat palasivat kiireesti vartioimaan. Kun peikko asteli suuren lihakirveen kanssa kammioon, valkeni kaikille, ettei palatsin asiat olleet ihan kohdallaan. Hoideltuaan peikon napakan nopeasti joukkio tutki muut käytävät, jonka päädyssä oli luultavasti pakotie johonkin ulkoilmaan – ainakin vedosta päätellen. Seikkailijat päättivätkin vapauttaa vangit ja laittaa heidät karkaamaan luolien kautta samaan aikaan kuin he itse soluttautuisivat palatsiin yleisen sekasorron aikana.

Suunnitelma näytti toimivan. Vartijoiksi tekeytyneenä seikkailijat pääsivät Maresh al Bashan makuukamareihin asti ja piiloutuvat väijytystä varten. Kun velho viimein palasi tarkastuskäynniltään vartijoidensa kanssa, seikkailijat ampaisivat tämän kimppuun. Syntyneessä taistelussa velho ehti lumota Keran, joka kääntyi asetovereitaan vastaan. Lopulta velho sai surmansa ja samaten yksi velhon henkivartijoista. Hämmentynyt eloonjäänyt vartija alkoi ihmetellä, missä hän oikein oli. Kävi ilmi, että hän oli yksi Mashaban kadonneista Seikkailijoiden killan jäsenistä. Toinen heistä makasi valitettavasti jo kuolleena velhon huoneiston lattialla.

Salaovea hyödyntäen seikkailijat päättivät lähteä vähin äänin palatsista. Heidän olisi vielä raportoitava tapahtumat Maresh al Bashan veljelle ja toivottava, että kyseinen neuvottelu sujuisi hyvin.