Putouksen pauhu

Retkikunnan matka kohti vuoriston salaisuuksia jatkui heti, kun he olivat parannelleet taistelun haavoja. He seurasivat nyt vanhaa tietä yhä korkeammalle vuorten keskelle ja saivat varoa vanhoja ansoja, joita reitille oli piilotettu. Jyrkkää lumista rinnettä ylös matkatessaan joukkio huomasi kuitenkin lumessa viittaan kääriytyneen hahmon, joka paljastui ammoin menehtyneeksi seikkailijaksi. Eikä keneksi tahansa, vaan itse Elvan Taituriksi. Seikkailijat päättivät rakentaa tälle viimeisen leposijan ja ottivat samalla Vartija-nimisen mörkörautaisen sotisovan, joka muutti aina muotoaan kantajalle sopivaksi. Retkikunta päätti antaa tämän haarniskan Remukselle.

Taitettuaan vielä matkaa tunnin verran retkikunta saapui mykistävän suurelle kanjonille, jonka vasenta laitaa reunisti suunnaton vesiputous. Vesiputouksen alle johti reitti ja tien päässä alkoivat holvikaupungin synkät käytävät. Niitä joukkio ryhtyi tutkimaan ja joutui pian taisteluun suuren peikkolauman kanssa, jotka asuttivat holveja. Siivottuaan ensimmäisen holvin retkikunta päätti vetäytyä leiriin yöksi ja odottaa seuraavaa päivä. Heidän täytyisi pysyä tarkkaavaisina, sillä lisää peikkoja saattaisi palata ja monet ansat olivat jo aiheuttaneet heille päänvaivaa.

Holveja

Taistelu solassa

Varhaisen aamun hämärä kietoi vielä tienoota, kun joukkio ajattelin suorittaa lyhyen tiedusteluretken jättiläisten luolan uumeniin. Luiden, roskien ja romahtaneiden käytävien lisäksi he löysivät muutamia alhorautaisia aseita, joita aika ei ollut nakertanut. Syynättyään tarkemmin vanhan ahjolta näyttävän luolan ryhmä löysi myös ahtaan tunnelin, jonka puolella odotti varsin merkillinen näky. Solan keskellä oli vanha raunio, jonka keskellä hehkui kultainen valo.

Salaperäinen raunio

Yläilmoissa hääräili pirulaisia ja ryhmä katsoi parhaaksi hakea muut seikkailijat paikalle. Varovasti retkikunta eteni kohti salaperäistä rauniota, ja Susa päätti loihtia sumua retkikunnan ympärille pitääkseen heidät piilossa pirulaisilta. Loitsusanat eivät vain oikein menneet ihan oikein paikalla vallitsevien maagisten virtauksen johdosta ja kultainen valo rauniossa sykähti kerran. Saman tien rakennuksen uumenista hyökkäsi joukko golemeita, jotka valmistautuivat tuhoamaan tunkeilijat. Syntyi sekasortoinen taistelu, johon pirulaisetkin ottivat mielellään osaa. Oli suorastaan ihme, ettei kukaan ruhjoutunut taistelun tiimellyksessä, sillä golemeita vaarallisempia vastustajia sai hakea.

Salaperäisestä rauniosta löytyi suuri kristalli, jonka valon Susakin onnistui taikavoimillaan sulkemaan. Nähtävästi kristalli oli jonkinlainen muinaisen kansan hälytyskeino. Nyt se ainakin oli hiljennetty ja kunhan retkikunta saa sidottua ja lääkittyä haavansa, oltiin valmiina jatkamaan eteenpäin.

Kohti Holvien valtakuntaa

Poliittisia juonitteluja, hankalia velhoja, sisällissotia… Matkanne Suhbassa-vuorille tuntui sisältävän kaikkia hankalia elementtejä, joista hirviöt tuntuivat olevat se helpoin osa. Kuin ihmeen kaupalla, selvisitte reissusta ja jätitte Suhbassan suvun selvittämään likapyykin. Sissirosvot näyttivät unohtaneen vanhat kaunat ja puntit jäivät tasan.

On kulunut jo yhdeksän kuukautta, kun jätitte Mashaban kaupungin kiltatalon ja siirryitte takaisin Mennaelin saarelle odottamaan mahdollista uutta komennusta. Näihin yhdeksään kuukauteen on kuulunut lepoa ja virkistäytymistä, mutta myös uusien seikkailijoiden opastamista Mennaelin lähisaarilla. Ehkä teistä toivottaisiin kouluttajia pidemmäksi aikaa?

Maineenne on kuitenkin kiirinyt edellänne. Mitä muuta voisikaan odottaa Berrien myrskyisän taistelun jälkeen? Kun Vorgasta palannut kiltamestari, Remus Innael, yhyttää teidät eräänä iltana linnan puutarhasta, aavistatte jo, että seuraava seikkailu on alkamassa. Mutta kohde ylittää teidänkin odotuksenne.

“Kyllä, suurmestari Soreena on valtuuttanut minut järjestämään retkikunnan Holvien valtakuntaan ja olen valinnut teidän ryhmänne yhdeksi kolmesta ryhmästä, jotka ottavat osaa koitokseen. Olen jo aloittanut laivan, Merikäärmeen, varustamisen ja oletan, että pääsisimme matkaan kuukauden kuluttua. Tätä on valmisteltu kauan, seikkailijatoverini. Me olemme ensimmäinen retkikunta Holvien valtakuntaan melkein sataan vuoteen!”

Seikkailijaryhmä, joka oli edellisistä vaikeuksista huolimatta hyvässä ruumiin ja sielun voimissa päätti tietenkin tarttua tarjoukseen. Oli suuri kunnia päästä mukaan retkellä ja tämän myötä heistä tulisi eläviä legendoja. Varustautumisen ja toisiin seikkailijaryhmiin tutustumisen jälkeen Merikäärme suuntasikin luoteeseen kohti pahamaineista Holvien valtakuntaa.

Remus Innaelin retkikunta Holvien valtakuntaan

Jo kirotun saaren lähivesillä seikkailijat saivat esimakua koitoksesta, kun jättiläismäinen merikäärme yritti upottaa laivan. Nimi todellakin oli enne. Tästä taistelusta seikkailijat selvisivät säikähdyksellä ja merikäärme upposi takaisin vesiin, josta se oli tullutkin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt tuhoja ja kapteeni etsikin nopeasti paikan, jonne voisi ankkuroitua ja aloittaa korjaukset. Kun paikka löytyi, oli seikkailijoiden vuoro matkata rantaan ja astua kirotun maan kamaralle.

Holvien valtakunnan rantaa

Heti saman tien resuisten luurankomerirosvojen joukkio hyökkäsi rantaan saapuneiden kimppuun, mutta tuskin on mitään, mitä ei yksi tarkka pomminheitto hoitaisi. Varmistettuaan, että laivassa korjaukset sujuisivat, päätti Remus johtaa seikkailijat sisämaahan.

Vartiokukkulan rauniot

Sisämaassa seikkailijoita kohtasi lohduton nummimaasto, etäällä olevia vuoria ja hiljaisuus. Mutta lähimpänä siinsi vanha linnoitettu kukkula, joka päätettiin tutkia. Saattaisihan se muodostaa uhkan laivallekin. Varmistus kannatti, sillä rauniossa pesi huomattava määrä pirulaisia ja örkkejä, joilla ei kuitenkaan tuntunut olevan mahdollisuuksia neljää kokenutta seikkailijaryhmää vastaan. Vartiokukkulalta oli myös hyvä tähystää lähitienoota, jossa näkyi yksinäisiä nummia, suuri tumma metsä sekä vuorille johtava vanha tien pohja. Retkikunnan päällikkö, Remus, päätti, että ryhmä lähtisi tutkimaan vuoria. Niihin muinainen kansa oli kuulemma louhinut kaupunkinsa.

Vanha tie oli helppo kulkea, mutta pian retkikunta sai huomata, että se oli myös kovin suojatun. Aarnikotkien lauma äkkäsi seikkailijat ja ryhtyi taisteluun helpon aterian toivossa. Seikkailijoiden taito ja rohkeus pitivät kuitenkin hirviöt loitolla, ja kun petoja kuoli muutama seikkailijoiden aseista ja loitsuista, nämä pakenivat kiireesti vuorille. Remus johdatti joukon vuorien suojaan, jossa sää teki tepposet retkikunnalle. Kun vielä tiellä oli ollut viileä kesäsää, alkoi nyt yhtäkkiä sataa räntää.

Hirviöhämähäkin ruho lumen alla

Pian retkikunta saapui aukiolle, johon maanvyöry oli osunut. Hirviöhämähäkin melko tuore ruumis antoi osviittaa siitä, mitä jyrkillä kalliolla vaaniskeli. Seikkailijat löysivät lumesta myös vanhan Seikkailijoiden killan medaljonkin. Oliko se pudonnut kauan sitten joltakin retkikunnalta? Siihen tulokseen seikkailijat tulivat tutkittuaan riipusta maagisilla virtauksilla. Mutta siinä samassa hämähäkit hyökkäsivät retkikunnan kimppuun. Susan muodostama raivokas tulirinki piti hirviöt kuitenkin enimmäkseen loitolla ja joukkio kapusi yhä ylemmäs vuorille.

Jättiläisten luola

Alkoi jo hämärtää. Olisi löydettävä jokin suoja raakaa säätä vastaan. Retkikunta saapui kanjoniin, jonka päässä häämötti kalliokumpare ja sen sivustassa luolan suuaukko. Mutta olisiko luola asuttu? Aukealta ennen luolaa löytyi myös kummallinen lämpöä hehkuva kivi, jossa oli mystisiä kirjoitusmerkkejä – muinaisen kansan kieltä, jota ei osattu lukea. Susan velhovoimat loivat näyn suuresta ahjojen ja pajojen verkosto maan alla. Remus päätti samalla, että luola tutkitaan, jolloin Reca ja Susa tarttuivat toimeen. Siinä samassa jättiläinen palasi kotiinsa ja mylvi seikkailijoiden hyökätessä ripeästi tämän kimppuun. Jättiläinen ei ollut yksin, joten pian luolan suuaukolla taisteltiinkin jo elämästä ja kuolemasta, kun kaksi jättiläistä liittyi vielä kahakkaan. Retkikunta oli jälleen ilmiömäinen, sillä sen onnistui ajaa jättiläiset pakosalle tapettuaan yhden. Mutta näännyksissä kaikki olivat yön pimeyden viimein koittaessa. Oli vartioitava ja odotettava uutta päivää.

Kirotun saaren aarre

”Yritetään etsiä se lokikirjassa mainittu laiva. Tanssiva apina.”

Ensi töikseen kolmikko suunnisti saaren lounaiseen niemenkärkeen, josta näki hyvin pienelle naapurisaarelle. Sen toisella puolen törrötti laivan masto riekaleisen purjeen kanssa. Pierrot ja Ylva uivat kapean salmen ylitse tutkimaan hylkyä Afiyan jäädessä odottelemaan. Mutta hylky ei ollut Tanssiva apina, vaan Hullu hevonen. Hylky oli niin pahassa kunnossa, etteivät Ylva ja Pierrot uskaltaneet tutkia laivaa sen enempää. Nähtävästi se oli ollut murskaantuneena kiviin jo jonkin aikaa.

Seuraavaksi haaksirikkoiset päättivät lähteä tutkimaan saaren länsirantaa ja kulkea sitä myöten pohjoista kohti. Ei aikaakaan, kun he näkivät vanhan puoliksi uponneen hylyn meren lahdella sekä luolan rantakallioilla. Pahaksi onneksi vetehiset näyttivät asuttavan luolaa, sillä niitä uiskenteli kalastelemassa siellä täällä. Vaaran välttääkseen, seikkailijat kiersivät korkeampaa kukkulan kupeen kautta ja suuntasivat sitten kiertoreittiä hylyn luokse.

Tällä kertaa hylky osoittautui Tanssivan apinan hylyksi. Päältä jo näki, että sitä oli purettu jo kotvan aikaa sitten. Lokikirjan mukaan rakennustarpeiksi. Kenties jostakin löytyisi vielä mökkikin?

Tutkiessaan lähellä olevaa metsikköä, kolmikko törmäsi epäonnekseen kolmeen peikkoon, jotka olivat ansastamassa. Syntyneessä nujakassa vaihdeltiin iskuja ahkerasti, mutta seikkailijat selvisivät koitoksesta vähin vammoin. Peikot sen sijaan ei niinkään. Vähin äänin kolmikko jatkoi saaren pohjoispuolelle, jossa Ylva viimein huomasi mökin kukkulan ylärinteessä. Sen täytyi olla lokikirjan mökki.

”Haloo, onko ketään kotona?” Afiya huhuili.

Mökki ja sen pihapiiri näyttivät asumattomilta. Olivat olleet ties, kuinka kauan, sillä mökin katossa oli reikiä ja pihamaa puski heinää. Mökin sisältä ei löytynyt mitään erikoista. Kolmikko kiipesi läheiselle kalliolle tähystämään ja he näkivät jotain erikoista. Purjeveneen ankkuroituneena saaren koillisrannalle, kaksi hahmoa sen kannella vartioimassa. Ja neljä hahmoa, jotka tarpoivat heinikossa ja suuntasivat juuri kulkunsa mökkiä kohti.

”Saadaan vieraita”, Pierrot sanoi. Kolmikko keskusteli tovin ja päätti jäädä odottamaan tulijoita rauhallisin aikein. Tarkkasilmäisinä he olivat jo huomanneet pääkalloviirin purjeveneen mastossa. Tulijoiden täytyi siis olla kaappareita tai pahempaa, merirosvoja.

”Mitä tehdään? Puhutaanko?” Pierrot jatkoi.

Niin kolmikko päätti tehdä. Ei aikaakaan, kun epäluuloiset rosvot olivat mökin luona ja seikkailijoita sihdattiin ties millä aseilla. Kolmikko kertoi epäonnisesta reissustaan ja lopulta lokikirjasta, jonka olivat löytäneet saarelta. Rosvojen päällikkö, punahiuksinen nuori nainen nimeltä Tria Punavaaksa, vaikutti pohtivan ankarasti, mitä kertoa kolmikolle. Miksi rosvot olivat saarella? Saarella, joka oli liian lähellä pelättyä Holvien valtakuntaa.

Ylva muisti kuitenkin Trian lokikirjasta. Tämän täytyi olla hulluksi tulleen kapteenin tytär. Mutta miksi tytär oli palannut saarelle? Toivoiko hän, että hänen isänsä olisi elossa?

”Me etsimme hopeakirstua, ja jos haluatte pois saarelta, saatte luvan auttaa sen etsimisessä”, Tria sanoi, eikä kolmikolle oikein jäänyt vaihtoehtoja. He lupasivat auttaa, mutta eivät miten sattuu.

”Autamme tietty, mutta emme mene siihen hemmetin kiviympyrään”, Ylva lisäsi muiden puolesta.

Seikkailijat ja neljä kaapparia, Tria, Maro, Essa ja Tirj, lähtivät tutkimaan saarta. Yksi seikkailijakolmikosta laitettiin yleensä ensimmäisenä tutkimaan epämääräisiä luolia yhden kaapparin seuratessa perässä. Saaren keskellä kohoavan kukkulan uumenista löytyi salaperäinen kammio, jossa oli oudosta mustasta metallista tehty ovi. Sen avaaminen tuntui onnistuvan vain Afiyalta, joka oli tietäjä, joten omapäisesti hän lähti tutkimaan kammioiden salaisuuksia.

Kammioista löytyi vanhoja laboratorioita, yksi asuinhuone ja yksi lapsen huone. Asuinkammiossa oli vanha aikuisen luuranko. Seikkailijat pohtivat kuumeisesti, kuka paikalla oli oikein asunut lapsensa kanssa. Lokikirja antoi vain hullun viitteitä. Ainoa varsinainen johtolanka oli ’Tennius’-sana, joka oli raapustettu paperille erään kammion lattialla. He löysivät myös vanhan revenneen sivun, joka oli peräisin lokikirjasta. Siinä kirjoittaja kertoi vievänsä hopeakirstun saaren länsirannalle.

Kaapparit olivat saaneet tarpeekseen pimeistä luolista. Tria usutti heitä jatkamaan länsirannan tutkimuksia ja siellä heitä näytti onnistavan. Kirstu nimittäin lepäsi vanhan käppyräisen ja mustuneen puun juurakossa.

”No, urheat seikkailijat, käykää hakemassa kirstu”, Tria käski.

”Mene itse hakemaan”, Afiya tiukkasi takaisin.

Kaappareiden Tirj nauroi ja lähti hakemaan kirstua omin päin. Naurahtaen hän tarttui arkkuun ja lähti raahaamaan sitä. Siinä samassa musta puu heräsi eloon ja löi hirmuisella tällillä Tirjin aina rantaveteen saakka. Maro ampui pyssyllään puuta ja raivostui silminnähden.

”Juoskaa!” Pierrot kiljahti, sillä puu vyöryi heitä kohti.

”Takaisin laivalle!” Tria komensi, ja niin alkoi silmitön pakomatkan metsikön läpi. Tuntui kuin saari itse olisi noussut pakenijoita vastaan, sillä metsä, jossa he juoksivat, tuntui jotenkin unenomaiselta ja pahaenteiseltä. Synkeät mustat virtaukset kuluttivat voimat hetkessä ja takana puu vyöryi hakemaan saalista. Jostakin kuului miehen vertahyytävä kiljaisu. Tirj oli jäänyt jälkeen. Tria ja Maro näyttivät ottavan muihin etumatkaa, mutta Ylva-parka tunsi voimiensa ehtyvän.

”En jaksa enää”, Ylva sanoi ja vaipui maahan.

Afiya jäi auttamaan häntä ja Pierrotkin ponkaisi takaisin huomatessaan kaksikon jääneen jälkeen. Essa ohitti heidät. Metsän myrkyllinen musta kirous painoi heitä joka puolelta ja vain Afiyan tietäjänvoimat pitivät viivyttävät lopullista hyökyaaltoa. Pierrot yritti kiskoa, mutta hänenkin voimansa alkoivat huveta. Ja siinä samassa Maro ampaisi paikalle ja nappasi Ylvan olalleen. Kun he viimein jättivät metsän taakseen, mieli kirkastui ja tuntui kuin he olisivat paenneet painajaisesta.

Kaappareiden laiva, Punainen lokki, odotti matalassa vedessä. Laivassa vartioi kaksi kaapparia, joille tuli kiire auttaa toverinsa ja muukalaiset laivaan. Ankkuri nostettiin ja tuuli tarttui purjeisiin.

”Sinne jäi hopeat”, Tria manasi katsoessaan, kuinka saari jäi taakse hämärtyvään yöhön.

”Parempi niin”, Ylva sanoi.

Kaikki olivat uupuneita, pelastuneet viime tingassa. Maro sai kiitokset avustaan ja vaatimaton kaappari vain myhäili ja tarjosi piipputupakkaa.

”Minne muuten ollaan menossa?” Afiya kysyi kaappareilta.

”Corcalle”, Tria vastasi ruorista, ”kotiin. Jos minulta kysytään, pärjäsitte hyvin saarella. Teille olisi hyötyä Corcalla. Tokkopa pitävät teitä enää elävien kirjoissa siellä Mennaelilla.”

Kolmikko supatti hetken keskenään. Tällä hetkellä ei tainnut olla erityisesti vaihtoehtoja. Pierrot ennätti jo kuitenkin julistamaan: ”Joo, me tullaan Corcalle! Tuskin ovat meitä lähteneet pelastamaan!”