Putouksen pauhu

Retkikunnan matka kohti vuoriston salaisuuksia jatkui heti, kun he olivat parannelleet taistelun haavoja. He seurasivat nyt vanhaa tietä yhä korkeammalle vuorten keskelle ja saivat varoa vanhoja ansoja, joita reitille oli piilotettu. Jyrkkää lumista rinnettä ylös matkatessaan joukkio huomasi kuitenkin lumessa viittaan kääriytyneen hahmon, joka paljastui ammoin menehtyneeksi seikkailijaksi. Eikä keneksi tahansa, vaan itse Elvan Taituriksi. Seikkailijat päättivät rakentaa tälle viimeisen leposijan ja ottivat samalla Vartija-nimisen mörkörautaisen sotisovan, joka muutti aina muotoaan kantajalle sopivaksi. Retkikunta päätti antaa tämän haarniskan Remukselle.

Taitettuaan vielä matkaa tunnin verran retkikunta saapui mykistävän suurelle kanjonille, jonka vasenta laitaa reunisti suunnaton vesiputous. Vesiputouksen alle johti reitti ja tien päässä alkoivat holvikaupungin synkät käytävät. Niitä joukkio ryhtyi tutkimaan ja joutui pian taisteluun suuren peikkolauman kanssa, jotka asuttivat holveja. Siivottuaan ensimmäisen holvin retkikunta päätti vetäytyä leiriin yöksi ja odottaa seuraavaa päivä. Heidän täytyisi pysyä tarkkaavaisina, sillä lisää peikkoja saattaisi palata ja monet ansat olivat jo aiheuttaneet heille päänvaivaa.

Holveja

Taistelu solassa

Varhaisen aamun hämärä kietoi vielä tienoota, kun joukkio ajattelin suorittaa lyhyen tiedusteluretken jättiläisten luolan uumeniin. Luiden, roskien ja romahtaneiden käytävien lisäksi he löysivät muutamia alhorautaisia aseita, joita aika ei ollut nakertanut. Syynättyään tarkemmin vanhan ahjolta näyttävän luolan ryhmä löysi myös ahtaan tunnelin, jonka puolella odotti varsin merkillinen näky. Solan keskellä oli vanha raunio, jonka keskellä hehkui kultainen valo.

Salaperäinen raunio

Yläilmoissa hääräili pirulaisia ja ryhmä katsoi parhaaksi hakea muut seikkailijat paikalle. Varovasti retkikunta eteni kohti salaperäistä rauniota, ja Susa päätti loihtia sumua retkikunnan ympärille pitääkseen heidät piilossa pirulaisilta. Loitsusanat eivät vain oikein menneet ihan oikein paikalla vallitsevien maagisten virtauksen johdosta ja kultainen valo rauniossa sykähti kerran. Saman tien rakennuksen uumenista hyökkäsi joukko golemeita, jotka valmistautuivat tuhoamaan tunkeilijat. Syntyi sekasortoinen taistelu, johon pirulaisetkin ottivat mielellään osaa. Oli suorastaan ihme, ettei kukaan ruhjoutunut taistelun tiimellyksessä, sillä golemeita vaarallisempia vastustajia sai hakea.

Salaperäisestä rauniosta löytyi suuri kristalli, jonka valon Susakin onnistui taikavoimillaan sulkemaan. Nähtävästi kristalli oli jonkinlainen muinaisen kansan hälytyskeino. Nyt se ainakin oli hiljennetty ja kunhan retkikunta saa sidottua ja lääkittyä haavansa, oltiin valmiina jatkamaan eteenpäin.

Kohti Holvien valtakuntaa

Poliittisia juonitteluja, hankalia velhoja, sisällissotia… Matkanne Suhbassa-vuorille tuntui sisältävän kaikkia hankalia elementtejä, joista hirviöt tuntuivat olevat se helpoin osa. Kuin ihmeen kaupalla, selvisitte reissusta ja jätitte Suhbassan suvun selvittämään likapyykin. Sissirosvot näyttivät unohtaneen vanhat kaunat ja puntit jäivät tasan.

On kulunut jo yhdeksän kuukautta, kun jätitte Mashaban kaupungin kiltatalon ja siirryitte takaisin Mennaelin saarelle odottamaan mahdollista uutta komennusta. Näihin yhdeksään kuukauteen on kuulunut lepoa ja virkistäytymistä, mutta myös uusien seikkailijoiden opastamista Mennaelin lähisaarilla. Ehkä teistä toivottaisiin kouluttajia pidemmäksi aikaa?

Maineenne on kuitenkin kiirinyt edellänne. Mitä muuta voisikaan odottaa Berrien myrskyisän taistelun jälkeen? Kun Vorgasta palannut kiltamestari, Remus Innael, yhyttää teidät eräänä iltana linnan puutarhasta, aavistatte jo, että seuraava seikkailu on alkamassa. Mutta kohde ylittää teidänkin odotuksenne.

“Kyllä, suurmestari Soreena on valtuuttanut minut järjestämään retkikunnan Holvien valtakuntaan ja olen valinnut teidän ryhmänne yhdeksi kolmesta ryhmästä, jotka ottavat osaa koitokseen. Olen jo aloittanut laivan, Merikäärmeen, varustamisen ja oletan, että pääsisimme matkaan kuukauden kuluttua. Tätä on valmisteltu kauan, seikkailijatoverini. Me olemme ensimmäinen retkikunta Holvien valtakuntaan melkein sataan vuoteen!”

Seikkailijaryhmä, joka oli edellisistä vaikeuksista huolimatta hyvässä ruumiin ja sielun voimissa päätti tietenkin tarttua tarjoukseen. Oli suuri kunnia päästä mukaan retkellä ja tämän myötä heistä tulisi eläviä legendoja. Varustautumisen ja toisiin seikkailijaryhmiin tutustumisen jälkeen Merikäärme suuntasikin luoteeseen kohti pahamaineista Holvien valtakuntaa.

Remus Innaelin retkikunta Holvien valtakuntaan

Jo kirotun saaren lähivesillä seikkailijat saivat esimakua koitoksesta, kun jättiläismäinen merikäärme yritti upottaa laivan. Nimi todellakin oli enne. Tästä taistelusta seikkailijat selvisivät säikähdyksellä ja merikäärme upposi takaisin vesiin, josta se oli tullutkin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt tuhoja ja kapteeni etsikin nopeasti paikan, jonne voisi ankkuroitua ja aloittaa korjaukset. Kun paikka löytyi, oli seikkailijoiden vuoro matkata rantaan ja astua kirotun maan kamaralle.

Holvien valtakunnan rantaa

Heti saman tien resuisten luurankomerirosvojen joukkio hyökkäsi rantaan saapuneiden kimppuun, mutta tuskin on mitään, mitä ei yksi tarkka pomminheitto hoitaisi. Varmistettuaan, että laivassa korjaukset sujuisivat, päätti Remus johtaa seikkailijat sisämaahan.

Vartiokukkulan rauniot

Sisämaassa seikkailijoita kohtasi lohduton nummimaasto, etäällä olevia vuoria ja hiljaisuus. Mutta lähimpänä siinsi vanha linnoitettu kukkula, joka päätettiin tutkia. Saattaisihan se muodostaa uhkan laivallekin. Varmistus kannatti, sillä rauniossa pesi huomattava määrä pirulaisia ja örkkejä, joilla ei kuitenkaan tuntunut olevan mahdollisuuksia neljää kokenutta seikkailijaryhmää vastaan. Vartiokukkulalta oli myös hyvä tähystää lähitienoota, jossa näkyi yksinäisiä nummia, suuri tumma metsä sekä vuorille johtava vanha tien pohja. Retkikunnan päällikkö, Remus, päätti, että ryhmä lähtisi tutkimaan vuoria. Niihin muinainen kansa oli kuulemma louhinut kaupunkinsa.

Vanha tie oli helppo kulkea, mutta pian retkikunta sai huomata, että se oli myös kovin suojatun. Aarnikotkien lauma äkkäsi seikkailijat ja ryhtyi taisteluun helpon aterian toivossa. Seikkailijoiden taito ja rohkeus pitivät kuitenkin hirviöt loitolla, ja kun petoja kuoli muutama seikkailijoiden aseista ja loitsuista, nämä pakenivat kiireesti vuorille. Remus johdatti joukon vuorien suojaan, jossa sää teki tepposet retkikunnalle. Kun vielä tiellä oli ollut viileä kesäsää, alkoi nyt yhtäkkiä sataa räntää.

Hirviöhämähäkin ruho lumen alla

Pian retkikunta saapui aukiolle, johon maanvyöry oli osunut. Hirviöhämähäkin melko tuore ruumis antoi osviittaa siitä, mitä jyrkillä kalliolla vaaniskeli. Seikkailijat löysivät lumesta myös vanhan Seikkailijoiden killan medaljonkin. Oliko se pudonnut kauan sitten joltakin retkikunnalta? Siihen tulokseen seikkailijat tulivat tutkittuaan riipusta maagisilla virtauksilla. Mutta siinä samassa hämähäkit hyökkäsivät retkikunnan kimppuun. Susan muodostama raivokas tulirinki piti hirviöt kuitenkin enimmäkseen loitolla ja joukkio kapusi yhä ylemmäs vuorille.

Jättiläisten luola

Alkoi jo hämärtää. Olisi löydettävä jokin suoja raakaa säätä vastaan. Retkikunta saapui kanjoniin, jonka päässä häämötti kalliokumpare ja sen sivustassa luolan suuaukko. Mutta olisiko luola asuttu? Aukealta ennen luolaa löytyi myös kummallinen lämpöä hehkuva kivi, jossa oli mystisiä kirjoitusmerkkejä – muinaisen kansan kieltä, jota ei osattu lukea. Susan velhovoimat loivat näyn suuresta ahjojen ja pajojen verkosto maan alla. Remus päätti samalla, että luola tutkitaan, jolloin Reca ja Susa tarttuivat toimeen. Siinä samassa jättiläinen palasi kotiinsa ja mylvi seikkailijoiden hyökätessä ripeästi tämän kimppuun. Jättiläinen ei ollut yksin, joten pian luolan suuaukolla taisteltiinkin jo elämästä ja kuolemasta, kun kaksi jättiläistä liittyi vielä kahakkaan. Retkikunta oli jälleen ilmiömäinen, sillä sen onnistui ajaa jättiläiset pakosalle tapettuaan yhden. Mutta näännyksissä kaikki olivat yön pimeyden viimein koittaessa. Oli vartioitava ja odotettava uutta päivää.

Etelämeren kutsu

Seikkailijoiden kiltaa on pelattu ahkerasti kahden porukan voimin, mutta muistiinpanot laahaavat… Kas tässä puuttuvia palasia!

---

Corcan saarella ehti tapahtua vielä yhtä ja toista, ennen kuin seikkailijat pääsivät palaamaan Mennaelille. Nähtävästi Ylvan mukanaan tuoma kirous loi saarella karmivan epäolennon, mutta seikkailijat ja kaapparit saivat olennon tuhottua, ennen kuin se pääsi aiheuttamaan vakavaa tuhoa. Tria, Lin ja Maro lähtivät viemään seikkailijoita takaisin Mennaelin saarelle ja kaikessa hötäkässä Pierrot ja Maro ehtivät kehittää lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan.

Mennaelilla yllätyttiin iloisesti, kun kadonnut veneen 13 seikkailijat palasivat kotiin. Paljon heiltä sitten kysyttiin matkasta, myrskystä ja kaikesta tapahtuneesta, mutta selonteon jälkeen he saivat olla rauhassa ja levätä Mennaelin saarella. Kaapparit jäivät myös Mennaelille kotvaksi, sillä Maro kaipasi killan apua löytääkseen parannuskeinon harvinaiseen verirokkoon. Seikkailijat olivat suorittaneet samalla kokelaskoetuksensa ja niin Afiya, Pierrot ja Ylva vannoivat seikkailijanvalansa ja liittyivät pysyvästi Seikkailijoiden kiltaan.

Oudot tapahtumat kuitenkin saavuttivat Mennaelin. Fryynien lähetystö saapui saarelle neuvottelemaan, sillä Bhatanin kuuluisalla vankilasaarella oli tapahtunut salaperäinen kapina, jota johti Afiyan isä. Nähtävästi fryynit ajattelivat tällä verisiteellä olevan jotakin merkitystä kapinan tai sen jälkimaininkien selvittämisessä, joten seikkailijat värvättiin ensimmäiselle komennukselleen Frynin valtakuntaan. Kaapparit laittoivat hynttyyt yhteen tuoreiden seikkailijoiden kanssa, sillä parannuskeino verirokkoon saattaisi löytyä juurikin Frynistä. Yhdessä suunnattiin kohti etelää.

Myrsky saapui kuitenkin taas riepottelemaan matkalaisia, joskin kaappareiden ammattitaidolla laiva saatiin luotsattua Laanahin syrjäisen saaren satamaan. Saarella oli kuitenkin omat ongelmansa, joihin ei niinkään kuulunut hirviöitä, vaan ihmisten omia sotkuja. Saaren itsevaltainen päämies, Bahak, oli johtanut saarta jo vuosikaudet, mutta tämä oli ajautunut riitoihin Bairuijn naapurisaarella majaa pitävien merirosvojen kanssa. Koska kyseiset merirosvot olivat vielä kaapanneet Laanahin puusepän, oli laivan korjaamisesta tulossa pienoinen ikuisuusprojekti ilman ammattitaitoa. Lopputuloksena seikkailijat sotkeutuvat Laanahissa saaren sisäisiin kahnauksiin siinä määrin, että he ottivat osaa kumoukselliseen toimintaan. Bahak oli enteillyt seikkailijoiden petollisuutta vangitsemalla näiden kaappariystävät, mutta seikkailijat vapauttivat toverinsa urhoollisesti. Korjattuaan laivansa seikkailijat ja kaapparit jättivät vikkelästi Laanahin taakseen.

Purjehdittuaan päiväkaudet lounaaseen seikkailijoiden laivan yhytti paikallinen sotalaiva kapteeninaan Utmar-niminen mies. Hän kertoi, että olisi suuria kunnia saada seikkailijat vieraaksi valtiattarensa, Omira Shikarain, luokse Rhuirin saarelle. Tokkopa sotalaivan vierellä kannattaa kamalasti kieltäytyäkään. Samaan aikaan Ylvan käsi alkoi jomotella ja särkeä uudelleen sitten Corcan aikojen. Oliko Omira Shikarain saarella jokin pielessä? Valtiatar itse oli yksi Frynin mahtavien velhosukujen päälliköistä, eikä audienssisalissaan vaivautunut puhumaan vierailla, vaan sen hoiti hänen majordomonsa. Kaikessa lyhykäisyydessään paikallisia oli kadonnut mentyään etsimään viereisen Kij’n saaren aarretta ja huhuttiin, että saarella kummittelee. Seikkailijat olivat kuitenkin ammattilaisia, joten heidänhän olisi hyvä tutkia asia. Seikkailijat suostuivat lopulta hieman katsastamaan asiaa, mutta saarella olevat mystiset voimat saivat kuitenkin heistä yliotteen aaveiden puhuessa heille vain arvoituksia. Vain Afiya onnistui ymmärtämään, että aave etsi jotakin kuumeisesti:

“Tuokaa takaisin se, mitä menetin. Se mitä tavoittelin, sen minkä ihminen punoo sisimpäänsä. Vartija siellä odottaa, vartoo. Lyökää hänet ja tuokaa minulle takaisin… sen minkä menetin.”

Jokin mystinen voima sysäsi Afiyan, Pierrotin ja Ylvan outoon vieraaseen tummaan maailmaan, jossa hirviöt mellastivat vapaana. Tässä oudossa maailmassa he kohtasivat Itra-niminen tytön, joka oli onnistunut selviytymään pimeyden hämärässä kallioon rakentamassa savimajassa. Itra ei tuntunut tietävän tietä pois, vain mistä löytyisi lisää hirviöitä. Tähän johtolankaan tarttuen seikkailijat ajautuivat taisteluun maahinkaisten kanssa ja Pierrot myrkyttyi pahoin taistelussa kamalaa hirviöhämähäkkiä vastaan. Seikkailijat olivat nyt pahasti eksyksissä vieraassa maailmassa, jota hämärä hallitsi.

---

Sivuhuomautuksena mainittakoon kätevä ArtBreeder , jossa voi teettää helposti kaikenlaisia hahmokuvia sekä maisemia. Alla kuvakavaldi, olkaatten hyvät!

Hämärän maailmassa

Hämärän suomaisema

Aavenainen

Kij’n saari

Vene nro 13

Saraneassa aina sattuu ja tapahtuu! Uusi Seikkailijoiden kilta -kampanja pyörähti käyntiin ja pääsemme tutustumaan Ylvan, Pierrotin ja Afiyan seikkailuihin. Kaikki alkaa rauhallisissa merkeissä Mennaelin saarelta eräänä kesäisenä päivänä.

---

Meren rauhoittava kohina kuiskii Mennaelin saaren rantaa vasten. On lämmin toukokuun päivä, ja mereltä puhaltava etelätuuli tuntuu lupaukselta kuumasta kesästä. Rantahiekassa on muiden kulkijoiden jälkiä, jotka kaikki johtavat suurta satamaa kohden.

Tänään on viimeisten koitosten aika. Mennael on opettanut teille paljon seikkailijan jaloja taitoja, mutta viimeiset kokeet kertovat, oletteko valmiita kohtaamaan maailman vaarat. Satama kuhisee, osa on tullut jo hyvissä ajoin, toiset ovat heränneet varhain ja kävelleet vielä kerran Mennaelin ihmeitä katsomassa. Kaikki tuntuvat olevan valmiita.

Halfstan Suolaparta, yksi killan kokeneista kapteeneista ohjaa tulokkaita ryhmiin. Koitoksen tarkoituksena on purjehtia pienelle ryhmällä Mennaelin lähisaarille ja löytää sieltä piilotettuja aarteita. Koitos on samalla kilpailu eri ryhmien välillä ja voittajia on tunnetusti juhlittu komeasti. Sanotaanpa, että he pääsevät myös itse valitsemaan tulevan asemapaikkansa Saraneasta.

Erikoisen koitoksesta tekee, että ryhmä koostuu täysin satunnaisesti. Sitä ei voi koskaan tietää, millaiset toverit tehtävää varten saa, mutta yhteistyön on sujuttava, jotta koitoksesta selviää.

“Meri on aina oikukas, älkää unohtako sitä!” Halfstan Suolaparta muistuttaa tulijoita. Joskus on käynyt niinkin onnettomasti, että meri on vaatinut varomattoman kokelaan hengen.

Saavutte kukin omia reittejänne ja kohtaatte satamassa lokkien kirkunan, merilevän ja tervan tuoksun, kokelaiden äänekkään puheensorinan ja Halfstanin kuuluvan äänen, joka ohjaa kunkin omaan ryhmäänsä.

“Ylva? Ryhmä 13, ole hyvä. Afiya? Ryhmä 13, ole hyvä. Pierrot? Ryhmä 13, tuolla airovaraston vieressä, ole hyvä. Te purjehditte veneellä numerolla 13.”

Te kolme näytätte muodostavan ryhmän aarrejahtia varten, joka kestää kokonaisen viikon ajan. Se, kuka löytää eniten aarteita, on tietenkin voittaja. Jokaisella Mennaelin saarella odottaa kätketty aarre ja saaria on sentään vain tarpeeksi! Kun saaren aarre on löydetty, sen korkeimmalla kohdalla liehuu lippu löytymisen merkiksi. 

Kuinka monta aarretta ehditte löytää? Oletteko te voittajia?

Kilpailun huumaa! Tutustuttuaan hieman toisiinsa, kolmikko päätti suunnata suoraan pohjoista kohti, Muurien saarille, josta saattaisi olla helpompi saada voittoja. Ensimmäisessä koitoksessa heidän täytyi suoriutua kiipeilystä vanhalle rauniotornille, mutta tämä ei tuottanut haasteita. Muut ryhmät kintereillään joukkio pyrki heti naapurisaarelle, jonka kivilabyrinttiin tietäjät olivat loihtineet otuksen, jonka peittoamiseen tarvittiin koko ryhmän toimintaa. Tämänkin he suorittivat juuri toisen ryhmän nenän edessä ja voitontahto kasvoi jo yli äyräiden.

Kolmas koitos Killingin saarella olikin jotain vallan muuta kuin taistelua tai kiipeilyä. Saarella vietettiin nimittäin häitä ja sulhaspari oli järjestänyt iloiset tanssiaiset häiden kunniaksi. Mutta oppisivatko seikkailijat tanssin askeleet? Koitos ei ollut niitä helpoimpia ja tuntui melkein mahdottomalta, kunnes Pierrot onnistui liikkumaan sukkelasti koko tanssin läpi. Samaisella hetkellä kilpaveikot rynnistivät paikalle, mutta liian myöhään. Joukkue nro 13 oli saanut jo kolme palkintoa.

Kun he jatkoivat matkaa, nousi etelästä kuitenkin myrsky, joka teki purjehtimisesta vaivalloista. Pian rankkasade jo piiskaisi kulkijoita ja tuuli puhalsi voimakkaissa puuskissa. Urhoollisesti kolmikko teki työtä, ensin päästäkseen rantaan ja lopulta vain sen vuoksi, etteivät he uppoisi. Mutta myrsky oli voimakkaampi. Se ajoi heitä luodetta kohti kuin vihan voimalla ja ajantaju hämärtyi. Päivät seurasivat toisiaan, eikä purjehtijoiden auttanut muu kuin selviytyä.

Kun kohtasivat viimein maata, heillä ei ollut juurikaan voimia rantautua. Myrsky ja vene tekisivät sen puhtaasti heidän puolestaan. Vene nro 13 paiskautuikin voimalla vieraaseen rantaan, hajosi ja pudotti kolmikon kyydistään.

Kun kolmikko viimein heräsi hiekkarannalta, oli kirkas aamu. Aallot kohisivat hiljaa rantaan. Edessä häämötti metsää, ylempänä suuri metsäinen kukkula. Missä he oikein olivat? Elossa… Mutta kuinka kauan?

Voimia kerättyään kolmikko perusti leirin rannan lähelle ja ryhtyi sitten tutkimaan saarta. Heillä ei ollut enää venettä ja ruokaakin oli vain nimeksi. Kukkulaa kiertäessään he äkkäsivät luolan suuaukon ja uteliaisuus velvoitti heitä tutkimaan paikan. Maassa näkyi kuitenkin outoja jalanjälkiä… Peikkoja! Saari ei siis ollut erityisen ystävällinen paikka. Kuinka kauas Mennaelista he olivatkaan ajautuneet?

Hetken neuvoteltuaan kolmikko päätti tutkia luolan. Varovasti he hiipivät sisään ja löysivät pian yhtä ja toista peikkojen valmistamaa tai löytämää rojua. Kivikeihäitä, köysiä, rujoja nahkanuttuja – sekä peikkoja. Päivänokosilla. Ylva ja Afiya olivat sitä mieltä, että vaaralliset otukset piti heti vaientaa. Pierrot empi ja kolmikon kiistellessä oliot havahtuivat ja olivat erittäin tyytyväisiä, kun ruoka oli tullut heidän luokseen omin päin.

Pian luolassa käytiinkin karmeaa nujakkaa, sillä vaikka peikot oli jokseenkin yllätetty, ne pistivät hyvin hanttiin. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia muutaman ruhjeen jälkeen ja ryhtyivät tutkimaan peikkojen tavaroita, joka koostui näköjään hylkytavarasta ja muusta rojusta, jossa oli myös ihmisvaatteita. Niiden seasta Pierrot löysi vanhan lokikirjan.

Luolaa riitti kuitenkin yhä, joten kolmikko päätti vielä tutkia lisää. Peikot olivat harjoittaneet metsästystä, joten seikkailijat ryöstivät näiden ruokavaraston. Eräästä sivutunnelista kuului selvästi meren kohinaa, mutta se oli veden vallassa. Siellä myös eleli vetehisiä, jotka toivoivat vaihtelua ruokavalioonsa. Lyhyen taistelun jälkeen kolmikko päätti perääntyä ja palata leiriin lepäämään ja syömään. Nyt heillä oli kosolti aikaa myös tutustua Tanssiva apina -nimisen laivan lokikirjaan. Ehkä se kertoisi, missä he oikein olivat?