Pitkä matka etelään

Vuolas joki vaahtoaa ja tyrskyää, kun lauttanne lähtee varovasti matkaan. Luonto on vasta hiljaa heräilemässä kevään ensi merkkeihin, mutta teille kevät tuntuu todelliselta Forochelin hyisten viimojen jälkeen.

Kénwë ja Franar osoittautuvat taitaviksi jokilauttureiksi, joiden johdolla matkanteko alkaa sujua. Vähän väliä he komentavat teidät tarttumaan sauvoihin, sillä veden virtaukset vievät teidät toisinaan herkästi päin rantatörmää. Tulee myös hetkiä, jolloin lautta on pakkko kantaa vaarallisten koskien vieritse.

Iltaisin pysähtyessänne olettekin usein aivan uuvuksissa ja leppoinen laskettelu lautalla alas virtaa haihtuu mielestänne. Työteliäät päivät seuraavat toinen toistaan ja joki levenee, kunnes se yhdistyy suureen jokeen. Aurinko alkaa lämmittää yhä enemmän ja rantatörmillä voitte nähdä pajunkissojen jo puskevan esiin.

Matka muuttuu helpommaksi ja etenette hyvää vauhtia. Sää tuntuu vain suosivan teitä joka päivä ja vihdoin eräänä iltana näette valojen tuikkivan kauempana etelässä.

”Nuo ovat Caras Celairnenin valot tai Carraksen, kuten jokilaiset sitä kutsuvat. He kulkevat joella, metsästävät ja käuvät joskus kauppaa lossothin kanssa. Heille mahtaa olla yllätys, kun saavumme vierailulle. Harvoinpa kukaan lossadan täällä asti käy. Samoojat vierailevat silloin tällöin, enkä itsekään ole täysi muukalainen. Täällä meidän on odotettava lupaa matkata Konnun halki.”

Sankareiden onneksi Caras Celairnenin päällikkö Cethwin otti heidät hyvin vastaan ja tarjosi näille niin hyvät oltavat kuin vain oli mahdollista. Vietettyään viikkoja kivuliaalla vaelluksella jo pelkkä kuuma kylpy sai heidän päänsä pyörälle. Kénwë poistui seurueesta pian hoitamaan asioita, joten ryhmä jäi odottamaan matkan jatkoa. He puhuivat paljon Cethwinin kanssa, joka uteli pohjoisen asioista, niin että Franar oli pyörtyä. Caras Celairnenista seurue hankki myös hieman parempia aseita ja haarniskoita, joiden he ajattelivat tulevan tarpeeseen.

Kénwë palasi pian matkaltaan ja kertoi, että seurue voisi kulkea Konnun halki, mutta sen täytyi tapahtua salassa ja yöaikaan. Itse pormestari oli kuitenkin luvannut majoittaa seurueen yhdeksi päiväksi, joten aivan salakähmäisesti ei seurueen tarvinnut kulkea. Tämä pormestari ei ollut kukaan muu, kuin Samvais Gamgi, Sormuksen ritari, jonka kotona Repunpäässä seurue vietti yhden päivän. Vaikka Repunpää olikin melkoisen suuri, riitti siellä kuitenkin hulinaa Samin ja Ruusan lapsien tottuessa nopeasti outoihin vieraisiin.

Jätettyään Repunpään taakseen Kénwë johdatti seurueen salaisia haltiapolkuja pitkin Rankkivuon sillalle, jossa hän toivotti matkaajille kaikkea hyvää. Hän varoitti myös heitä lähtemästä mistään hinnasta Vanhaan metsään. Seikkailut eivät tosiaan olleet seureen mielessä päällimmäisenä, vaan he kiiruhtivat parhaansa mukaan Briihin. Siellä heidät otettiin hyvin vastaan Pomppivassa ponissa ja herra Voivaltti järjesti ryhmälle hevoset etelää varten. Seurue sai myös kuulla, että Wilfric Vahveroinen oli nähty taas Briissä ja hän matkusti jossakin päin pohjoista tällä hetkellä.

Joukkio päätti kuitenkin jatkaa mitä kiireemmin kohti Tharbadia ja lähtivät jo heti seuraavana päivänä. He ratsastivat kuin myrskytuuli Tharbadiin, jonka he saavuttivat päivien matkustamisen jälkeen. Franar hidasti heitä jonkin verran, sillä hän ei ollut aikaisemmin ratsastanut päivääkään. Vihdoin eräänä iltana joukkio saapui uupuneina perille.

Matkalla palatsiin ryhmä kuuli tuttua hoilausta lähikapakasta. ”Ukkonen, Ukkos-Galmar! Ukkonen!” lauloi Turibor, joka oli syksyllä jäänyt tutustumaan Junkkareiden taloon, kun muu joukkio jatkoi Tharbadiin. Turibor oli luvannut matkata Tharbadiin ja täällä hän näköjään nyt oli. Ukkos-Galmar-laulu soi osakseen iloista suitsutusta ja joukkio aikoi palata jututtamaan miestä heti, kunhan he olivat vierailleet palatsissa.

Varakomentaja Cilis otti joukon vastaan yötamineissaan ja halusi oitis kuulla, mitä retkellä oli oikein tapahtunut. Hän oli silminnähden järkyttynyt kuullessaan kaikkien alaistensa kadonneen rosvojoukon vangitsemina samoojia myöten. Joukkio kertoi, että ainoa johtolanka oli Junkkareiden talo Rohanissa, sillä laivanpolttosuunnitelmat oli rustattu Junkkareiden talon mainoslehtisen taakse. Turibor saattaisi tietää jotain talon väestä. Cilis komensikin hakemaan Turiborin palatsiin ja alkoi kirjoittaa jo kiireistä kirjettä kuninkaalle. Ja samalla Cilis muisti, että Frûnia oli saanut postia. Frûnia luki kirjeen nopeasti ja mutisi sen olevan kotiväeltä.

Turibor yllättyi melkoisesti nähdessään joukkion uudelleen ja hehkutti miten lämmin vastaanotto Tharbadissa oli ollut. Vielä enemmän hän yllättyi, kun häntä vietiin jo palatsiin kuulusteltavaksi. Valitettavasti Turibor ei osannut sanoa mitään erikoista Junkkareiden talosta muuta kuin miten eteviä soittoniekkoja, näyttelijöitä ja taiteilijoita sieltä löytyi. Hän ei itse ollut nähnyt mitään outoa, joskin nimiä luetellessaan hän kertoi nähneensä Dartanin. Eivätkös joukkion jäsenet olleet jotain faneja?

”Vai Dartan?” Galmar murisi. Se ovela kettu oli sittenkin elossa. Ja jos petturi Dartan oli elossa, hän oli taatusti mukana juonessa oudon rosvojoukon kanssa.

”Sä lähdet huomenna meidän mukaan, Turibor”, Frûnia sanoi painavasti.

”Häh? Minne?”

”Junkkareiden taloon”, Narîg huomautti, eikä Turibor uskaltanut väittää vastaan.

”Saat tästä kuule hyvän tarinan vielä”, Galmar sanoi, ja bardin ilme kirkastui.

Joukkio jatkoi kohti etelää niin nopeasti kuin mahdollista. Päivien päästä he saapuivat Larach Duhnnanin mustainmaalaisen pikkukaupunkiin, jossa oli tarkoitus yöpyä ja hoitaa hevoset. Yhdessä tuumin joukkio suuntasi Katkenneen keihään majataloon, jossa olikin jo hyvä jono muita asiakkaita yöpaikka maksamassa.

”Ei jumankauta”, Narîg ehti sanoa ja osoitti sitten koreasti pukeutunutta naista, joka maksoi juuri tiskille.

Muut kääntyivät katsomaan. Se oli Chaira.

”Tieltä”, Galmar tivasi, kun he lähtivät rymyämään jonon ohi. Joku romuluinen kauppiaan vartija astui Galmarin eteen, mutta tämä taivutti korston samantien lattialle. Muut katsoivat parhaaksi katsella, mitä kiinnostavia yksityiskohtia seinissä oli.

Chaira kalpeni nähdessään vihaiset vanhat tuttavat. Mutta pakopaikkaa ei ollut, ja joukkio raahasi Chairan pihalle kuulusteltavaksi.

”Alahan selittää!” Galmar kivahti vihaisena. Frûnia asetti miekan terän naisen kurkulle.

”Hei, sori- sori siitä- Te ootte elossa- Sehän on hyvä-” Chaira soperteli.

”Missä Tomar ja Jaila on?”

”Missä palantirit on?”

”Missä laiva ja miehistö on?”

Kysymyksiä satoi joka suunnalta ja Chaira katseli vauhkona ympärilleen.

”Miehistö- varmaankin kuollut. F-folric sitoi ja heitti heidät yli laidan Rast Vornin kohdalla”, Chaira kertoi.

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.

”Heitti yli? Murhasi?” Galmar kivahti.

”Entä Tomar ja Jaila?” Frûnia parahti. Hänen ystävänsä…

”E-en tiedä. Sain löysättyä heidän siteitään, ennen kuin heidät-”

”Olitpa sinä sankari!” Frûnia murahti ja tuikkasi miekan kärjen kiinni kurkkuun.

”En- En voinut muuta! Se niiden johtaja oli sekopää. Folric! Tein minkä voin!” Chaira sanoi hätäisesti.

”Jätit meidät kuolemaan sinne pohjoiseen! Teit tosiaan minkä voit!” Galmar sähähti.

”Mä- Se oli varma kuolema. Itekin oisitte-”

”Pää kiinni! Missä Tomar ja Jaila on? Missä se laiva on?” Frûnia kysyi silmät leiskuen.

”Mä en tiiä- Rannikolla- Tomar ja Jaila. Ehkä elossa”, Chaira ähkäisi.

”Ja laiva, missä laiva ja palantirit on?” Galmar kysyi.

”Etelässä. Se meni etelään. Mä jäin Rautkymin suulla pois”, Chaira vastasi.

”Junkkareiden taloon?” Narîg tähdensi, mutta Chaira pudisti päätään.

”En tiedä siitä mitään. Ne lähti etelään”, Chaira jatkoi.

”Sä oot kanssa yks sankari. Ne kuolleet on sun kontollasi!” Galmar sanoi käsi nyrkkiin puristuen.

”Mä oon pahoillani- okei? Hei- älkää tappako mua. Mä- mä lupaan etsiä Tomarin ja Jailan. Ok?” Chaira yritti.

”Etsiä ja etsiä”, Galmar murahti ja Narîg pudisti päätään. Gondorilainen nappasi samalla rahamassin Chairan vyöltä.

”Ainakaan nämä ei ole sun”, Galmar sanoi.

”Hitto vie. Etsitkö muka oikeasti? Meiän pitäisi etsiä Tomar ja Jaila!” Frûnia huudahti.

”Frûnia, meillä on tehtävä!” Galmar ja Narîg sanoivat.

Frûnia laski miekan pois Chairan kurkulta ja rojahti maahan tunteiden repiessä mieltä riekaleiksi.

”Juokse, Chaira. Etsi ja Tomar ja Jaila. Ja jos me vielä nähdään sut-” Frûnia aloitti.

”Sä oot kuollut”, Galmar lisäsi, ja joukkion päästi Chairan pakenemaan paikalta.

”Meinaakohan se etsiä niitä?” Frûnia kysyi, kun muut auttoivat hänet pystyyn. Franar ja Turibor vain ihmettelivät, mistä on kyse.

”Kuka tietää. Mutta tehtävä on tärkein. Meidän on löydettävä palantirit, Frûnia”, Galmar ja Narîg sanoivat.

Larach Duhnnan katsottiin turhan vaaralliseksi paikaksi yöpyä pienen näytöksen jälkeen ja joukkio oli pian taas tien päällä. Leiriydyttyään yöksi metsän siimekseen joukkio odotti tulevaa aamua ja matkaa Junkkareiden saliin. Löytyisikö sieltä vastauksia? Ja Folric, rosvojen johtaja, jolla oli kontollaan jo monta henkeä.

 

 

Kaukaisilla rannoilla

Tuhopolttajien työ ei lannistanut retkikuntaa, sillä Iltatähti saatiin korjattua neljässä päivässä tihutyön jälkeen. Kaksikymmentä sotilasta ja kolme samoojaa, Tomar, Jaila ja Faidra, ottivat osaa retkikuntaan. Ja saapuipa laiturille myös Chaira, jonka Galmar oli palkannut. Kun Iltatähti irtosi Tharbadin laiturista, Frûnia ja Tomar löivät hopeakolikosta vetoa, että kumpi oksentaa merellä ensin.

Iltatähti matkasi ensin alas Gwathló-jokea, kohti merta. Retkikunta ohitti Sudurin pikkukaupungin ja lopulta Lond Daerin vanhat rauniot, jotka meri oli nähtävästi huuhtonut uudelleen näkyviin. Tästä olivat aarteenetsijätkin saaneet vihiä, sillä heitä parveili raunioiden luona äkkirikastumisen toivossa. Sen enempää eivät matkalaiset kiinnittäneet heihin huomiota, sillä Iltatähti lipui nyt merelle.

Ohitettuaan Rast Vornin Iltatähti jatkoi rannikkoa myötäillen kohti pohjoista. He matkasivat joutuisasti, ihmettelivät Lhûnin lahden suuta ja kaukaista haltiatornia. Moni ehti pohtia, vieläkö haltiat asuivat noilla mailla vai olivatko kaikki jo lähteneet Länteen.

Pohjoisemmaksi tultaessa merenkäynti kävi kuitenkin kovemmaksi, kunnes se viimein puhkesi raivoisaksi myrskyksi. Kylmä tuuli ja hakkaavat aallot koettivat tuhota Iltatähden perusteellisesti ja kaksi päivää ja yötä miehistö taisteli meren loputonta vihaa vastaan. Kun taistelu viimein laantui, oli meri vaatinut viiden merimiehen hengen ja Iltatähti kaipasi pikaisesti korjauksia.

”Maata näkyvissä!”

Kapteeni Kisenan ei juuri muuta tarvinnut tällä hetkellä kuin paikan, jossa korjata laiva. Edessä kohoavat jyrkkäkallioinen saari ei voinut olla mikään muu kuin Himling, jonka olemassaolosta vain harva tiesi. Se tarjosi kuitenkin nyt suojaa sen aikaa, että korjaukset saatiin tehtyä.

Frûnia, Narîg, Galmar ja Galag eivät kuitenkaan jääneet toimettomiksi korjausten aikana, vaan päättivät tutkia salaperäiseltä vaikuttavaa saarta. Galag löysi varsin pian tuoreita ajopuita – laivanosia – rannalta kivien seasta. Oliko jokin muu laiva tuhoutunut myrskyssä?

Tomar, Jaila ja Faidra olivat myös astuneet rantaan. Tomar oli hävinnyt vetonsa Frûnialle ja viettänyt suurimman osan ajasta pää ämpärissä. Nyt kun mies oli taas jokseenkin jaloillaan, oli saari parempi vaihtoehto viikkojen keinumiselle. Joukkio äkkäsi samassa tornin raunion korkealla jyrkkien kallioiden päällä sekä sinne vievän jyrkän polun. Oli ehdottomasti tutkittava, mitä ylhäällä oikein oli.

Polku osoittautui kaikkea muuta kuin helpoksi. Osia siitä oli aikaa sitten romahtanut aaltoihin, joten välillä oli pakko kiivetä hankalista paikoista. Galmar joutuikin hetkeksi pulaan valitettassaan väärän reitin ja apuun kiiruhtanut Frûnia sai pelastettua miehen viime hetkellä, ennen kuin osa rinnettä romahti alas. Vihdoin koko joukkio oli saapunut jyrkänteen laelle ja ihmetteli nyt edessä avautuvaa näkyä.

Suuren linnoituksen raunio lepäsi merituulen ja luonnon armoilla saaren korkeimmalla kohdalla. Joskus aikoinaan se oli kai ollut voittamaton rakennelma, mutta vuosisatojen raaka tuuli ja sade olivat vääjäämättä tehneet tehtävänsä. Juokkio suuntasi tutkimaan raunioita ja keskuslinnasta löytyikin vielä ahdas kierreportaikko alas kellarin uumeniin. Jaila ja Faidra päättivät jäädä vahtimaan ylös, kun muut astelivat soihdun sytytettyään pimeyteen.

Pohjakerrokseen oli aikojen saatossa tai myrskyn voimasta päässyt vettä ja se ylti tulokkaita polveen asti. Galmar kahlasi eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan outoa kuiskimista. Sitten huutoa, itkunsekaista sopertelua.

”Aaveita!” Galmar kiljahti ja perääntyi oitis portaikkoa kohden.

Hohtavan kalpea olento ilmaantui pian ovisyvennykseen raahaten mukanaan aavemaista miekkaa. Galmar ja Narîg, jotka osasivat auttavasti itäläisten kieltä, ymmärsivät aaveen puheista epämääräisiä sanoja Hithlumin koirista ja pettureista sekä tämän nimen – Uldor.

Sen enempää eivät Galmar ja Narîg ehtineet saada selville, kun aave syöksyi jo Galmarin kimppuun miekallaan viiltäen. Aavemiekka osui Galmar-parkaa kaulaan, mutta kulki siinä samassa miehen läpi. Frûnia ampaisikin avuksi, mutta hänen miekkansa leikkasi vain aaveen poikki mitään vahinkoa aiheuttamatta. Säikähtänyt Galmar kuitenkin pisti lumotulla hilparillaan aavetta ja hirvittävästi karjaisten aave räsähti tuhansiin pieniin kipunoihin muiden suureksi ihmetykseksi.

”Oletko kunnossa?” Frûnia kysyi Galmarilta, joka näytti kalpealta ja koetteli kurkkuaan.

”En tiedä. Tuntuu kuin- kuin pääni olisi lyöty pois.”

Kesti tovin, ennen kuin Galmar uskalsi ottaa askeltakaan kellarin syvyyksiin. Mutta muita aaveita he eivät enää kohdanneet, vain ovia, joiden takaa he löysivät ammoin unohdettuja aarteita. Mithrilistä taottuja haltia-aseita, panssareita, kilpiä ja jopa soittimia. Mutta vanha muinainen neuvotteluhuone paljasti, kenen asumus suuri linnoitus oli aikoinaan ollut, sillä huoneen tuoleihin oli kaiverrettu riimuin niiden käyttäjät: Maedhros, Maglor, Celegorm, Caranthir, Curufin, Amrod ja Amras – Fëanorin pojat. Frûnia kertoi muille näiden osuudesta silmarilien tarinassa.

Joukkio palasi tutkimusten jälkeen laivaan saaliineen, vaikka saari osoittikin paluumatkalla vielä oman vaarallisuutensa. Narîg menetti otteensa kiivetessään alaspäin ja vain Galmar salamannopeat refleksit ja suuret voimat saivat pysäytettyä varjaagin rajun ilmalennon sen alkuvaiheessa. Lopulta joukkio palasi ehjin nahoin laivalle odottamaan lähtöä. Seuraavaksi otettaisiin kurssi kohti Forochelin lahtea.

 

Paluu Tharbadiin

Kirpeän syysyön jäljiltä keräätte varusteenne ja katsotte, kuinka aurinko kohoaa kohmeloisena itäisellä taivaalla. Levottomat unet ovat vaivanneet mieltänne yön aikona. Milloin vanhat hirviöt ovat olleet kintereillänne, milloin tumma haltianeito on kävellyt Evendim-järven pinnalla.

Ancala on on vaitelias aamutuimaan ja tehdessänne lähtöä hän katsoo vielä kauas järvelle, joka kimaltelee aamuauringossa. Nainen tekee hitaan hyvästelyn eleen ja palaa sitten satuloimaan ratsunsa matkaa varten. Kun suuntaatte vanhalle kuninkaantielle, huomaatte, että joku on jättänyt tuoreita lumpeenkukkia vanhan haudan viereen.

Viileä syyssää kylmettää kasvonne hevosten laukatessa tietä pitkin. Kun viimein saavutte metsästäjien leiriin, Ancala hyvästelee teidät.

“Tässä kohtaa tiemme eroavat, urheat ystäväni. Minun on palattava pohjoiseen, mutta kulkekoot dunedainin rohkeus kanssanne koko matkan Tharbadiin ja kauemmas. Kuninkaan ja kuningattaren nimissä, onnea matkaan!”

Tie kääntyy etelään, kohti Briitä, kohti Tharbadia. Matkaatte päättäväisinä ja valppaina, mutta erämaa nukkuu rauhallisena odottaen kuulostellen talvea. Pomppivan ponin majatalossa teitä kohdellaan jälleen kerran kuin sankareita, eikä herra Voivalvatti hyväksy minkäänlaista maksua vierailustanne.

Kohti etelää. Kohti Tharbadia. Näky kertoi teille kahdesta palantirista jäisellä rannalla, ei vain yhdestä. Mikä uutinen! Mutta ilman hyvin varustettua retkikuntaa pohjoinen on liian vahva vastus.

Kun Tharbadin valot loistavat iltahämärässä, huokaisette helpotuksesta. Olette palanneet ehjin nahoin Annúminaksesta.

Joukkio paluu Tharbadiin sujui rauhallisissa tunnelmissa ja nopeasti matkan anti käytiin läpi niin komentaja Wilfricin ja varakomentaja Ciliksen kanssa. Salaisen kirjaston avain päätettiin lähettää Minas Tirithiin sekä kirjoittaa samalla selonteko pohjoisen tapahtumista. Wilfric ja Cilis olivat yhtä mieltä siitä, ettei kahta palantiria voinut noin vaan jättää odottamaan kevättä, vaan retkikunta olisi varustettava heti.

Pienoisen etsimisen jälkeen kapteeni Erian Kisenan päätettiin palkata kippariksi Forocheliin suuntautuvalle matkalle. Iltatähti-nimistä laivaa ryhdyttiin varustamaan matkaa varten saman tien ja Wilfric lupasi, että Tharbadissa vaikuttavat samoojat, Frûnian vanhat ystävät, Tomar, Jaila ja Faidra, lähtisivät mukaan matkalle. Heidän lisäkseen Wilfric määräsi avuksi vielä 20 sotilasta.

Tyytyväisinä joukkio ja komentajat siirtyivät juhlimaan retken alkua Jokiankkuri-nimiseen kapakkaan, jossa he kohtasivat tutun metsästäjänaisen, Crailan, joka oli tullut kaupunkiin viettämään leveämpää elämää Galmarilta saamillaan palkkarahoilla. Galmar keksi parin tuopillisen jälkeen, että voisi olla hyvä idea palkata Craila mukaan reissuun. Frûnian pudistellessa päätään huomattava summa hopeaa vaihtoi jälleen kerran omistajaa ja teräväsanainen mustainmaalainen olisi jälleen kerran tulossa heidän mukaansa.

Illanvietto sen sijaan sai pian äkillisen käänteen, kun vartiosotilas ampaisi sisään. ”Tuli on irti! Iltatähti palaa!”

Vartijan viesti sai joukkioon ja komentajiin vauhtia. Ulkona he saivat onnettomuudekseen huomata, että Iltatähti oli todellakin liekeissä ja laituria pitkin pakeni kolme hämäräperäistä hahmoa. Toisten ryntäessä pelastustöihin joukkio päätti suunnata tuhopolttajien perään. Nämä juoksuttivatkin joukkiota oikein kunnolla pitkin varastoaluetta, kunnes katosivat sisälle hämärään varastoon.

Alkoi tapahtua. Varastoon on piilotettu kolme hurjaa glutania, jotka kätevästi päästettiin häkistään ryhmän kimppuun. Syntyneessä nujakassa Galmaria purtiin pahasti ja tilanne olisi voinut päättyä huonosti, ellei Narîg olisi heiluttanut kirvestään perin ahkerasti ja tarkan tappavasti. Galag yritti tavoittaa taistelusta huolimatta tuhopolttajat, mutta hänkin liukastui johonkin pahan onnen ansaan ja niin roistot pääsivät pakoon rantaan asti, jossa heitä odotti soutuvene. Vain hetki ja pahalaiset olivat kadonneet yön syliin.

Joukkio ei voinut muuta kuin paikata Galmar-paran ja tutkia varaston. Frûnia löysikin tutunoloisen paperin. Sehän oli mainoslehtinen Suuren Dartanin näytelmästä, jota oli esitetty Junkkareiden talossa! Kääntöpuolella oli luonnos satama-alueesta ja varastosta. Nämä tuhopolttajat eivät olleet mitään satunnaisia pyromaaneja… Ja olivatko he jotenkin liitoksissa Junkkareiden taloon? Miten ihmeessä? ”Ei kai vaan Dartan jäänyt eloon?” Galmar manaili.

Kun joukkio palasi takaisin satamaan, Iltatähden palo oli onneksi saatu sammutettua. Kapteeni Kisenan kirosi tuhopolttajia monin sanankääntein, mutta näytti siltä, ettei palo ehtinyt tehdä lopullista vahinkoa. Matkan alkua se kuitenkin viivästyttäisi muutaman erinäisen päivän. Ei siis auttanut muuta kuin odottaa merimatkan alkua ja tehdä siinä ohessa pientä salapoliisityötä. Kuka olikaan tuhopolton takana?

Haudantakaisia

Sataa tihuttaa hiljaa ja Gwathlosta nouseva usva nuokkuu pään korkeudella. Työläisten hökkeleistä lähdetään jo aamun töihin, kun teidän hevosianne satuloidaan lähtövalmiiksi. Komentaja Wilfric ja varakomentaja Cilis ovat tulleet saattamaan teidät pohjoisportille asti.

“Onnea matkaan. Täältä pitäisi ehtiä Annúminakseen ratsain noin 10 päivässä, ellei matkaan tule isoja mutkia. Tie on kuitenkin hyvässä kunnossa ja teidän täytyy vain muistaa kääntyä pohjoiseen puolivälissä tai muuten olette pian Sarnin kahlaamolla ja Konnussa, hobittien mailla. Kuningas on määrännyt, ettei isoilla ihmisillä ole mitään asiaa Kontuun, joten välttäkää sitä reittiä.”

“Ennen Briitä saatatte nähdä lännessä myös Hautakerojen kivipaadet. Kerot ovat kirottu paikka. Älkää lähtekö sinne hortoilemaan edes päiväsaikaan tai kirotut kuolleet nappaavat teidät.”

“Krhm. No niin, se varoituksista. Briissä teidän kannattaa yöpyä Pomppivan ponin majatalossa. Hyvällä tuurilla siellä on joku pohjoisen kävijä vierailemassa tai sitten saatte muuta hyödyllistä tietoa. Isäntä herra Voivalvatti on kelpo mies, mutta hieman hajamielinen. Olut on parasta koko pohjoisessa! Sanokaa minulta terveisiä!”

“Onnea matkaan vielä kerran. Me odotamme paluutanne.”

Tie oli Wilfric lupailemassa kunnossa, sillä matka sujui joukkiolta joutuisasti. Vasta kun pahaenteiset Hautakerot piirtyivät lännessä näkyviin, alkoi tapahtua. Hätääntynyt puolituinen juoksi kerojen suunnasta apua huutaen. ”Posco! Posco on jäänyt hautaan! Auttakaa!”

Kävi ilmi, että hätääntynyt hobitti, Ilberic Rankkibuk oli lähtenyt tutkimaan Hautakeroja aamupäivästä kelpo maanmiehensä Meriadoc Rankkibukin seikkailuista innostuneena. He olivat olleet syömässä, kun Posco oli huomannut erään haudan olevan avoinna. Utelias hobitti oli lähtenyt tutkimaan hautaa, eikä hänestä sen jälkeen ollut kuulunut mitään.

Seurue muisteli Wilfricin varoituksia ja punnitsi hetken, ennen kuin päättivät lähteä hobitin avuksi. Päättäväisenä he marssivat hautaa kohti ja huomasivat samalla, että joku tai jokin oli avannut haudan hevosia apunaan käyttäen. Tuskin hobitit sentään… Rohkeus alkoi kuitenkin kummasti karista joukkiosta, mitä syvemmälle hautaan he astuivat. Pimeys tuntui nielaisevan soihdunvalon, mutta vargaagisoturi Narîg kulki päättäväisenä eteenpäin huhuillen Poscoa.

Siinä samassa käytävään ilmestyi kaksi varjoa pitkät veitset käsissään. Ne syöksähtivät Narîgin kimppuun muiden säikähtäessä pakosalle. Niinpä urhea varjaagi joutui pian taistelemaan elämästä ja kuolemasta, ennen kuin muut uskalsivat palata hätiin. Voittoisia rohkaistuneet kuitenkin olivat, sillä he puhdistivat haudan aaveista ja löysivät Posco Bolgerin, joka näytti olevan syvässä unessa. Haudasta löytyi myös muutakin merkillistä. Näytti siltä, että joku oli hiljattain ryöstänyt paikan putipuhtaaksi.

Ilberic Rankkibuk oli enemmän kuin iloinen ystävänsä löytymisestä. Enempää joukkio ei jäänyt kuhnailemaan Hautakeroille, vaan suuntasi hobittien mukana kohti Briitä, jossa tarina heidän pelastusretkestään levisi kuin kulovalkea. Sen tähden Pomppivan ponin majatalossa riitti selkääntaputtelijoita, vaikka kukaan ei halunnut varsinaisesti kuulla mistään aaveista. Isäntä, herra Voivalvatti, kestitsi joukkiota hyvin ja kertoi kaiken sen, mitä pohjoisen tapahtumista tiesi – eli ei kovin paljoa. Kuolleiden kaivantoa hän käski välttää, jos mahdollista. Evendim-järvestä hän ei juurikaan tiennyt.

Sankarit nauttivat olostaan Pomppivassa ponissa, kun yöllä heidän oveensa tultiin koputtamaan hätäisenä. Herra Voivalvatti kertoi kauhistuneena, että eräässä Briin talossa tapahtui paraikaa jotain merkillistä ja karmeaa. Outoja ääniä, huutoja ja kuiskauksia kiiri yöhön. Tokihan sankarit tulisivat hätiin?

Kävi ilmi, että kaksi haudanhaamua oli ottanut valtaansa vastikään vuokratun mökin. Miten? Sitä joukkio ei ehtinyt miettiä apuun sännätessään. Lyhyen ja vaarallisen taistelun jälkeen pohdittiin jo, olivatko aaveet seuranneet heitä Hautakeroilta asti? Kävi kuitenkin ilmi, että mökin olivat vuokranneet muukalaiset, joista osa oli jo ehtinyt kadota vain päivää kahta aikaisemmin. Kun sisältä löytyi vielä vanhoja rahoja, aseita ja kultaesineitä, joukkio tiesi löytäneensä haudanryöstäjät. Nämä olivat epäonnekseen olleet ahneita ja vieneet koko haudan saaliin. Galag muisteli lukeneensa, että tällainen rosvous toi kirouksen varkaiden ylle ja heidän kohtalonaan oli muuttua itse aaveiksi.

Näyttävän manööverin jälkeen joukkio palasi nukkumaan ja katsoi parhaaksi lähteä Briistä heti seuraavana päivänä saatuaan täydennyksiä. Olihan heillä sentään jonkinlainen suunta, mistä Annúminasia tulisi lähteä etsimään.

 

Vesimaiden painajainen

Joukkio ratsasti kohti luodetta pelastetun puusepän, Delnanin, kanssa, kunnes Tharbadin muurit piirtyivät viimein näkyviin eräänä iltana. Ryhmä näyttämänä kuninkaallinen sinetti laittoi vauhtia portinvartijoihin, jotka ohjasivat tulijat kiireen vilkkaa vanhaa kuninkaan palatsia kohti. Pian kävi ilmi, että komentaja Wilfric Vahveroinen oli poissa, retkellä samoojien kanssa jossakin idässä päin. Varakomentaja Cilis otti kuitenkin joukkion vieraanvaraisesti vastaan ja yllättyi näiden aikeista matkata Annúminasiin saakka.

”Komentaja Vahveroinen osaisi kertoa siitä seudusta parhaiten. Hän on liikkunut siellä päin Pohjoisen samoojien kanssa monet kerrat. Valitettavasti hän on nyt poissa… Jo toista viikkoa kohta. Käsitin, että retken piti olla lyhyt.”

Joukkio päätteli, että komentaja Vahveroisen tiedot Annúminasin seudusta saattaisivat olla kullanarvoisia, joten he päättivät lähteä seuraavana päivänä etsimään komentajaa Joutsenjoelta, jossa hänet oli viimeksi nähty kolmen samoojan, Tomarin, Jailan ja Faidran, kanssa. Samoojakolmikko oli Frûnialle läheinen jo Minas Tirithin ajoilta, joten hän toivoi myös näkevänsä uudelleen ystävänsä.

Paikalliset mustainmaalaiset kertoivat melko jurosti nähneensä nelikon Joutsenjoen tienoilla, mutta eivät tienneet heidän olinpaikkaansa. Paikallinen metsästäjä Craila kertoi joukkiolle enemmänkin. Oudoista äänistä, jotka olivat viime öinä toistuneet läheisellä suolla pelottaen mustainmaalaiset suunniltaan. Hyvää hyvyyttään joukkio päätti tutkia asian Crailan ryhtyessä oppaaksi. Tämä juro metsästäjänainen ei tuntunut luottavan kovinkaan paljon ryhmän kykyihin, kun sumu kätki heidät petollisten vesivirtojen sokkeloon.

Yöstä kuului jälleen ääniä. Huutoja, varoituksia… Aaveita? Joukkio karaisti mielensä ja lähti selvittämään asiaa äänten suunnasta. Kun he saapuivat vanhan raunioituneen linnoituksen luokse, Galmar-parka sai nuolen jalkaansa. ”Argh, väijytys!”

Pian rauniosta saapui kolme varsin pelästynyttä samoojaa. He olivat Frûnian vanhoja ystäviä, mutta näyttivät siltä, kuin olisivat valvoneet viikon ja olleet eksyksissä koko sen ajan. Galmar-paran haavoittuminen oli vahingonlaukaus ja pian tilannetta saapui selvittelemään haltiahaarniskaan pukeutunut miekkonen – itse Wilfric Vahveroinen, Tharbadin komentaja ja Sormuksen ritari.

Metsän uumenista kuului matala epäinhimillinen huuto. Jokin suuri otus lähestyi.

”Se palaa taas! Äkkiä raunioihin suojaan!” Wilfric karjui.

”Kauhu on jahdannut meitä jo viikon!” Jaila sanoi kauhuissaan, kun joukkio otti hämmentyneenä puolustusaseman.

Öisen ja sumuisen metsän uumenista tuntui vyöryvän painajaisten päällikkö. Suuri peikon kokoinen kalmalta haiseva massa vihaa ja pimeyttä. Se kävi raivolla ryhmän kimppuun ja syntyi sekava taistelu, jota Wilfric johti urheasti parhaansa mukaan. Pakokauhu repi kuitenkin rikki joukkion rivejä, moni lamautui kauhusta, mutta Wilfric sai rinnalleen Galmarin, Narîgin ja Galagin. Painajaismainen olento hakkasi ja repi urheita hyökkääjiä niin, että Galmar lensi kuin leppäkeihäs rauniomuuria päin ja Narîg näytti jo hetken murskaantuneen täysin tynnyrinkokoisen nyrkin alle. Samoojat ampuivat kiivaasti nuolia olentoon, jossa jo törrötti edellisten öiden taisteluiden jäljiltä parikymmentä nuolta. Näytti siltä, että painajainen murskaisi puolustajat kuin metsämarjat.

Maagin voimia painajainen ei ollut kuitenkaan vielä kohdannut ja Galag hyytävän kylmä jäähyökkäys haukkasi kokonaisen palasen irti olennosta. Tämän jälkeen taistelun suunta vaihtui puolustajien eduksi ja viimeisen iskun painajaiseen upotti Galmar. Ruhjottu ryhmä näytti voittaneen sumuraunioiden taistelun.

Wilfric kertoi joukkiolle, miten he olivat ensimmäisen kerran kuulleet oudosta hirviöistä, joka piinasi paikallisia mustainmaalaisia ja lähteneet tutkimaan asiaa.

”Olen varma, että tuon olennon on täytynyt tulla Morian syvyyksistä! Sieltä pahuuden pesästä voi tulla mitä tahansa! Mutta niin hullu en ole, että lähtisin uudelleen niitä luolia tutkimaan. En mistään hinnasta! Muinainen kauhu pitää yhä noita saleja otteessaan.”

Paluumatkalla Wilfric kertoi joukkiolle ajastaan Sormuksen saattueessa, Moriasta sekä tietysti pohjoisen asioista.

”Annúminakseen? Mielenkiintoista! Olen siellä kyllä käynyt. Rauniohan se on ja on ollut jo pitkään. Jaa sanoitte, että teillä on ihan avain kirjastoon, jonka on luovuttanut kuninkaalle lordi Elrond? Ehkä haltiat sitten tietävät enemmän ja kirjasto on todella edelleen piilossa jossain raunioiden keskellä. Ihan mahdollista. Me teimme enemmän retkiä Kuolleiden kaivannon luokse samoojien kanssa. Hrr, kamala paikka. Annúminas on paljon vaarattomampi, vaikka mistä sitä tietää. Varakomentaja Cilis osaisi kertoa teille ehkä enemmän pohjoisen historiasta.”

Varakomentaja Cilis näytti helpottuneelta, kun joukkio palasi takaisin kadonneiden kanssa ja illalla vietettiinkin voiton juhlaa komentajan pöydän ääressä. Frûnialla olikin paljon keskusteltavaa vanhojen ystäviensä kanssa ja pöydän ääressä oli helppo unohtaa sumussa kohdattu painajainen. Wilfric ja joukkio sopivat, että jos jotain johtolankoja Annúminaksesta ilmenee, niin sen jälkeen Tharbadissa sovitaan kunnon retkikunnan muodostamisesta.