Joen juoksuun

Joukkio oli selvinnyt oudosta kahakasta örkkien, rosvojen ja junkkareiden kanssa, mutta nyt he olivat jääneet jumiin luolan romahdettua. Saatuaan valoa he huomasivat ahtaan tunnelin, joka näytti johtavan syvemmälle maan alle. Uskaltaen hetkeksi jättää palantirit, ryhmä suuntasi syvemmälle maan alle. Edestä kuului veden kohinaa. Maanalainen virta kulki tunnelissa kohti jokea, mutta sitä vartioitiin. Kaksi palkkasoturia istui noppapelin ääressä täysin omissa maailmoissaan. Vain hetkeä myöhemmin he olivat siirtyneet kokonaan pois tästä maailmasta.

Löydyttyään luolasta veneen joukkio päätti raahata palantirit mukaansa ja yrittää kohti Anduinia. Suunnitelma onnistuikin hyvin ja he pelmahtivat hetkeä myöhemmin yötaivaan alle. Joella oli hiljaista, mutta Frûnia äkkäsi etäisiä valoja joen länsirannalta. Ehkä olisi parasta tutkia, mitä ne olivat? Joukkio piilotti veneen ja palantirit itärannalle ja lähti joen toiselle puolen selvittämään valojen alkuperää.

Vain hetkiä myöhemmin metsässä rämmittyään kuului edestä rohirricin kielellä varoitushuuto. Frûnia, Galmar ja Narîg olivat osuneet suoraan junkkareiden leiriin. Syntyi ärhäkkä taistelu, jonka johtohahmona hääri sulkakypäräinen jousiampuja. Tämä näytti käyttelevän tehokkaasti Frûnian aikoinaan omistamaa lumottua jousta, ja Galmar-parka sai enemmän kuin tarpeeksi osumia kahakassa, jossa kolmikko oli alakynnessä.

Mutta junkkarit olivat väsyneitä, taistelujen uuvuttamia, ja kolmikon karaistunut päättäväisyys ajoi junkkarit pakosalle. Frûnian haavoitettua pahasti siipikypäräistä miestä junkkareiden taistelutahto oli lopullisesti murrettu ja eloonjääneet anoivat armoa. Frûnia oli jo varma, että siipikypäräinen mies oli Folric, palkkasotureiden johtaja, mutta kypärän alta paljastui joku täysin tuntematon junkkari. Otettuaan jousensa takaisin Frûnia ja muut jättivät junkkarit rauhaan ja kehottivat näitä juoksemaan takaisin kotiinsa.

Oli aika palata itärannalle palantirien luokse. Mutta siellä näkyi jo liikettä! Kaikeksi onneksi hiippailijat olivat Franar, Kor ja rohanilaiset soturit, jotka olivat etsimässä merkkejä kadonneesta kolmikosta. Frûnia, Narîg ja Galmar olivat iloisia nähdessään Franarin hyvissä voimissa. Rohanilaiset tosin manasivat muutaman toverinsa kuolemaa. Galmar valoi heihin luottamusta ja ylisti taisteluun osallistuneita. Gondor ei koskaan unohtaisi!

Seuraavaksi joukkion täytyi päättää, miten he saisivat kuljettua palantirit Minas Tirithiin. Neuvottelun jälkeen valittiin vesireitti, sillä palantirien – erityisesti suurimman – raahaaminen maateitse olisi uuvuttavaa hommaa. Niin he kävivät matkaan hyvästellen rohanilaiset, ja Franar ryhtyi jälleen kerran auttamaan joukkiota joenlaskussa.

Pitkät päivät seurasivat toisiaan. Suuri Anduin virtasi hitaasti kohti etelää. Frûnia tuntui hetki hetkeltä yhä väsyneemmältä, mitä enemmän aikaa kului. Hänen jalkansa eivät oikein tuntuneet aina kantavan, mutta päättäväisesti samooja kieltäytyi valittamasta sen enempiä. Kun viimein saavuttiin Sarn Gebirin koskille ja venettä jouduttiin tosissaan raahaamaan pitkin rantaa, Frûnia näytti olevan jaksamisensa äärirajoilla. Ne jotka näkivät hänen säärensä, näkivät kuolonkalpeita läikkiä iholla, joihin Gondring-käärmeen henkäys oli osunut. Edelleen Frûnia kieltäytyi avusta. Oli päästävä Minas Tirithiin.

Tuskalla ja vaivalla joukkio sai veneen raahattua koskien ohitse ja matka saattoi taas jatkua.

”J-jättiläisiä!” Franar huudahti.

Muut säikähtivät, mutta mykistyivät sitten. Argonathin suuret patsaat seisoivat joen molemmin puolin, Gondorin valtakunnan muinaisella rajalla. Kunnioittavan hiljaisuuden vallassa joukkio lipui veneellään kanjoniin patsaiden välistä ja sieltä Nen Hithoelin järvelle. He rantautuivat länsirannalle, sattumalta samaan kohtaan, johon Sormuksen saattue oli vuosia sitten rantautunut. Galmar jopa löysi hiekasta Wilfricin vanhan piipun, joka oli pudonnut siihen.

”Täällä on kuulemma reitti viedä vene alas”, Frûnia tuumi hiljaisena. Hänen jalkojaan viilsi ja särki yhä enemmän.

Joukkio lähti yhdessä tuumin tiedustelemaan maastoa. Amon Henin kukkulalla Narîg istahti myös suureen muinaiseen kivituoliin, mutta kokemusta jätti hänet hieman pelokkaaksi. Aivan kuin katse olisi kaatunut jonnekin kaukaisuuteen. Mutta kukkulalta he myös äkkäsivät vanhan reitin, jota myöten veneitä pystyttiin viemään alas joelle, suuren Raurosin putouksen raivon kantamattomiin.

Alkoi piinaavin osio. Veneen hilaaminen reittiä pitkin kysyi voimia ja jaksamista, ja jokainen heistä oli enemmän tai vähemmän toipilas junkkareiden kanssa käydyn taistelun jälkeen. Päivät seurasivat toisiaan, kivut olivat alati läsnä, mutta periksi he eivät antaneet. Heillä oli velvollisuus saada näkykivet takaisin Minas Tirithiin. Frûnia kärsi yhä suuremmista kivuista, jotka alkoivat jo nakertaa järjenjuoksua. Ja silti hän vain päättäväisesti rehki muiden kanssa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vene oli viimein saatu alas kukkulan kylkeä. Anduin odotti ja tuntui vapauttavalta antaa virran taas viedä. Päivien kuluessa he lähestyivät hitaasti Entinojan suistoa, suurta rämealuetta. Sen usvista joukkio yhytti viimein eräänä päivänä rohanilaisen kauppalan, jossa päätettiin kulkea loppumatka vankkurikyydillä. Kun rahaa vankkureihin, saati hevoseenkaan ei oikein ollut, päätettiin pestautua karavaanin mukaan, joka lähti muutamaa päivää myöhemmin kohti Minas Tirithiä.

Kun valkoinen kaupunki viimein siinsi kaukana heidän edessään, eivät he voineet uskoa koko vaikean matkan olevan takana. Oli kulunut kahdeksan kuukautta siitä, kun he olivat lähteneet matkalleen kohti pohjoista. He olivat kärsineet, haavoittuneet, vajonneet epätoivonkiin jäätikön reunalla, mutta nyt he olivat palaamassa kotiin voitokkaina! Jo suuren portin luona Galmar yhytti vartioston ja kertoi, että heidän oli matkattava tärkein lastin kanssa kuninkaan luokse.

Valkoisessa tornissa kokoontuivat nyt kansleri Halbarad, näkijämestari Tarquillan, hänen avustajansa Elegar sekä itse kuningatar Eilien, joka saapui paikalle viimeisenä. Ilmassa oli selvästi iloa ja juhlan tuntua, mutta näkijämestari halusi vielä varmistua, että kaikki oli kunnossa. Hän kosketti ensin pienempää palantiria ja sitten suurempaa. Sokeat silmät tähysivät jonnekin kaukaisuuteen ja kulmat kurtistuivat.

”Nämä eivät ole palantireja. Nämä ovat vain lasia”, Tarquillan sanoi.

Huoneeseen syntyi painostava hiljaisuus, jonka kansleri Halbarad viimein rikkoi: ”Mitä tarkoitatte näkijämestari? Missä palantirit sitten ovat?”

Narîg, Galmar ja Frûnia olivat tyrmistyneitä. Matkan vaikeudet, raadanta, verenvuodatus… kaikki oli ollut turhaa. Narîg ei saanut sanaa suustaan. Galmar painoi päänsä ja mutisi jotakin hämmentyneenä. Frûnia katsahti kuningatarta ja lysähti saman tien tajuttomana marmorilattialle. Jalat, jotka olivat vielä jaksaneet kantaa hänet tänne asti, pettivät nyt viimein. He olivat epäonnistuneet. Heitä oli huijattu. Jossain Folricin täytyi nauraa mustaan partaansa.

Kuningatar saattoi Frûnian Parannuksen tarhaan, mutta Narîg ja Galmar joutuivat pitkään ristikuulusteluun, ennen kuin kansleri ja muut uskoivat, ettei heillä ollut osaa eikä arpaa viimeisimmän käänteen kanssa. Heitä oli huijattu ovelasti ja nyt tuntematon vihollinen oli saanut voimalliset näkykivet itselleen.

Frûnia heräsi vasta seuraavana päivänä Parannuksen tarhasta, johon itse kuningas oli saapunut häntä hoitamaan. Sängyssä makasi rikkinäinen ja epäonnistumisen luhistama samooja, jota vierailemaan tulleet Galmar ja Narîg yrittivät parhaansa mukaan piristää. Kun Aldan, Frûnian poikaystävä saapui myös kukkien kanssa, ei Frûnia oikein kyennet edes kohtaamaan tätä, vaan piiloutui peiton alle.

Sillä välin Valkoisessa tornissa oli käyty neuvonpitoa ja kolmikko haluttiin keskustelemaan tulevasta, jahka nämä olisivat ensin levänneet. Olihan heillä kaikilla kuitenkin vammoja, jotka vaativat hoitoa. Palantirien näköisiä lasiesineitä ei syntynyt missä tahansa ja Minas Tirithissä oli maankuulut lasinpuhaltajat. Ehkä sieltä olisi hyvä etsiä johtolankoja?

Mainokset