Velhon malja

Sankarit palasivat rämekylän retkeltään ja pian Suhbassan palkkasotureiden keskuudessa kiirikin tarina, että tietyt palkkasoturit olivat päihittäneet vaarallisen hirviöhämähäkin. Palkkasotureiden ohjaajat ottivatkin pian yhteyttä seikkailijoihin ja kertoivat, että heitä odotettiin velhon palatsissa. Moni katsoikin kateellisena, kun he suuntasivat kaupungin ylemmille tasoille valmiina ottamaan vastaan kultaisen manttelinsa.

Viskaali Krinik otti tulokkaat vastaan palatsin portilla ja ohjasi heidät vastaanottosaliin, jossa oli muitakin uusia tulokkaita. Krinik puhui suuresta palkkiosta, joka oli koituva kultaisten vartijoiden osaksi ja puheen lopuksi jokaisen oli määrä juoda viiniä kultaisesta maljasta. Rhuarch oli vain juovinaan aavistaen pahaa, mutta muut siemaisivat. Hitaasti kultaisen manttelin saaneet vartijat alkoivat muuttua. Tyhjä katse ilmestyi kaikkien silmiin ja Rhuarch päätti pelata mukana. Sattumalta Reca oli myös välttänyt pelottavan kohtalon rautaisen pötsinsä ansiosta. Kun kypärät laskettiin päähän, Krinik alkoi komentaa heitä eri puolille palatsia. Seikkailijat ohjattiin kohti kellaria.

Tyrmissä velloi kuvottava löyhkä. Jo ensimmäisessä huoneessa Krinik kertoi, että päätehtävä oli syöttää ”toukkaa”. Raaka liha oli sen mieleen. Mikä ihme tämä toukka oli, sitä ei Krinik selittänyt. Muuten vartioitiin käytäviä, etteivät vangit päässeet livistämään. Rhuarch ja Reca teeskentelivät olevansa yhtä aivottomia kuin juoman uhrit ja seurasivat näitä vartiopaikalle suureen huoneeseen, jonka seinillä oli sellien ovia. Kun seikkailijat olivat vihdoin keskenään, Rhuarch ja Reca yrittivät huudella toisia hereille. Nämä eivät liikahtaneetkaan.

Kun puhe ei tuottanut tulosta, Rhuarch ja Reca päättivät kokeilla voimatoimia. Mätäjuuri oli tunnettu vastamyrkky, mutta tahdottomiksi nukeiksi muuttuneet seikkalijatoverit eivät sulattaneet pakkotoimia, vaan karkasivat kaksikon kimppuun. Syntyneessä nujakassa jaettiin vammoja, mutta siitä huolimatta Rhuarchin ja Recan suunnitelma toimi ja he saivat ajettua myrkyn pois toisista. Toiset ihmettelivät hetken, missä ihmeessä he oikein olivat, kunnes toiset saivat selitettyä tilanteen.

Tilanne oli sikäli hankala, että viereisessä kammiossa odotti ruokaansa jokin ”toukka”. Lisäksi he vahtivat sellejä, joissa näytti viruvan kirjava joukko velhon vankeja. Siinä samassa kuului, kuinka joku lähestyi selliosastoa ja seikkailijat palasivat kiireesti vartioimaan. Kun peikko asteli suuren lihakirveen kanssa kammioon, valkeni kaikille, ettei palatsin asiat olleet ihan kohdallaan. Hoideltuaan peikon napakan nopeasti joukkio tutki muut käytävät, jonka päädyssä oli luultavasti pakotie johonkin ulkoilmaan – ainakin vedosta päätellen. Seikkailijat päättivätkin vapauttaa vangit ja laittaa heidät karkaamaan luolien kautta samaan aikaan kuin he itse soluttautuisivat palatsiin yleisen sekasorron aikana.

Suunnitelma näytti toimivan. Vartijoiksi tekeytyneenä seikkailijat pääsivät Maresh al Bashan makuukamareihin asti ja piiloutuvat väijytystä varten. Kun velho viimein palasi tarkastuskäynniltään vartijoidensa kanssa, seikkailijat ampaisivat tämän kimppuun. Syntyneessä taistelussa velho ehti lumota Keran, joka kääntyi asetovereitaan vastaan. Lopulta velho sai surmansa ja samaten yksi velhon henkivartijoista. Hämmentynyt eloonjäänyt vartija alkoi ihmetellä, missä hän oikein oli. Kävi ilmi, että hän oli yksi Mashaban kadonneista Seikkailijoiden killan jäsenistä. Toinen heistä makasi valitettavasti jo kuolleena velhon huoneiston lattialla.

Salaovea hyödyntäen seikkailijat päättivät lähteä vähin äänin palatsista. Heidän olisi vielä raportoitava tapahtumat Maresh al Bashan veljelle ja toivottava, että kyseinen neuvottelu sujuisi hyvin.

 

 

Mainokset

Purppura yö

Seikkailijat olivat nyt saaneet purppuramerkkinsä ja olivat täten astuneet Maresh-velhon palvelukseen. Melko nopeasti heidät komennettiin jahtaamaan lähistöllä kapinoivia riisinviljelijöitä, mutta seikkailijoilla ei ollut intressiä mukiloida viattomia. Sen tähden he koettivat parhaansa mukaan keksiä, miten velhon palatsiin saattaisi yöaikaan päästä.

Maresh-velhon palatsi sijaitsi Suhbassa-vuoren huipulla. Seikkailijat onnistuivat vielä pääsemään suhteellisen helposti 8. kerrokseen, jossa sijaitsi Suhbassan akatemia, mutta siellä tuli seinä vastaan mykkien vartijoiden muodossa. Näillä oli kultaiset olkamerkit, eivätkä he päästäneet purppuravartijoita ollenkaan ylimpiin kerroksiin.

Tämä oli vain lyhyt takaisku, sillä yöaikaan seikkailijat päättivät kiivetä sopivasti kohtaa kanjonin seinää pitkin palatsiin. Illan mittaan sopivan paikan olivat etsineet Rhuarch ja Kera, ja he olivat myös todistaneet, miten vartijat saattoivat höykyttää paikallisia. Nähtävästi suurinta hupia oli heittää epätoivotut tyypit alas jokeen. Nyt itsevarmat seikkailijat kiipesivät yön pimeydessä ja sujahtivat palatsin kapoisesta ikkunasta sisään.

Oli pimeää ja hiljaista. Palatsin varastokammiossa ei liikkunut ketään, mutta sitten jotakin kamalaa luikersi alas samaan kerrokseen, jossa seikkailijat juuri hiippailivat. Kaikki olivat nopeasti sitä mieltä, etteivät he halunneet ottaa selvää moisesta vartijasta ja pakenivat takaisin samaa reittiä kuin olivat tulleetkin.

Pahaksi onneksi seuraavana aamuna seikkailijoiden oli ilmoittauduttava riisinviljelijöiden mukilointiretkelle, joita johtivat kaksi palkkasoturia, Iprik ja Leso. He kertoivat yhtä ja toista kaupungista ja sen menosta sekä varoittelivat rosvoista, jotka napsivat ulkomaalaisia väijyksistä. Seikkailijat kyselivätkin, keitä keitä kultaiset vartijat oikein olivat, ja Iprik kertoi, että sinne vain ehdoton eliitti.

Matkalla seikkailijat näkivät rosvojen väijytyspaikan, mutta ansaa ei laukaista luultavasti siksi, että rosvot olivat Rhaanin komennossa. Yli puolen päivän matkan jälkeen palkkasotureiden lautta saapuikin rämekylään, jonka lähellä riisinviljelijöitä kuului ojentaa. Rosvojoukko pakeni sopivasti kylästä samaan aikaan, joten Iprik ja Leso päättivät ottaa vangiksi sopivan määrän kyläläisiä kostoksi ja usuttivat seikkailijat etsimään riisinviljelijöitä.

Vihaisten riisinviljelöiden sijaan seikkailijat löysivät karmean ja jättiläismäisen hirviöhämähäkin, joka oli jo ehtinyt ripustaa ruokaa roikkumaan viidakkopuun oksille. Syntyi armoton taistelu, jossa Reca ehti saada vakavat vammat, ennen kuin hirviö oli hoidettu. Pelastuneet kyläläiset autettiin takaisin kylään ja Rhuarch onnistui ylipuhumaan Iprikin ja Leson jättämänä kyläläiset rauhaan. Olivathan he sentään hoitaneet jo hämähäkinkin.

Paluumatkalla Iprik ja Leso mainitsivat, että hirviöhämähäkin listiminen oli jo suurempi uroteko ja sankarit varmasti palkittaisiin. Ehkäpä kultaisin tunnuksin?

Matka Suhbassa-vuorelle

Orbon kylää hallitsi paksu sumuverho, kun joukkio heräili Vaira Shiashin talossa. Kolme vapaaehtoista paikallista vartijaa, Zaro, Suhabi ja Korum olivat ilmoittautuneet vapaaehtoiseksi saattamaan seikkailijat Suhbassa-vuorelle. Aamiaisen syötyään joukkio suuntasi pieneen jokisatamaan, jossa vartijat olivat jo laittamassa leveää lauttaa lähtövalmiiksi.

Matkan ensimmäinen etappi oli pieni kauppa-asema rämeiden suojassa. Vanha muori poltteli rauhallisena piippuaan, kun jokivene saapui ankkuroitumaan yöksi. Laiskan oloinen paikallinen kauppias tuli tarjoamaan grillattua liskoa ja pelasti samalla Noarin, joka oli tulossa hulluksi hyttysten vuoksi.

“Sarviliskon kusivoide karkoittaa hyönteiset!” kauppias lupasi.

“Ja muut”, Rhuarch lisäsi Noarin uuden odöörin haistaessaan.

Matka jatkui ylävirtaan vartijakolmikon toimiessa kipparina vuoron perään. He olivat alkuun vähäsanaisia, mutta juttelivat sitten niitä näitä. Rämeiden vaaroista ja elämästä Orbon lähistöllä. Pian saavuttiin järvelle, jonka sumussa suunnistaminen osoittautui kiperäksi touhuksi. Rhuarch onnistui pudottamaan kompassinsa järveen kaikessa hässäkässä, ennen kuin Susa sai viimein navigoitua venekunnan takaisin oikeaan suuntaan.

Samassa suuri jättiläislepakko lensi sumun keskeltä veneen ylitse. Laiskoin siiveniskuin se kiersi matkalaiset ja katosi sitten takaisin tulosuuntaansa.

“Miksi minusta tuntuu, että tässä käy kohta huonosti?” Susa manaili.

“Hmm, täällä tulee pian raunioita vastaan. Ovat ihan joen partaalla”, Korum sanoi.

“Kuulostaa siis ihanteelliselta väijytyspaikalta”, Rhuarch jatkoi ja joukkio varautui parhaansa mukaan.

Rauniot olivat molemmin puolin jokea ja molemmin puolin heidän kimppuunsa käytiin. Maahinkaiset olivat vasemmalla rannalla ja jättiläislepakot hyökkäsivät oikealta. Syntyneessä kahakassa seikkailijat osoittivat kuitenkin paremmuutensa ja hirviöt saivat kyytiä.

Matka jatkui kohti yläjuoksua, kunnes saavuttiin joen risteykseen.

“Tästä on vielä päivän matka Suhbassaan. Jäädään tähän leiriin yöksi… tuolla sivujoella on sellainen outo taikuuden kivi. Sinne ei kannata mennä”, Korum sanoi, mutta sanat vain herättivät Susan mielenkiinnon.

“Alhokivi! Se on nähtävä!” Susa sanoi innokkaana. Muut seikkailijat hyväksyivät suunnitelman, ja vartijoiden jäädessä leiriin, ryhmä suunnisti joen sivuhaaran yläjuoksulle.

Alhokiven olinpaikasta oli mahdoton erehtyä. Luonto oli villiintynyt sen ympärille niin, että Recalla oli täysi työ raivata tietä eteenpäin. Kun he viimein näkivät kivipaaden paljaan kallion päällä, heidät täytti kuitenkin salaperäinen rauhan tunne.

Levättyään ja mietiskeltyään kiven vieressä seikkailijat palasivat takaisin leiriin ja jatkoivat matkaa kohti Suhbassaa. He tulivat nyt järvelle, jonka toisella puolen kohosi yksinäinen vuorenhuippu. Tuon täytyi siis olla Suhbassa-vuori ja velhon koti.

“Näkyykö tuolla vedessä liikettä?” Kera kysyi ja osoitti kolmea pistettä, jotka liikkuivat lauttaa kohti.

“Pihkura sentään, nuo on niitä jättiläisliskoja!” Rhuarch huudahti ja seikkailijat valmistautuivat kahakkaan.

“Joku ohjaa niitä!” Susa ilmoitti tunnusteltuaan maagisia virtauksia.

“Ehkä se velho?” Reca ehdotti.

Vasamat ja nuolet lensivät kohti petoja, jotka uivat nopeasti kohti lauttaa. Yksi pedoista sai surmansa jo ennen kuin se ehti lautalle asti, mutta kaksi muuta rysäyttivät laitaan kiinni niin kovaa, että koko lautta heilahti rajusti. Zaro-parka putosi hässäkässä veteen ja Susa löi päänsä reelinkiin.

Taistelu oli kuitenkin nopeasti ohitse, sillä seikkailijat pitivät pintansa ja kävivät urheasti jättiläisliskojen kimppuun. Toinen liskoista pakeni vammoja saatuaan, mutta toinen sukelsi pudonneen vartijan kimppuun. Vaikka seikkailijat saivatkin pedon surmattua, se upposi Zaro hampaissaan mutaisen järven uumeniin. Reca sukelsi vielä Zaron perään muiden varoitushuudoista huolimatta, mutta ei onnistunut yrityksistään huolimatta löytämään vartijaa. Uupuneena hän palasi lautalle, jossa järkyttyneet vartijatoverit surivat toverinsa kuolemaa.

Iltasella lautta laski rantaan joensuussa, jossa sijaitsi Purimin kalastajakylä. Suhbassa-vuori häämötti jo edessä suurena kolossina, mutta oli parempi yöpyä kylän suojissa. Kenties sieltä voisi saada kullanarvoista tietoakin?

Ulkomaiset palkkasoturit tulivat ensimmäisinä lauttaa vastaan ja perivät sopivaksi katsomansa tullimaksun matkalaisilta. Seikkailijat kertoivat olevansa matkalla palkollisiksi, joten palkkasoturit jättivät heidät rauhaan. Vartijat Korum ja Suhabi lupasivat kysellä kylästä, mitä tietoja paikallisilla oli Suhbassasta samaan aikaan, kun muut asettuivat odottelemaan pitäen matalaa profiilia.

Korum ja Suhabi palasivat jonkin ajan päästä ja kertoivat, että muuan metsästäjä voisi kertoa paljon seudun tapahtumista. He veisivät seikkailijat tämän metsästäjän mökille, jossa seikkailijat voisivat itse kysyä kysymyksensä. Mutta kun mökki oli jo näköpiirissä, nousivat esille maahan piiloutuneet roistot ja ryhmä sai huomata joutuneensa piiritetyksi.

Kaksikymmentä vastaan seitsemän vaikutti huonolta, joten joukkio päätti antautua. Heidän kätensä ja silmänsä sidottiin, ja niin alkoi loputtomalta tuntuva matka halki rämeviidakon, jossa heitä tuupittiin sinne tänne ja vaadittiin koko ajan jatkamaan kävelyä. Kun siteet otettiin viimein pois silmiltä, seikkailijat huomasivat istuvansa rosvojen leirissä syvällä viidakon uumenissa. Vartijat Korum ja Suhabi olivat kadonneet matkan aikana.

Leirinuotiolle astui tuiman näköinen fryynimies, velho piirteistään ja sauvasta päätellen. Pistävät oloiset turkoosit silmät ja lumivalkeat puoliksi lyhyeksi leikatut hiukset. Arpia kasvoissa, kokemuksia, kärsimystä.

“Ja he itse palaavat keskuuteemme, kaiken pahan alku ja juuri”, päällikkö sanoi ja näytti tunnistavan seikkailijat, jotka katsahtivat toisiinsa hölmistyneinä.

Kävi ilmi, että päällikkö oli velho Mareshin veli, Rhaan, ja hän oli vuosia sitten ollut naimisissa Sumupirun kanssa, jonka seikkailijat olivat aikoinaan saaneet käpälälautaan. Hän oli menettänyt rakkaansa ja lapsensa seikkailijoiden intoilun vuoksi, sillä velho Maresh oli ollut armoton puhdistuksissaan. Rhaan itse oli paennut muutaman harvan elonjääneen kanssa ja ollut vuosia maanpaossa, kunnes oli viimein palannut takaisin.

“Te aloititte tämän kaiken. Se on teidän syytänne!” Rhaan sanoi ja rosvot nyökkäilivät. Monet heistä olivat värväytyneet vastustamaan velho Mareshin hirmuhallintoa ja ottivat nyt päiviltä ulkomaalaisia palkkasotureita. Näytti uhkaavasti siltä, että seikkailijoista tulisi seuraavat uhrit.

“Jos olisimme tienneet, olisimme valinneet toisin”, Rhuarch yritti.

“Niin, olisitteko? Olisitteko todella? Mitä te maailmanmatkaajat todella välitätte tavallisen ihmisen kärsimyksistä?” Rhaan sanoi.

“Antakaa meille edes mahdollisuus! Siitä on jo yli kymmenen vuotta! Olimme kokemattomia tuolloin!” Kera huudahti.

“Mahdollisuus? Niin kuin te annoitte minulle ja meille muille? Monet ovat kokeneet kamalan lopun. Eikö teidän tulisi kokea sama?”

”Me olimme menossa Suhbassa-vuorelle. Tutkimaan, minne kiltatoverimme olivat kadonneet. Me voimme syöstä velho Mareshin vallasta”, Rhurach ehdotti.

“Seikkailijoiden kiltako? Velhon puolustajat? Noinko vain käytte Mareshin kimppuun?” Rhaan kysyi ja rosvot jupisivat keskenään.

“Käymme.”

“Ymmärrättehän, että me emme halua Mareshin jäävän henkiin?”

“Kyllä.”

Rosvot pälyilivät seikkaijoita, ja Rhaan näytti pohtivalta.

“Hmm, te voisitte päästä hänen lähelleen. Kyllä… Hyvä on. Mutta vain siksi, että yksi teistä yritti pelastaa Zaron järvellä.”

Seikkailijat katsahtivat Recaa. Ja pannahinen, ne vartijat olivat koko ajan olleet rosvojen puolella!

“Mutta tietäkää, että paluutienne on tukossa. Jos palaatte ilman, että veljeni on kuollut, jahtaamme teitä herkeämättä ja me tunnemme nämä seudut. Ette koskaan pääse Mashabaan hengissä”, Rhaan sanoi uhkaavasti.

“Me emme epäonnistu”, Rhuarch vakuutti muiden puolesta.

Huonosti nukutun yön jälkeen rosvot kuljettivat seikkailijat takaisin metsästysmajalle silmät jälleen sidottuina. Purimin kylässä he yhyttivät lauttaa korjailevat vartijat, joita seikkailijat katsoivat ensin epäillen.

“Asiat ovat näin”, Korum ilmoitti ykskantaan.

“Niin vaikuttavat olevan”, Susa sanoi.

Pälyilyä jatkui hetken, kunnes Suhabi osoitti vuorta kohti.

“Jatketaanko matkaa?” Suhabi kysyi.

Seikkailijat nyökyttelivät. Kukapa muu heidät perille veisi.

Mitä lähemmäs Suhbassa-vuori tuli, sitä enemmän seikkailijat saivat ihmetellä, etteivät he taistelleet vuolasta virtaa vastaan. Lähempää paljastui, että Suhbassa oli todellisuudessa kuin lohjennut hammas, jonka keskellä joki virtasi kanjonissa. Ja kun tuota leveää kanjonia oli kuljettu muutaman tunnin verran, se kapeni ja paljasti kallioon louhitun kaupungin, joita kanjonin ylittävät sillat yhdistivät.

“No jo on paikka”, Reca sanoi.

“Me jätämme teidät satamaan. Emme aio jäädä velhon kaupunkiin”, Korum ilmaisi, kun satamalaiturit olivat näkyvissä.

Seikkailijat nyökyttelivät. Tästä eteenpäin he saivat tulla toimeen omillaan.

Satamassa oli tervetulokomitea valmiina. Ulkomaalaisia palkkasotureita, jotka kantoivat purppuraista merkkiä olkapäällään. He tivasivatkin nopeasti, millä asioilla vieraat liikkuivat ja seikkailijat valehtelivat tulleensa palkkasoturihommiin. Tämä selitys upposi helposti, mutta heidän olisi ilmoittauduttava Raksha-nimisen värvärin luona toisessa kerroksessa.

Ennen kuin seikkailijat ehättivät värvärin toimistoon, he nuuskivat kaupungin alakerroksissa, kävivät kapakassa olusilla ja kuuntelivat juoruja. Nähtävästi palkka velhon joukoissa oli hyvä – näin väitti ainakin humalainen Zara-niminen palkkasoturi. Viimein seikkailijat katsoivat parhaaksi suunnata Rakshan luokse, joka jakoikin heidät kahteen ryhmään, joita johtivat Rurik- ja Parda-nimiset soturit. Saatuaan purppuraiset olkamerkit seikkailijoiden oli nyt helpompi liikkua Suhbassassa, mutta miten he yhyttäisivät Maresh-velhon?

Paluu Mashabaan

Sankarit ovat viettämässä hyvin ansaittua vapaa-aikaa Mennaelin saarella, kun heille saapuu kirje Frynistä.


Tervehdys,

On kulunut jo monta vuotta, kun toimitte täällä Mashaban kiltasalissa apunamme. En tiedä, kuinka hyvin vielä muistatte noita aikoja – venematkoja rämeillä, jättiläisliskoja sekä Irhallan – luutarhan vaaroja. Autoitte meitä pelastamaan Masbahan peikkojen hyökkäykseltä ja saatoitte vaarallisen lainsuojattoman, Sumupirun, käpälälautaan. Olitte silloin vielä aloittelevia seikkailijoita, mutta uutiset ovat kantautuneet tännekin asti urotöistänne. Ette ole jääneet lepäämään laakereillanne.

Täällä Mashabassa asiat rauhoittuivat joksikin aikaa, kun Sumupiru vangittiin. Paikallinen velhoylimys piti henkilökohtaisesti huolta, ettei meiltä puuttunut mitään, joskin tavallinen kansa alkoi olla yhä nurjamielisempää meitä kohtaan. Meillä selvisi vasta myöhemmin, että velhoylimys, Maresh al Basha, kohteli huonosti alamaisiaan. Eikä vain huonosti, vaan myös julmalla tavalla ja tavallinen kansa näki meidät velhon asevoimina.

Ajauduimme outoon välitilaan, sillä kansa ei meistä välittänyt, mutta varoimme joutumasta mukaan Maresh al Bashan juonitteluihin. Tällä oli tietysti tehtävien kannalta huono vaikutus, sillä meihin ei oikein tunnuttu luottavan – huhuttiin jopa, että me olimme tuoneet hirviöt vitsauksena ja hallitaksemme niiden avulla.

Sitten eräänä päivänä kiltamestarimme Dranen sai kutsun saapua juhliin velho Mareshin palatsiin. Hän päätti olla kieltäytymättä kutsusta ja otti mukaansa keksijämme Feldanin ja asemestari Dagnan. Aikaa kului, eivätkä he palanneet takaisin. Lähetin kirjeen kyselläkseni asiaa, mutta sain vastauksena, etteivät Dranen, Feldan ja Dagna koskaan edes saapuneet palatsiin!

Tuorein jäsenemme Koll on onnistunut jututtamaan kansaa jossain määrin – tai paremminkin zaneja, joita seudulla asuu. He kertoivat, että velhon palatsissa tapahtuu jotakin hyvin synkkää – on jo kuulemma tapahtunut jonkin aikaa ja me olemme kuulemma ummistaneet silmämme velhon tarjoamien rikkauksien varjolla!

Pyydänkin teitä, vanhoihin hyviin aikoihin vedoten. Matkatkaa kiireimmän kautta Mashabaan ja tulkaa auttamaan meitä selvittämään tämä mysteeri. Jotakin pirullista on tekeillä.

Kunnioittavasti,

Jaelle Flavert, Mashaban killan välskäri


Joukkio keskusteli kirjeen sisällöstä lyhyesti ja päätti siltä istumalta järjestää matkan kohti Mashabaa. Olivathan he jo levänneet tarpeeksi ja seikkailijan sydän kaipasi yhä uudelleen vaellukselle. Mennaelin satamasta he kiiruhtivat kohti etelää, jossa he viimein laskivat maihin Byran satamakaupungissa.

Kaupunkilaiset puhuivat Mashabasta rupuisena rajakaupunkina, joka varmasti vajoaisi jo suohon. Kaupungin vierellä olevat toisen suursodan taistelutantereet olivat kirottu paikka, oikea vitsaus kaupungin kupeessa, ja seudun ihmiset tunsivat monia karmaisevia tarinoita alueelta. Tällä hetkellä Byran asukkaita haittaisivat kuitenkin enemmän merirosvot, jotka purjehtivat lähivesillä ja onnistuivat aina jotenkin piiloutumaan fryynien laivastolta seudun lukuisten saarten sokkeloihin.

Seikkailijat olivat kuitenkin matkalla Mashabaan nopeinta reittiä ja ostivat muulin kantojuhdaksi matkaa varten. Tien päällä he kohtasivat heti joukon kauppiaita, jotka olivat palaamassa Mashabasta. He varoittivat, että seudulla oli häikäilemättömiä rosvoja, jotka hyökkäsivät vierasmaalaisten kimppuun. Velhoylimys oli palkannut ulkomaisia palkkasotureita vain kuukausia aikaisemmin ja nyt monet tulokkaat olivat kokeneet synkän kohtalon maantiellä pääsemättä koskaan palvelukseen asti.

Joukkio jatkoi matkaansa varsin valppaana tämän varoituksen jäljiltä ja parin päivän päästä alkoikin tapahtua kummia. Ensin heitä vastaan saapui vauhkoontunut hevonen vailla ohjastajaa. Tästä voitiin jo päätellä jotain pahaa tapahtuneen, joten ryhmä päätti edetä metsän suojissa ja katsoa, mitä tapahtuu. Rhuarch keksi kutsua pienen Pipana-mörön avukseen, sillä pikku otus voisi hyvin käydä selvittelemässä etukäteen, mitä tapahtuu. Homma ei oikein mennyt putkeen, sillä yhtäkkiä hyinen usva laskeutui tienoon seudulle. Epäonninen Rhuarch oli kutsunut vahingossa Kuolon paikalle.

Kuolo ei ollut lainkaan iloinen tultuaan kutsutuksi täysin turhaan. Sen sai Rhuarch itsekin kokea, kun Kuolo langetti hänelle rangaistuksensa. Hyinen kosketus tuntui vievän osan seikkailijan voimista ja jätti hänet hyväksi toviksi varsin pelokkaaseen tilaan.

Reca oli sillä välin ehättänyt samoilla jo hyvän tovin omalla puolen tietään ja säikähti löytäessään puolihuolimattoman matalan haudan metsäkuopasta. Hengetön vaani makasi pitkin pituuttaan oksien ja lehtien alla ja jäljet olivat tuoreet. Tieltä löytyi vielä toinen onneton. Varsin tuore uhri hänkin nuolia selässään. Nähtävästi tämä oli vauhkoontuneen hevosen ratsastaja. Tekijöistä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään.

Yövyttyään läheisessä kievarissa, joukkio päätti suunnata Mashabaan, joka oli enää lyhyen matkan päässä. Oli erikoista astua takaisin vanhalle tutulle kamaralle – heidän ensimmäiseen varsinaiseen kiltasaliinsa. Osa lähti jututtamaan kirjeen kirjoittanutta Jaelle Flavertia, kun taas toiset päättivät tiedustella kaupungilla yleistä ilmapiiriä. Vaikutti siltä, että Seikkailijoiden killasta ei juuri pidetty, sillä takavuosina nämä olivat toimineet ahkerasti julman velhoylimyksen palkollisina. Koska ylimys oli jatkanut hallitsemistaan rautaisella kouralla ihmiset liittyvät killan jäsenet tämän julmuuksiin. Manattiin kovin, että Sumupiru-niminen rosvo oli kuollut vuosia sitten. Hänen mukanaan olivat hävinneet toiveet, että velho saataisiin syrjäytettyä jotenkin.

Kiltasalissa Jaelle kertoi killan tukalasta asemasta. Tavalliset ihmiset todellakin vierastivat heitä, mutta sen lisäksi kiltamestari Dranenin, Dagnan ja Feldanin katoaminen huoletti häntä yhtä paljon. Toivuttuaan matkan rasituksista seikkailijat olivat valmiina matkaamaan velhoylimyksen asuinsijoille ja ottamaan selvää, mihin kiltatoverit olivat kadonneet.

Ensimmäinen matka suuntautui Orbon kylään, jonne oli tietä pitkin parin päivän matka. Seutu tien ympärillä oli yhtä ryteikköinen ja hiljainen kuin aikaisempinakin vuosina, joskin muuan viikari piti matkalaisia silmällä ja pakeni heti metsikköön, kun he äkkäsivät hänet. Koska seikkailijat oli takavuosina väijytetty juuri samaisella paikalla, he olivat erityisen valppaita. Mutta ketään ei näkynyt, eikä tullut vastaan, joten pian he saapuivat Orboon.

Orbon päällikkö, Vaira Shiash, tunnisti matkalaiset jo ulkonäöltä, kun nämä astuivat paaluvarustuksen sisäpuolelle. Olivathan he sentään auttaneet kyläläisiä Sumupirun-roiston pyydystämisessä vuosia takaperin. Vaira majoittikin seikkailijat kotiinsa, jossa hänen lapsensa olivat jo ehtineet kasvaa yli 10-vuotiaiksi. Mies oli kuulemma lähtenyt paria vuotta aikaisemmin. Jotkut asiat eivät vain toimi, Vaira ilmoitti, eikä asiasta udeltu enempää.

Illan suussa seikkailijat söivät tarjottua etanakeittoa ja odottivat jatkavansa matkaa seuraavana aamuna. Vairan mukaan puheet velhoylimyksen julmuuksista olivat pötypuhetta, joskin häneen taisi päteä vanha sanonta: Se kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Joukkio ei saanut paljoakaan tietoja velhoylimyksen kodista Vairalta, joka ei ollut koskaan käynytkään paikan päällä. Hän ei ollut myöskään kuullut kiltamestarin ja tovereiden katoamisesta, mutta oli varma, että rosvot olivat siihen syypäitä ja lupasi kolmen hengen saattueen vahvistamaan heidän matkantekoaan. Yön saapuessa kukin vetäytyi nukkumaan ja odottamaan seuraavan aamun lähtöä.

 

 

Berrien myrsky

Peliporukan kärsivällisyys ja keskittymiskyky laitettiin jälleen kerran koetukselle, kun peliä siivitti lasten hyörinä ja tarpeet. Koska kokemusta oli jo edellisestä kerrasta ja pelaajissa ripaus aitoa seikkailijan verta, selvittiin pelistä tietysti kunnialla.

Keskipäivän lepohetki tekee hyvää aamun harjoitusten jälkeen. Kevätaurinko paahtaa jo kuumana Leonen kaupungin yllä, eikä kukaan halua harjoitella itseään näännyksiin turhan päiten. Arvailette jo, kuinka kuuma kesästä vielä tulee, mutta ne uumoilut jäävät kesken, kun päätalon kello alkaa kilkattaa kutsuen koko killan koolle.

Kiltatoverinne liittyvät matkalla seuraanne ja joku heittää ilmoille kysymyksen, jota olette saaneet kuulla jo riittämiin: “Jos jättiläinen uhkaa meitä, niin tehän hoitelette sen helposti?” Maineenne on ollut kovassa kurssissa talven seikkailujen jäljiltä ja monet uudet tulokkaat kuiskivat teistä ihailevaan sävyyn.

Kiltamestari Basileus Musta istuu tutussa korkeanojaisessa tuolissaan ja rummuttaa hermostuneena sormillaan pöytään. Hänen edessään on kirjekäärö, jonka sinetti on murrettu auki. Otatte muiden ohella paikkanne pöydän ääressä ja odotatte mitä tuleman pitää.

“Kiltatoverit, olen saanut viestin aina Mennaelilta asti. Kuten jo tiedättekin, Kera, Rhuarch, Noar, Reca ja Susa tutkivat viime talvena Ferranian merilinnan raunioita, ennen kuin ne suistuivat uudelleen meren aaltoihin. Mennaelin mestarit päättivät tuon retken jälkeen, että kaikki kynnelle kykenevä tehdään Ferranian ruhtinattaren, lady Euranan, kiinniottamiseksi.

Pitkään tuo maagi pysyikin piilossa, sillä oletimme, että hän olisi kirouksen kalvamana suunnannut Holvien valtakuntaan. Mutta nyt meillä on varma tieto, että lady Eurana piileskelee Berrien saarella, lähellä Marugan kaapparisaaristoa. Miksi hän on siellä ja mitä hän aikoo? Sitä emme tiedä, mutta tiedustelijamme ovat kertoneet oudoista maagisista voimista ja mullistuksista, jotka eivät lupaa hyvää. Kenties tuo kirottu velhotar on keksinyt tavan tuoda Holvien valtakunta lähemmäs Kritosta?

Mennaelilta on tullut käsky, että Leonen kiltasali yhdistää voimansa kaikkien muiden länsirannikon kiltasalien kanssa ja hyökkää Berrien saarelle. Saamme apuvoimia myös Mennaelilta, josta saapuu kolme sotakaleeria kapteeni Zahan Vrashnan johdolla. Me lähdemme täältä kahden viikon kuluttua ja yhdistämme voimamme Auren lahdella, josta jatkamme Berrielle.

Noiden sanojen jälkeen hahmot valmistautuivat koitokseen huolellisesti. Tilattiin mekaanisia apuvälineitä yökivilinsseistä koukkupyssyihin ja pelottaviin punaisiin pommeihin. Rohtoja etsittiin myös vimmaisesti, jotta seikkailijat olisivat täydessä toimintavalmiudessa. Sen jälkeen heidän kelpasikin purjehtia Auren lahdelle tapaamaan muita seikkailijoita.

Basileus Musta asettui vanhana kipparina sluupin ruoriin, joka joudutti seikkailijoita kohti Berrien saarta. Mutta saaren tullessa näkyviin, heräsi myrsky, jollaista he eivät olleet ennen kokeneet. Susa osasi kertoa, ettei myrsky ollut luonnollinen, vaan kietoutunut Holvien valtakunnan synkkiin virtauksiin. Kokenut kiltamestari kuitenkin johdatti sluupin myrskyn lävitse kohti saarta ja olisi käynyt hullusti, ellei Susa olisi auttanut suunnistamisessa, sillä maaginen myrsky oli aivan toista kuin mihin he olivat tottuneet.

Seikkailijoiden laivasto oli kuitenkin pulassa rajuilman kourissa samaan aikaan, kun ryhmä lähestyi rantaa. Mitä lähemmäksi he pääsivät, sitä rankemmin myrsky yritti tuhota laivan ja hyökyaallot koituivat monien muiden seikkailijoiden pään menoksi.

“Valmistautukaa törmäykseen!” huusi Basileus ja hirveän rysäyksen saattelemana pieneksi huvennut joukkion saavutti saaren, jota hallitsi jylhän kallion päällä vartioiva linnoitus. Kiireessä selviytyneet ja kapteeni Basileus haalivat merestä hylkytavaraa henkensä kaupalla ja yrittivät saada niitä rantametsikön suojaan. Muutama vetehinenkin saapui kokeilemaan onneaan helpon saaliin toivossa, mutta uhka torjuttiin. Märkinä ja piestyinä seikkailijat kokosivat häthätää suojan metsän siimekseen ja jäivät odottamaan parempaa aamua.

Aamu oli vain hieman parempi, sillä sade oli hieman laantunut, mutta sankka sumu tuntui kuristavan tienoota. Basileus oli rikkonut nilkkansa, eikä kyennyt juuri liikkumaan paikaltaan. Hän kehotti kuitenkin seikkailijoita tiedustelemaan saarta apujoukkoja odotellessa. He tekivätkin työtä käskettyä ja löysivät pian tiepahasen, joka johti saaren sisäosia kohti.

Ensimmäisenä seikkailijat osuivat hylätyn maalaistalon luokse. Näytti kuin paikalta olisi lähdetty varsin hätäisesti ja pikaisesti. Lehmät ammuivat surkeina navetessa ja ihmiset olivat kaikonneet. Kun joukkio uskaltautui Berrien satamaan, he huomasivat saman autiuden. Tai ainakin siihen asti, kunnes joukko entisiä kaupunkilaisia laahusti hitaasti heitä kohti sumun keskeltä. Zombien hyökkäys laittoi hahmot koville, mutta he selviytyivät koitoksesta. Vaan yllättäen paikalle saapui vielä vartijoita, jotka tunnuksesta päätellen kuuluivat paikallisen ylimyksen, sir Gastonin, joukkoihin. Nämä alkoivat tivata tunnussanaa ja kävivät väärän vastauksen jälkeen raivohulluina joukkion kimppuun.

Toivuttuaan hyökkäyksestä seikkailijat eivät halunneet jättää arvoitusta vielä kesken, vaan päättivät selvittää, mitä korkean kukkulan päällä olevassa linnoituksessa tapahtui. Yhä sumu piinasi matkalaisia ja tien varrella he yhyttivätkin kerran kenties jonkun eloonjääneistä paikallisista, mutta tämä pakeni niin kiireesti, etteivät seikkailijat ehtineet häntä tavoittaa. Matka jatkui, kunnes joukkio huomasi vartiotornin synkän hahmon kohoavan sumun keskeltä.

Rhuarchin johdolla joukkio hämäsi vartijoita ja pakeni nopeasti nuolenkantaman ulkopuolelle, mutta hälytyskellot soivat rivakasti varoittaen linnanväkeä muukalaisista. Täydellinen yllätyshyökkäys ei siis toimisi, mutta seikkailijoilla oli onnea matkassa, sillä sumu kietoi heidät yhä vartijoiden näkyvistä. Recan tarkka koukkupyssyn laukaus avusti seikkailijat nopeasti linnan muurin ylitse hämäriin käytäviin.

Seikkailijoiden onneksi käytävillä ei ollut vartijoita, varsinaisesti. Heidän epäonnekseen siellä riehui epäolento, joka haistoi vieraat ja aikoi ottaa heidät ruokalistalleen. Tämä kammottava kärpäsen, hirven, mustekalan ja ties minkä sekoitus sylki kurkustaan polttavaa happoa, mutta seurueen tietäjä, Susa, vastasi tähän räjähtävällä tuliammuksella pelastaen joukkion.

Sade rummutti suurta parveketta ja ukkonen jyrähteli vihaisena, kun hahmot könysivät vihoviimeiseen koitokseen. Lady Eurana itse asettui seikkailijoita vastaan, ja tässä kohtaa joku pelaajista osuvasti toistikin aatoksen, että se siitä tiedusteluretkestä. Taistelu oli hirvittävä, sillä lady Euranalla oli mukanaan salaperäisen Ulkokiven mahti ja käytti sujuvasti kaikkia viittä elementtiä loitsuissaan.

Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia, mutta puolikuolleita koitoksen jälkeen. Kuka oli saanut tulivasamasta, kuka vainosalamasta iskun. Kera ehti olla suurimman osan taistelusta lumottuna ja yritti riistää hengen ystäviltään. Heidän tarinassaan riitti kuultavaa koko laivastolle, joka viimein pääsi maihin maagisen myrskyn hellitettyä.

Kesä varmaan tuo hieman taukoa Seikkailijoiden killan peliryhmän pariin, sillä osuvasti joku jo totesikin, että “jaa, kesä tulee, seuraava peli varmaan syksyllä?”. Eikös koko kesä pitäisi pyhittää pelaamiseen? Sovitaan, että jätesäkkiä ikkunoihin ei enää laiteta!