Corca

Seikkailijat olivat viettäneet jo muutaman päivän merellä kaappareiden seurana. Punaisen lokin miehistö oli pistänyt heidät töihin, mutta edes yön rauhalliset hetket eivät välttämättä olleet rauhallisia. Kaikki kolme kärsivät erilaisista painajaisista…

Ylva

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. 

Heräät kesken sydänyön tuntien. Ruuman pimeys tuntuu liialliselta, kuin pahojen aavistusten ristiaallokalta. Tarvitset ilmaa, raitista yöilmaa. Könyät kannelle ja yövahti, Maro, nyökkää sinulle tervehdyksen. Essa on ruorissa, kasvot ovat ilmeettömät.

Ei tähtiä. Ei kaukaista valoa. Kuinka pitkä matka vielä on? Äkkiä koko maailma tuntuu painavalta. Liian mustalta, synkältä ja painavalta. Nojaat reelinkiin uupuneena, jalat eivät kanna kunnolla. Ja meressä…

Meressä on joku. Jokin. Ensin vain mustin piste mustan yön keskellä, sitten lähempänä. Kuin suuri varjo. Selittämätön pakokauhu valtaa mielen, henki salpautuu, huulet muodostavat puuroutuneita sanoja.

Varjo ui lähemmäksi. Se on kuin jättiläinen, täynnä pitkälle haaroittuvia kouria, oksia, levää, vihaa. Kauhaisu kerrallaan se lähestyy laivaa. Essa huudahtaa kauhusta. Yrität kontata karkuun kantta pitkin.

Ei… Liian myöhään. Valtava oksat tarttuvat reelinkiin ahnaasti ja mustan yön voimat kaatavat laivan. Liu’ut pitkin kantta kohti mustaa kitaa, joka puree lankkuja poikki. Saat viime hetkellä kiinni köydestä ja jäät killumaan hirveyden yläpuolelle kuin syötti. Yksi oksista tavoittelee sinua, pistää kylkeesi kuin koukku repien sinua alas.

Huudat avuksesi kaikki tahdonvoimasi rippeet, joita sinulla vielä on. Puukolla saat sivallettu oksan poikki, vaikka sen koukku jääkin törröttämään kylkeesi. Ryhdyt kiipeämään ylös, vaikka maailmassa ei tunnu enää yläpuolta olevan.

Ja samassa mustat voimat vetävät laivan syvyyksiin.

Heräät pudoten riippumatostasi ja suoraan kyljellesi köysipunoksen päälle.

Afiya

Rauhallinen öinen meri. Ei myrskyä, ei pelkoa. On kulunut jo muutama päivä saarelta lähdön jälkeen ja pian Corcan pitäisi olla näkyvissä. Mutta tämä yö olkoon vain matka unen satamaan. Punainen lokki keinuu rauhallisesti aalloilla. Uni on helppo löytää. Se on tuttu virvoittava ystävä.

Ja silti sinulla on outo tunne, että jokin tai joku seuraa sinua. Koko laivaa. Jokin tuttu, mutta samaan aikaan tuntematon. Jokin epämääräinen, mille et osaa tai et halua antaa nimeä. Et ikinä haluasi osata nimeä.

Heräät ruumassa täydessä pimeydessä. Muut nukkuvat. Ihosi puskee kylmää hikeä.

Koetat rauhoittaa mielesi, löytää loitsusanan valolle, mutta kieli tuntuu puutuneelta. Liian paksulta, kihelmöivältä ja isolta suuhun. Juotavaa. Tarvitset juotavaa.

Kömmit pystyyn riippumatostasi värähtäen. Oletko vilustumassa? Muut nukkuvat. Laiva keinuu. Punainen lokki liihottelee aaltojen päällä. Könyät kohti juomatynnyriä.

Vesi maistuu kitkerältä. Se saa kielen kutiamaan kamalasti.

Samassa kannelta kuuluu avunhuutoja, kauhunhuutoja. Jokin valtava voima tömähtää laivan kylkeen ja melkein kaataa sinut. Jokin on täällä. Jokin…

Laiva kallistuu. Kiiruhdat ylös kannelle vinoja portaita. Tähdetön yö tervehtii sinua, hulluuden hyöky huutaa sinulle. Suuri musta varjo on tarttunut laivan reeliinkin, väkevä, voittamaton. Sen rihmaiset kädet ovat tarttuneet Ylvaan ja riepottelevat tätä ilmassa kuin räsynukke, suupalaa.

Koetat kiljaista loitsusanat, mutta kielesi on liian paksu. Se täyttää jo koko suun kuin pesusieni. Samassa laiva kallistuu, kaadut ja…

Heräät tukahtuneeseen huutosi omassa riippumatossasi. Jostain kajastaa uusi päivä. Lokit kirkuvat. Purje paukahtaa. Olipa hirveä uni.

Pierrot

Saari. Se häilyy unessasi epämääräisenä, utuisena, sumuisena hahmona. Aivan kuin kompassi hakeutuisi sinne yhä uudelleen ja uudelleen. Jäikö jotain taakse? Jotain huomaamatta?

Sydänyöllä nukut levottomasti. Pian ollaan Corcassa. Heräät miettimään sitä useammin kuin kerran. Mitä sitten tapahtuu? Ottavatko kaapparit teidät avosylin vastaan? Vai pyöräyttävätkö kölin ali?

Tunneleita. Mustia tunneleita. Tuntemattomia ovia. Aamu-uni on levoton labyrintti.

Herätessäsi tunnet aitoa huojennusta päivänvalosta, joka piirtyy esiin ruuman luukusta. Lokit kirkuvat. Vedät syvään henkeä.

 

 

Hiljaisen oloiset seikkailijat siirtyivät aamiaiselle kannelle, jossa Maro korjaili kampiliiraansa. Essa oli tähystämässä ja huudahti tutun luodon nähdessään, että pian oltaisiin perillä kotona. Jo samaisena iltapäivänä seikkailijat näkivät ensi kertaa Corcan saaren, jonka kapteeni Tria Punavaaksa päätti kiertää itäpuolen kautta, jotta he saattoivat kaikki tervehtiä tuttujaan asiaan kuuluvasti.

Corcan satamassa seikkailijakolmikkoa katsottiin oudoksuen. Corcan kaapparikillan perämies, Sirinwe, saapui juttelemaan vakavasti Trian kanssa, mutta muukalaiset päästettiin maihin. He olivat nyt iltakiireiden keskellä suuressa kaapparikylässä, jossa katujen virkaa hoitivat pitkospuut ja satamassa lepäsivät kaappareiden monia korjauksia nähneet laivat.

Punaisen lokin miehistö vei kolmikon  paikalliseen krouviin, Ruutitynnyriin, kertomaan pelin säännöt. Sitä ennen paikallisen teatterin suuruus, sir Bastian, höpisi heille teatraalisen koreasti humalapäissään. Kun tämä oli mennyt, Tria painotti, ettei saariseikkailusta ei tullut mainita sanallakaan. Hölmöinkin tiesi, että Holvien valtakunnan läheisyydessä hiipparointi toi huonoa onnea, jos siihen ylipäätään uskoi. Urhea Tirj oli menehtynyt myrskyssä jouduttuaan yli laidan. Nyt hänet pitäisi silti haudata ja tämän vuoksi seuraavana aamuna kolmikko oli kutsuttu tai käsketty hautausmaalle valmistelemaan eräänlainen valeruumis arkkua varten. Tämä arkku kuljetettaisiin sitten zaneille, jotka olivat saapuneet Corcalle pari vuotta sitten ja asuttivat nyt saaren korkeinta huippua, Lokkivuorta. Nämä zanit osaisivat lukea Tirjille jäähyväiset matkalle tuonpuoleiseen, sillä tämän omaiset olivat merellä.

Afiya oli vähiten innostunut ruumiin rakentelusta ja päätti heti aamusta kysellä enemmän Corcan ihmiset aatoksista. Kaikki eivät puhuneet, varmaankin siksi, etteivät kaapparit yleensä välitä tietäjistä. Ruutitynnyrin pitäjän, Mammaksi kutsutun miehenkörilään kanssa, Afiya ehätti kuitenkin keskustelemaan erään puusepän ohella. Nämä tiesivät kertoa, että Tria Punavaaksa oli varsin omapäinen ja oli huonoissa väleissä erään toisen kapteenin, Leanan, kanssa, joka komensi Sunneva-nimistä laivaa.

Sillä välin Ylva ja Pierrot viettivät aikaa Punaisen lokin miehistön kanssa ja rakensivat valeruumista sekä koristelevat arkkua. He säikähtivät myös pahanpäiväisesti, kun sir Bastian ilmestyi esiin hautakivien takaa. Tällä oli pahemman luokan krapula.

Puoleen päivään mennessä Tirj-paran valeruumis oli valmis ja muut yhyttivät Afiyan, joka vaikutti suhtautuvan nyrpeästi koko Corcaan. Tästä huolimatta hän lähti muiden mukaan Lokkivuorelle viedäkseen Tirjin arkun perille. Periltä he löysivätkin zanien leirin, jonka johtaja, Zinja, otti Tirjin arkun vastaan ja antoi samalla Trialle parantavia rohtoja, jotka zanit olivat valmistaneet. Näin he maksoivat oleskelunsa Corcalla.

Ennen lähtöä vanhin Zinja pysäytti kuitenkin Ylvan ja tutki tätä tarkkaan puhuen zanien kieltä.

”Hän sanoo, että sinussa on synkkä kirous”, eräs zani-soturi sanoi tuimasti. Zanit sylkivät olkansa yli ja mutisivat suojaavia sanoja.

”Kirous?” Ylva kysyi hätkähtäen. Unet… Oliko se kaikki totta? Seikkailijoiden killassa oli kerrottu Holvien valtakunnan synkistä kirouksista. Jos sellainen saisi hänet valtaansa seuraukset olisivat kammottavat.

Afiya ja Pierrot saapuivat tukemaan Ylvaa. Zanit eivät muuta pukahtaneet.

”Meidän on päästävä takaisin Mennaelille”, Ylva sanoi. Vain Mennaelilla olisi tarpeeksi tietoa kirouksista.

Kaapparit kuuntelivat epäluuloisina zanien puheita, mutta he ottivat ne vakavasti. Matkaaja kerjäsi jo huonoa onnea mennessään Holvien valtakunnan lähelle, mutta kirous… Se oli vakavampaa.

”Palataan Corcalle”, Tria sanoi päättäväisesti.

Olisiko kaappareiden varmempi tehdä omia ratkaisuja muukalaisten suhteen? Vai auttaa heidät pois? Nuo ajatukset päässä kieppuen seikkailijat lähtivät paluumatkalle Corcan satamaan.

Kirotun saaren aarre

”Yritetään etsiä se lokikirjassa mainittu laiva. Tanssiva apina.”

Ensi töikseen kolmikko suunnisti saaren lounaiseen niemenkärkeen, josta näki hyvin pienelle naapurisaarelle. Sen toisella puolen törrötti laivan masto riekaleisen purjeen kanssa. Pierrot ja Ylva uivat kapean salmen ylitse tutkimaan hylkyä Afiyan jäädessä odottelemaan. Mutta hylky ei ollut Tanssiva apina, vaan Hullu hevonen. Hylky oli niin pahassa kunnossa, etteivät Ylva ja Pierrot uskaltaneet tutkia laivaa sen enempää. Nähtävästi se oli ollut murskaantuneena kiviin jo jonkin aikaa.

Seuraavaksi haaksirikkoiset päättivät lähteä tutkimaan saaren länsirantaa ja kulkea sitä myöten pohjoista kohti. Ei aikaakaan, kun he näkivät vanhan puoliksi uponneen hylyn meren lahdella sekä luolan rantakallioilla. Pahaksi onneksi vetehiset näyttivät asuttavan luolaa, sillä niitä uiskenteli kalastelemassa siellä täällä. Vaaran välttääkseen, seikkailijat kiersivät korkeampaa kukkulan kupeen kautta ja suuntasivat sitten kiertoreittiä hylyn luokse.

Tällä kertaa hylky osoittautui Tanssivan apinan hylyksi. Päältä jo näki, että sitä oli purettu jo kotvan aikaa sitten. Lokikirjan mukaan rakennustarpeiksi. Kenties jostakin löytyisi vielä mökkikin?

Tutkiessaan lähellä olevaa metsikköä, kolmikko törmäsi epäonnekseen kolmeen peikkoon, jotka olivat ansastamassa. Syntyneessä nujakassa vaihdeltiin iskuja ahkerasti, mutta seikkailijat selvisivät koitoksesta vähin vammoin. Peikot sen sijaan ei niinkään. Vähin äänin kolmikko jatkoi saaren pohjoispuolelle, jossa Ylva viimein huomasi mökin kukkulan ylärinteessä. Sen täytyi olla lokikirjan mökki.

”Haloo, onko ketään kotona?” Afiya huhuili.

Mökki ja sen pihapiiri näyttivät asumattomilta. Olivat olleet ties, kuinka kauan, sillä mökin katossa oli reikiä ja pihamaa puski heinää. Mökin sisältä ei löytynyt mitään erikoista. Kolmikko kiipesi läheiselle kalliolle tähystämään ja he näkivät jotain erikoista. Purjeveneen ankkuroituneena saaren koillisrannalle, kaksi hahmoa sen kannella vartioimassa. Ja neljä hahmoa, jotka tarpoivat heinikossa ja suuntasivat juuri kulkunsa mökkiä kohti.

”Saadaan vieraita”, Pierrot sanoi. Kolmikko keskusteli tovin ja päätti jäädä odottamaan tulijoita rauhallisin aikein. Tarkkasilmäisinä he olivat jo huomanneet pääkalloviirin purjeveneen mastossa. Tulijoiden täytyi siis olla kaappareita tai pahempaa, merirosvoja.

”Mitä tehdään? Puhutaanko?” Pierrot jatkoi.

Niin kolmikko päätti tehdä. Ei aikaakaan, kun epäluuloiset rosvot olivat mökin luona ja seikkailijoita sihdattiin ties millä aseilla. Kolmikko kertoi epäonnisesta reissustaan ja lopulta lokikirjasta, jonka olivat löytäneet saarelta. Rosvojen päällikkö, punahiuksinen nuori nainen nimeltä Tria Punavaaksa, vaikutti pohtivan ankarasti, mitä kertoa kolmikolle. Miksi rosvot olivat saarella? Saarella, joka oli liian lähellä pelättyä Holvien valtakuntaa.

Ylva muisti kuitenkin Trian lokikirjasta. Tämän täytyi olla hulluksi tulleen kapteenin tytär. Mutta miksi tytär oli palannut saarelle? Toivoiko hän, että hänen isänsä olisi elossa?

”Me etsimme hopeakirstua, ja jos haluatte pois saarelta, saatte luvan auttaa sen etsimisessä”, Tria sanoi, eikä kolmikolle oikein jäänyt vaihtoehtoja. He lupasivat auttaa, mutta eivät miten sattuu.

”Autamme tietty, mutta emme mene siihen hemmetin kiviympyrään”, Ylva lisäsi muiden puolesta.

Seikkailijat ja neljä kaapparia, Tria, Maro, Essa ja Tirj, lähtivät tutkimaan saarta. Yksi seikkailijakolmikosta laitettiin yleensä ensimmäisenä tutkimaan epämääräisiä luolia yhden kaapparin seuratessa perässä. Saaren keskellä kohoavan kukkulan uumenista löytyi salaperäinen kammio, jossa oli oudosta mustasta metallista tehty ovi. Sen avaaminen tuntui onnistuvan vain Afiyalta, joka oli tietäjä, joten omapäisesti hän lähti tutkimaan kammioiden salaisuuksia.

Kammioista löytyi vanhoja laboratorioita, yksi asuinhuone ja yksi lapsen huone. Asuinkammiossa oli vanha aikuisen luuranko. Seikkailijat pohtivat kuumeisesti, kuka paikalla oli oikein asunut lapsensa kanssa. Lokikirja antoi vain hullun viitteitä. Ainoa varsinainen johtolanka oli ’Tennius’-sana, joka oli raapustettu paperille erään kammion lattialla. He löysivät myös vanhan revenneen sivun, joka oli peräisin lokikirjasta. Siinä kirjoittaja kertoi vievänsä hopeakirstun saaren länsirannalle.

Kaapparit olivat saaneet tarpeekseen pimeistä luolista. Tria usutti heitä jatkamaan länsirannan tutkimuksia ja siellä heitä näytti onnistavan. Kirstu nimittäin lepäsi vanhan käppyräisen ja mustuneen puun juurakossa.

”No, urheat seikkailijat, käykää hakemassa kirstu”, Tria käski.

”Mene itse hakemaan”, Afiya tiukkasi takaisin.

Kaappareiden Tirj nauroi ja lähti hakemaan kirstua omin päin. Naurahtaen hän tarttui arkkuun ja lähti raahaamaan sitä. Siinä samassa musta puu heräsi eloon ja löi hirmuisella tällillä Tirjin aina rantaveteen saakka. Maro ampui pyssyllään puuta ja raivostui silminnähden.

”Juoskaa!” Pierrot kiljahti, sillä puu vyöryi heitä kohti.

”Takaisin laivalle!” Tria komensi, ja niin alkoi silmitön pakomatkan metsikön läpi. Tuntui kuin saari itse olisi noussut pakenijoita vastaan, sillä metsä, jossa he juoksivat, tuntui jotenkin unenomaiselta ja pahaenteiseltä. Synkeät mustat virtaukset kuluttivat voimat hetkessä ja takana puu vyöryi hakemaan saalista. Jostakin kuului miehen vertahyytävä kiljaisu. Tirj oli jäänyt jälkeen. Tria ja Maro näyttivät ottavan muihin etumatkaa, mutta Ylva-parka tunsi voimiensa ehtyvän.

”En jaksa enää”, Ylva sanoi ja vaipui maahan.

Afiya jäi auttamaan häntä ja Pierrotkin ponkaisi takaisin huomatessaan kaksikon jääneen jälkeen. Essa ohitti heidät. Metsän myrkyllinen musta kirous painoi heitä joka puolelta ja vain Afiyan tietäjänvoimat pitivät viivyttävät lopullista hyökyaaltoa. Pierrot yritti kiskoa, mutta hänenkin voimansa alkoivat huveta. Ja siinä samassa Maro ampaisi paikalle ja nappasi Ylvan olalleen. Kun he viimein jättivät metsän taakseen, mieli kirkastui ja tuntui kuin he olisivat paenneet painajaisesta.

Kaappareiden laiva, Punainen lokki, odotti matalassa vedessä. Laivassa vartioi kaksi kaapparia, joille tuli kiire auttaa toverinsa ja muukalaiset laivaan. Ankkuri nostettiin ja tuuli tarttui purjeisiin.

”Sinne jäi hopeat”, Tria manasi katsoessaan, kuinka saari jäi taakse hämärtyvään yöhön.

”Parempi niin”, Ylva sanoi.

Kaikki olivat uupuneita, pelastuneet viime tingassa. Maro sai kiitokset avustaan ja vaatimaton kaappari vain myhäili ja tarjosi piipputupakkaa.

”Minne muuten ollaan menossa?” Afiya kysyi kaappareilta.

”Corcalle”, Tria vastasi ruorista, ”kotiin. Jos minulta kysytään, pärjäsitte hyvin saarella. Teille olisi hyötyä Corcalla. Tokkopa pitävät teitä enää elävien kirjoissa siellä Mennaelilla.”

Kolmikko supatti hetken keskenään. Tällä hetkellä ei tainnut olla erityisesti vaihtoehtoja. Pierrot ennätti jo kuitenkin julistamaan: ”Joo, me tullaan Corcalle! Tuskin ovat meitä lähteneet pelastamaan!”