Belef

Voimakkaat tuulet kisaavat turkoosina kimaltelevan meren lakeuksilla ja puhaltavat purjeisiin. Laiva niiaa hieman aalloilta toiselle, mutta on silti mitä parhain purjehdussää. On kulunut jo päiviä siitä, kun Rhuir ja Kij jäivät taakse, ja matkanteko kohti etelää sujuu joutuisasti.

Frynin saariston näyttäessä parhaimpia puoliaan miehistön keskuudessa vallitsee kuitenkin kyräilevä olotila. On kuin salaperäiset Kijin saaren tapahtumat olivasivat hämmentäneet jotakin näkymätän olevaisuuden kudosta tavalla, joka muuttaa kaiken. Kaapparit viihtyvät yhä useammin omassa seurassaan ja supisevat keskenään.

Afiyalla on outo tunne, että taakse jäänyt seikkailu kutsuisi jollakin tavalla takaisin. Ettei kaikki ollutkaan sitä, miltä näytti. Miksi korkeuksissa leijuva pyramidi valaisisi maailmaa? Mitä maailmaa? Miten sinne voi kulkea? Miten aaveet sen tekivät ja kuolivatko he juuri siksi? Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä enemmän ne näkyvät uniharhoina öiseen aikaan.

Ylvan käden särky on hellittynyt, mutta vain vanhan haavan osalta. Kämmenen palovammat ovat alkaneet parantua, mutta käteen on palanut mystisiä koukeroita aivan kuin muinainen kansa olisi polttomerkannut Ylvan. Välillä unissa huokuu kaipaus palata pimeyteen ja kerran olet säpsähtänyt hereille yksin laivan kannelta keskellä yötä, valmiina hyppäämään syvyyksiin.

Pierrot, joka on perinteisemmin tullut hyvin toimeen kaappareiden kanssa, on ollut jo päiviä suljettuna heidän sisäpiiristään. Tarkkasilmäisimmät huomasivat sen jo kenties Rhuirin saarella. Tällä on ollut myös vaikutusta Maron ja Pierrotin läheisyyteen, sillä kaappari on viihtynyt paremmin Linin seurassa.

On myöhäinen ilta ja päivän työt alkavat olla pulkassa. Iltapala on syöty. Aurinko laskee valaisten merimaailman hetkeksi loistavan hehkuvalla valollaan. Pierrot keskustelee Maron kanssa, mutta eleistä voi päätellä, ettei kaksikon keskustelu suju hyvissä merkeissä. Kun sanoja ei enää ole, Pierrot kääntyy kyyneleet silmissään kohti ruumaa.

Ylva saapui nopeasti jututtamaan ja lohduttamaan Pierrotia, joka oli paennut ruumaan. Rommin voimilla Pierrot ehti manata tunteetonta Maroa, jolta ei rakkautta riittänyt. Yön syvetessä seikkailijat vetäytyivät nukkumaan ja heräsivät seuraavana aamuna Maron huudahdukseen: ”Maata näkyvissä!” Seikkailijat olivat viimein saapuneet Frynin rannikolle.

Matka jatkui kohti etelää, ensin Aiz-Khen kauppalaan ja sieltä neuvojen jälkeen kohti Belefiä, kohti läntisen Frynin suurinta kauppakeskusta. Belefin muurahaispesä kuhisi vielä ilta-auringon valossa, kun laiva jäi satamalaituriin. Seikkailijat olivat saaneet tarpeekseen laivasta, sillä he päättivät nopeasti etsiä paikallisen kiltasalin karistaakseen merimatkan muististaan. Ainoastaan Ylva lupasi tulla kertomaan seikkailijoiden seuraavasta etapista.

Kiltasalia etsiessään joukkio törmäsi Guyhin, seikkailijaan Belefin kiltasalista. Tämä nuori ja puhelias seikkailija johdattikin vieraat suorinta tietä kiltatalolle. Hänen lisäkseen Ylva kertoi oudosta kaljupäisestä miehestä, joka seurasi kuulemma heitä. Outoa kyllä, muut eivät moista kaljupäistä miestä nähneet. Kiltasalin ulkopuolella he tapasivat Kriha-nimisen seikkailijan Ithaliasta, joka hänkin oli osa Belefin seikkailijoiden kiltaa. Yhdessä Kriha ja Guy esittelivät tulijoille kiltasalia sekä tutustuttivat heidät herkulliseen iltapalaan. Afiya näytti silmin nähden tyytyväiseltä saadessaan viimein oman huoneen pitkän merimatkan jälkeen.

   

Kiltasalissa Ylva tiedusteli ensin tietäjää ja sitten kiltamestari saatuaan tietää näiden olevan yksi ja sama henkilö. Kiltamestari Oama oli kuitenkin ollut jo muutaman kuukauden kaivauksilla Rhaib Zuzan aavikolla, eikä palaisi vielä hetkeen. Joukkio mietti kuitenkin tarvitsevan kiltamestarin ohjeita, joten Kriha lupautui opastamaan heidät kaivauksille. Sinne olisi muutaman päivän matka hevosilla ja joukkio halusi lähteä jo seuraavana aamuna.

Hyvin nukutun yön jälkeen Ylva oli ensimmäisenä aamiaisella ja näki säikähdyksekseen saman kaljupäisen miehen kiltasalin keittiössä. Ainoa vain, etteivät muut tuntuneet näkevän miestä, joten Ylva alkoi epäillä mielenterveyttään. Aamupalan jälkeen Ylva ja Pierrot kävivät kertomassa kaappareille aikeistaan lähteä sisämaahan, joten nämä olivat nyt jäähyväiset. Kaapparit toivottivat seikkailijoille onnea matkaan, mutta eivät olleet erityisen surullisia seikkailijoiden lähdöstä. Tämä kismitti edelleen Pierrotia ja kaksikko palasi takaisin kiltasaliin kaljupäisen miehen kummiteltua Ylvalle vielä kerran satamassa.

Kiltasalilla Afiya oli tutustunut Guyn laboratorioon ja saanut tältä tuiki hyödyllisiä rohtoja matkaa varten. Kun Ylva ja Pierrot palasivat satamasta, Kriha lähti johdattamaan heitä kohti kaupungin porttia ja hevostalleja. Oli aika suunnata Rhaib Zuzan aavikolle.

Hämärästä aamunkoittoon

Seikkailijat tuntuivat olevan eksyksissä hämärässä oudossa maailmassa. Pierrot makasi paikoillaan haluamatta liikkua minnekään, mutta Ipra ehdotti, että tämä laittaisi nenäänsä parantavia matoja. Tämä sai Pierrotiin vauhtia, sillä hän ei halunnut matoja nenäänsä missään muodossa. Uupumuksesta huolimatta seikkailijat päättivät liikkua eteenpäin, kunnes he tulivat oudon järven rantaan. Sen keskellä kohosi saari, jonka raunioissa hohkasi salaperäinen haalea valo.

Rauniosaari

Enteilevästi seikkailijat päättelivät, että vastaus sekä tie kotiin voisi löytyä saaren keskeltä. Niinpä he alkoivat kyhätä lauttaa, sillä uiminen järven mustassa haisevassa vedessä ei houkutellut ketään. Kun lautta oli jo viittä vaille valmis, hyökkäsi vedestä kuitenkin suuri kaksipäinen lisko seikkailijoiden keskuuteen. Se sai pian huomata seikkailijat liian hankaliksi suupaloiksi ja pakeni mustiin vesiin yhtä päätä heikompana. Seikkailijat työnsivät lautan vesille ja pääsivät rauniosaarelle.

Afiya jäi hetkeksi katselemaan taivaalle ja puhui oudosta hohtavasti pyradimista muille. Tämä paikka taisi sekoittaa kaikkien aistit. Raunioiden keskellä joukkio tapasi mustaan panssariin sonnustautuneen ritarin, joka vartioi hohtavaa punaista kiveä. Hetken se tuijotti seikkailijoita, kunnes kävi päälle piikkinuijalla huitoen. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia, ja ritari vaipui ensin tomuksi ja sitten mustaksi usvaksi, jonka keskeltä kohosi surullisen miehen aave.

Miehen aave

Aave ei kyennyt puhumaan, kun siltä kyseltiin asioita. Pohjaton suru vain paistoi miehen silmistä. Musta utu näytti pyörtelevän paikan yllä, kunnes se tarttui läheisiin kivikaariin ja loi oudon hehkuvan portaalin kivien väliin. Seikkailijat meinasivat ottaa oudon kiven ensiksi pohtien, että sen toinen aave halusi, mutta sitten he kuitenkin tulivat johtopäätökseen, että ehkä aave haluaisi löytää toisen aaveen tästä oudosta maailmasta? Muiden liikahtaessa jo portaalia kohti aave mukanaan, Ylva halusi kuitenkin ottaa salaperäisen punaisen kiven mukaansa. Kuin polttava kekäle se paloi kiinni taistelijan käteen, ja siinä samassa portaali pirstoutui kiviksi. Musta sumu vyöryi ja valtasi Ylvan.

Uusi musta ritari kohosi usvasta ja tälle kertaa kantaen Ylvan miekkaa. Uusi taistelu alkoi ja ritari ehti haavoittaa niin Ipraa kuin Afiyaakin, ennen kuin Pierrotin heittokeihäät pysäyttivät olennon. Usva kaikkosi, Ylva palasi kauhuissaan takaisin elävien kirjoihin ja portaali hehkui uudelleen etäistä valoa. Käsi palaneena Ylva raahautui muiden mukana portaalin läpi.

Tuntui siltä kuin kaikki olisivat pudonneet ylöspäin, jonnekin toisaalle. Ja siinä samassa he heräsivät Kij’n saaren raunioista. Oli kaunis aamu, ja kaksi aavetta kohtasi tunteikkaasti toisensa ja pitkään kuiskittuaan kietoutuivat toisiinsa. Mereltä nousevat tuuli puhalsi heidän hahmonsa näkymättömiin. Hämärän maassa vietetyt hetkeksi alkoivat pian tuntua unikuvilta, eivätkä pian löytyneet kaapparitkaan sanoneet mitään muuta. Outoa vain, että kaikki he noin vain nukahtivat. Ehkä saarelta olisi parempi suoria pois?

Seikkailijat olivat kuitenkin varmoja, että Kij’n saaren kirous oli poissa ja he palasivat voitonvarmoina takaisin. Nähtävästi Rhuirin valtiatar oli myös aistinut samaa ja palkitsi seikkailijat. Enempää seikkailijat eivät halunneet enää Rhuirin saarella viettää, vaan päättivät suunnata kaappareiden kanssa kohti etelää.

Etelämeren kutsu

Seikkailijoiden kiltaa on pelattu ahkerasti kahden porukan voimin, mutta muistiinpanot laahaavat… Kas tässä puuttuvia palasia!

---

Corcan saarella ehti tapahtua vielä yhtä ja toista, ennen kuin seikkailijat pääsivät palaamaan Mennaelille. Nähtävästi Ylvan mukanaan tuoma kirous loi saarella karmivan epäolennon, mutta seikkailijat ja kaapparit saivat olennon tuhottua, ennen kuin se pääsi aiheuttamaan vakavaa tuhoa. Tria, Lin ja Maro lähtivät viemään seikkailijoita takaisin Mennaelin saarelle ja kaikessa hötäkässä Pierrot ja Maro ehtivät kehittää lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan.

Mennaelilla yllätyttiin iloisesti, kun kadonnut veneen 13 seikkailijat palasivat kotiin. Paljon heiltä sitten kysyttiin matkasta, myrskystä ja kaikesta tapahtuneesta, mutta selonteon jälkeen he saivat olla rauhassa ja levätä Mennaelin saarella. Kaapparit jäivät myös Mennaelille kotvaksi, sillä Maro kaipasi killan apua löytääkseen parannuskeinon harvinaiseen verirokkoon. Seikkailijat olivat suorittaneet samalla kokelaskoetuksensa ja niin Afiya, Pierrot ja Ylva vannoivat seikkailijanvalansa ja liittyivät pysyvästi Seikkailijoiden kiltaan.

Oudot tapahtumat kuitenkin saavuttivat Mennaelin. Fryynien lähetystö saapui saarelle neuvottelemaan, sillä Bhatanin kuuluisalla vankilasaarella oli tapahtunut salaperäinen kapina, jota johti Afiyan isä. Nähtävästi fryynit ajattelivat tällä verisiteellä olevan jotakin merkitystä kapinan tai sen jälkimaininkien selvittämisessä, joten seikkailijat värvättiin ensimmäiselle komennukselleen Frynin valtakuntaan. Kaapparit laittoivat hynttyyt yhteen tuoreiden seikkailijoiden kanssa, sillä parannuskeino verirokkoon saattaisi löytyä juurikin Frynistä. Yhdessä suunnattiin kohti etelää.

Myrsky saapui kuitenkin taas riepottelemaan matkalaisia, joskin kaappareiden ammattitaidolla laiva saatiin luotsattua Laanahin syrjäisen saaren satamaan. Saarella oli kuitenkin omat ongelmansa, joihin ei niinkään kuulunut hirviöitä, vaan ihmisten omia sotkuja. Saaren itsevaltainen päämies, Bahak, oli johtanut saarta jo vuosikaudet, mutta tämä oli ajautunut riitoihin Bairuijn naapurisaarella majaa pitävien merirosvojen kanssa. Koska kyseiset merirosvot olivat vielä kaapanneet Laanahin puusepän, oli laivan korjaamisesta tulossa pienoinen ikuisuusprojekti ilman ammattitaitoa. Lopputuloksena seikkailijat sotkeutuvat Laanahissa saaren sisäisiin kahnauksiin siinä määrin, että he ottivat osaa kumoukselliseen toimintaan. Bahak oli enteillyt seikkailijoiden petollisuutta vangitsemalla näiden kaappariystävät, mutta seikkailijat vapauttivat toverinsa urhoollisesti. Korjattuaan laivansa seikkailijat ja kaapparit jättivät vikkelästi Laanahin taakseen.

Purjehdittuaan päiväkaudet lounaaseen seikkailijoiden laivan yhytti paikallinen sotalaiva kapteeninaan Utmar-niminen mies. Hän kertoi, että olisi suuria kunnia saada seikkailijat vieraaksi valtiattarensa, Omira Shikarain, luokse Rhuirin saarelle. Tokkopa sotalaivan vierellä kannattaa kamalasti kieltäytyäkään. Samaan aikaan Ylvan käsi alkoi jomotella ja särkeä uudelleen sitten Corcan aikojen. Oliko Omira Shikarain saarella jokin pielessä? Valtiatar itse oli yksi Frynin mahtavien velhosukujen päälliköistä, eikä audienssisalissaan vaivautunut puhumaan vierailla, vaan sen hoiti hänen majordomonsa. Kaikessa lyhykäisyydessään paikallisia oli kadonnut mentyään etsimään viereisen Kij’n saaren aarretta ja huhuttiin, että saarella kummittelee. Seikkailijat olivat kuitenkin ammattilaisia, joten heidänhän olisi hyvä tutkia asia. Seikkailijat suostuivat lopulta hieman katsastamaan asiaa, mutta saarella olevat mystiset voimat saivat kuitenkin heistä yliotteen aaveiden puhuessa heille vain arvoituksia. Vain Afiya onnistui ymmärtämään, että aave etsi jotakin kuumeisesti:

“Tuokaa takaisin se, mitä menetin. Se mitä tavoittelin, sen minkä ihminen punoo sisimpäänsä. Vartija siellä odottaa, vartoo. Lyökää hänet ja tuokaa minulle takaisin… sen minkä menetin.”

Jokin mystinen voima sysäsi Afiyan, Pierrotin ja Ylvan outoon vieraaseen tummaan maailmaan, jossa hirviöt mellastivat vapaana. Tässä oudossa maailmassa he kohtasivat Itra-niminen tytön, joka oli onnistunut selviytymään pimeyden hämärässä kallioon rakentamassa savimajassa. Itra ei tuntunut tietävän tietä pois, vain mistä löytyisi lisää hirviöitä. Tähän johtolankaan tarttuen seikkailijat ajautuivat taisteluun maahinkaisten kanssa ja Pierrot myrkyttyi pahoin taistelussa kamalaa hirviöhämähäkkiä vastaan. Seikkailijat olivat nyt pahasti eksyksissä vieraassa maailmassa, jota hämärä hallitsi.

---

Sivuhuomautuksena mainittakoon kätevä ArtBreeder , jossa voi teettää helposti kaikenlaisia hahmokuvia sekä maisemia. Alla kuvakavaldi, olkaatten hyvät!

Hämärän maailmassa

Hämärän suomaisema

Aavenainen

Kij’n saari

Corca

Seikkailijat olivat viettäneet jo muutaman päivän merellä kaappareiden seurana. Punaisen lokin miehistö oli pistänyt heidät töihin, mutta edes yön rauhalliset hetket eivät välttämättä olleet rauhallisia. Kaikki kolme kärsivät erilaisista painajaisista…

Ylva

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. 

Heräät kesken sydänyön tuntien. Ruuman pimeys tuntuu liialliselta, kuin pahojen aavistusten ristiaallokalta. Tarvitset ilmaa, raitista yöilmaa. Könyät kannelle ja yövahti, Maro, nyökkää sinulle tervehdyksen. Essa on ruorissa, kasvot ovat ilmeettömät.

Ei tähtiä. Ei kaukaista valoa. Kuinka pitkä matka vielä on? Äkkiä koko maailma tuntuu painavalta. Liian mustalta, synkältä ja painavalta. Nojaat reelinkiin uupuneena, jalat eivät kanna kunnolla. Ja meressä…

Meressä on joku. Jokin. Ensin vain mustin piste mustan yön keskellä, sitten lähempänä. Kuin suuri varjo. Selittämätön pakokauhu valtaa mielen, henki salpautuu, huulet muodostavat puuroutuneita sanoja.

Varjo ui lähemmäksi. Se on kuin jättiläinen, täynnä pitkälle haaroittuvia kouria, oksia, levää, vihaa. Kauhaisu kerrallaan se lähestyy laivaa. Essa huudahtaa kauhusta. Yrität kontata karkuun kantta pitkin.

Ei… Liian myöhään. Valtava oksat tarttuvat reelinkiin ahnaasti ja mustan yön voimat kaatavat laivan. Liu’ut pitkin kantta kohti mustaa kitaa, joka puree lankkuja poikki. Saat viime hetkellä kiinni köydestä ja jäät killumaan hirveyden yläpuolelle kuin syötti. Yksi oksista tavoittelee sinua, pistää kylkeesi kuin koukku repien sinua alas.

Huudat avuksesi kaikki tahdonvoimasi rippeet, joita sinulla vielä on. Puukolla saat sivallettu oksan poikki, vaikka sen koukku jääkin törröttämään kylkeesi. Ryhdyt kiipeämään ylös, vaikka maailmassa ei tunnu enää yläpuolta olevan.

Ja samassa mustat voimat vetävät laivan syvyyksiin.

Heräät pudoten riippumatostasi ja suoraan kyljellesi köysipunoksen päälle.

Afiya

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää. Se on tuttu virvoittava ystävä.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. Jokin epämääräinen, mille et osaa tai et halua antaa nimeä. Et ikinä haluasi osata nimeä.

Heräät ruumassa täydessä pimeydessä. Muut nukkuvat. Ihosi puskee kylmää hikeä.

Koetat rauhoittaa mielesi, löytää loitsusanan valolle, mutta kieli tuntuu puutuneelta. Liian paksulta, kihelmöivältä ja isolta suuhun. Juotavaa. Tarvitset juotavaa.

Kömmit pystyyn riippumatostasi värähtäen. Oletko vilustumassa? Muut nukkuvat. Laiva keinuu. Punainen lokki liihottelee aaltojen päällä. Könyät kohti juomatynnyriä.

Vesi maistuu kitkerältä. Se saa kielen kutiamaan kamalasti.

Samassa kannelta kuuluu avunhuutoja, kauhunhuutoja. Jokin valtava voima tömähtää laivan kylkeen ja melkein kaataa sinut. Jokin on täällä. Jokin…

Laiva kallistuu. Kiiruhdat ylös kannelle vinoja portaita. Tähdetön yö tervehtii sinua, hulluuden hyöky huutaa sinulle. Suuri musta varjo on tarttunut laivan reeliinkin, väkevä, voittamaton. Sen rihmaiset kädet ovat tarttuneet Ylvaan ja riepottelevat tätä ilmassa kuin räsynukke, suupalaa.

Koetat kiljaista loitsusanat, mutta kielesi on liian paksu. Se täyttää jo koko suun kuin pesusieni. Samassa laiva kallistuu, kaadut ja…

Heräät tukahtuneeseen huutosi omassa riippumatossasi. Jostain kajastaa uusi päivä. Lokit kirkuvat. Purje paukahtaa. Olipa hirveä uni.

Pierrot

Saari. Se häilyy unessasi epämääräisenä, utuisena, sumuisena hahmona. Aivan kuin kompassi hakeutuisi sinne yhä uudelleen ja uudelleen. Jäikö jotain taakse? Jotain huomaamatta?

Sydänyöllä nukut levottomasti. Pian ollaan Corcassa. Heräät miettimään sitä useammin kuin kerran. Mitä sitten tapahtuu? Ottavatko kaapparit teidät avosylin vastaan? Vai pyöräyttävätkö kölin ali?

Tunneleita. Mustia tunneleita. Tuntemattomia ovia. Aamu-uni on levoton labyrintti.

Herätessäsi tunnet aitoa huojennusta päivänvalosta, joka piirtyy esiin ruuman luukusta. Lokit kirkuvat. Vedät syvään henkeä.

 

 

Hiljaisen oloiset seikkailijat siirtyivät aamiaiselle kannelle, jossa Maro korjaili kampiliiraansa. Essa oli tähystämässä ja huudahti tutun luodon nähdessään, että pian oltaisiin perillä kotona. Jo samaisena iltapäivänä seikkailijat näkivät ensi kertaa Corcan saaren, jonka kapteeni Tria Punavaaksa päätti kiertää itäpuolen kautta, jotta he saattoivat kaikki tervehtiä tuttujaan asiaan kuuluvasti.

Corcan satamassa seikkailijakolmikkoa katsottiin oudoksuen. Corcan kaapparikillan perämies, Sirinwe, saapui juttelemaan vakavasti Trian kanssa, mutta muukalaiset päästettiin maihin. He olivat nyt iltakiireiden keskellä suuressa kaapparikylässä, jossa katujen virkaa hoitivat pitkospuut ja satamassa lepäsivät kaappareiden monia korjauksia nähneet laivat.

Punaisen lokin miehistö vei kolmikon  paikalliseen krouviin, Ruutitynnyriin, kertomaan pelin säännöt. Sitä ennen paikallisen teatterin suuruus, sir Bastian, höpisi heille teatraalisen koreasti humalapäissään. Kun tämä oli mennyt, Tria painotti, ettei saariseikkailusta ei tullut mainita sanallakaan. Hölmöinkin tiesi, että Holvien valtakunnan läheisyydessä hiipparointi toi huonoa onnea, jos siihen ylipäätään uskoi. Urhea Tirj oli menehtynyt myrskyssä jouduttuaan yli laidan. Nyt hänet pitäisi silti haudata ja tämän vuoksi seuraavana aamuna kolmikko oli kutsuttu tai käsketty hautausmaalle valmistelemaan eräänlainen valeruumis arkkua varten. Tämä arkku kuljetettaisiin sitten zaneille, jotka olivat saapuneet Corcalle pari vuotta sitten ja asuttivat nyt saaren korkeinta huippua, Lokkivuorta. Nämä zanit osaisivat lukea Tirjille jäähyväiset matkalle tuonpuoleiseen, sillä tämän omaiset olivat merellä.

Afiya oli vähiten innostunut ruumiin rakentelusta ja päätti heti aamusta kysellä enemmän Corcan ihmiset aatoksista. Kaikki eivät puhuneet, varmaankin siksi, etteivät kaapparit yleensä välitä tietäjistä. Ruutitynnyrin pitäjän, Mammaksi kutsutun miehenkörilään kanssa, Afiya ehätti kuitenkin keskustelemaan erään puusepän ohella. Nämä tiesivät kertoa, että Tria Punavaaksa oli varsin omapäinen ja oli huonoissa väleissä erään toisen kapteenin, Leanan, kanssa, joka komensi Sunneva-nimistä laivaa.

Sillä välin Ylva ja Pierrot viettivät aikaa Punaisen lokin miehistön kanssa ja rakensivat valeruumista sekä koristelevat arkkua. He säikähtivät myös pahanpäiväisesti, kun sir Bastian ilmestyi esiin hautakivien takaa. Tällä oli pahemman luokan krapula.

Puoleen päivään mennessä Tirj-paran valeruumis oli valmis ja muut yhyttivät Afiyan, joka vaikutti suhtautuvan nyrpeästi koko Corcaan. Tästä huolimatta hän lähti muiden mukaan Lokkivuorelle viedäkseen Tirjin arkun perille. Periltä he löysivätkin zanien leirin, jonka johtaja, Zinja, otti Tirjin arkun vastaan ja antoi samalla Trialle parantavia rohtoja, jotka zanit olivat valmistaneet. Näin he maksoivat oleskelunsa Corcalla.

Ennen lähtöä vanhin Zinja pysäytti kuitenkin Ylvan ja tutki tätä tarkkaan puhuen zanien kieltä.

”Hän sanoo, että sinussa on synkkä kirous”, eräs zani-soturi sanoi tuimasti. Zanit sylkivät olkansa yli ja mutisivat suojaavia sanoja.

”Kirous?” Ylva kysyi hätkähtäen. Unet… Oliko se kaikki totta? Seikkailijoiden killassa oli kerrottu Holvien valtakunnan synkistä kirouksista. Jos sellainen saisi hänet valtaansa seuraukset olisivat kammottavat.

Afiya ja Pierrot saapuivat tukemaan Ylvaa. Zanit eivät muuta pukahtaneet.

”Meidän on päästävä takaisin Mennaelille”, Ylva sanoi. Vain Mennaelilla olisi tarpeeksi tietoa kirouksista.

Kaapparit kuuntelivat epäluuloisina zanien puheita, mutta he ottivat ne vakavasti. Matkaaja kerjäsi jo huonoa onnea mennessään Holvien valtakunnan lähelle, mutta kirous… Se oli vakavampaa.

”Palataan Corcalle”, Tria sanoi päättäväisesti.

Olisiko kaappareiden varmempi tehdä omia ratkaisuja muukalaisten suhteen? Vai auttaa heidät pois? Nuo ajatukset päässä kieppuen seikkailijat lähtivät paluumatkalle Corcan satamaan.