Belef

Voimakkaat tuulet kisaavat turkoosina kimaltelevan meren lakeuksilla ja puhaltavat purjeisiin. Laiva niiaa hieman aalloilta toiselle, mutta on silti mitä parhain purjehdussää. On kulunut jo päiviä siitä, kun Rhuir ja Kij jäivät taakse, ja matkanteko kohti etelää sujuu joutuisasti.

Frynin saariston näyttäessä parhaimpia puoliaan miehistön keskuudessa vallitsee kuitenkin kyräilevä olotila. On kuin salaperäiset Kijin saaren tapahtumat olivasivat hämmentäneet jotakin näkymätän olevaisuuden kudosta tavalla, joka muuttaa kaiken. Kaapparit viihtyvät yhä useammin omassa seurassaan ja supisevat keskenään.

Afiyalla on outo tunne, että taakse jäänyt seikkailu kutsuisi jollakin tavalla takaisin. Ettei kaikki ollutkaan sitä, miltä näytti. Miksi korkeuksissa leijuva pyramidi valaisisi maailmaa? Mitä maailmaa? Miten sinne voi kulkea? Miten aaveet sen tekivät ja kuolivatko he juuri siksi? Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä enemmän ne näkyvät uniharhoina öiseen aikaan.

Ylvan käden särky on hellittynyt, mutta vain vanhan haavan osalta. Kämmenen palovammat ovat alkaneet parantua, mutta käteen on palanut mystisiä koukeroita aivan kuin muinainen kansa olisi polttomerkannut Ylvan. Välillä unissa huokuu kaipaus palata pimeyteen ja kerran olet säpsähtänyt hereille yksin laivan kannelta keskellä yötä, valmiina hyppäämään syvyyksiin.

Pierrot, joka on perinteisemmin tullut hyvin toimeen kaappareiden kanssa, on ollut jo päiviä suljettuna heidän sisäpiiristään. Tarkkasilmäisimmät huomasivat sen jo kenties Rhuirin saarella. Tällä on ollut myös vaikutusta Maron ja Pierrotin läheisyyteen, sillä kaappari on viihtynyt paremmin Linin seurassa.

On myöhäinen ilta ja päivän työt alkavat olla pulkassa. Iltapala on syöty. Aurinko laskee valaisten merimaailman hetkeksi loistavan hehkuvalla valollaan. Pierrot keskustelee Maron kanssa, mutta eleistä voi päätellä, ettei kaksikon keskustelu suju hyvissä merkeissä. Kun sanoja ei enää ole, Pierrot kääntyy kyyneleet silmissään kohti ruumaa.

Ylva saapui nopeasti jututtamaan ja lohduttamaan Pierrotia, joka oli paennut ruumaan. Rommin voimilla Pierrot ehti manata tunteetonta Maroa, jolta ei rakkautta riittänyt. Yön syvetessä seikkailijat vetäytyivät nukkumaan ja heräsivät seuraavana aamuna Maron huudahdukseen: ”Maata näkyvissä!” Seikkailijat olivat viimein saapuneet Frynin rannikolle.

Matka jatkui kohti etelää, ensin Aiz-Khen kauppalaan ja sieltä neuvojen jälkeen kohti Belefiä, kohti läntisen Frynin suurinta kauppakeskusta. Belefin muurahaispesä kuhisi vielä ilta-auringon valossa, kun laiva jäi satamalaituriin. Seikkailijat olivat saaneet tarpeekseen laivasta, sillä he päättivät nopeasti etsiä paikallisen kiltasalin karistaakseen merimatkan muististaan. Ainoastaan Ylva lupasi tulla kertomaan seikkailijoiden seuraavasta etapista.

Kiltasalia etsiessään joukkio törmäsi Guyhin, seikkailijaan Belefin kiltasalista. Tämä nuori ja puhelias seikkailija johdattikin vieraat suorinta tietä kiltatalolle. Hänen lisäkseen Ylva kertoi oudosta kaljupäisestä miehestä, joka seurasi kuulemma heitä. Outoa kyllä, muut eivät moista kaljupäistä miestä nähneet. Kiltasalin ulkopuolella he tapasivat Kriha-nimisen seikkailijan Ithaliasta, joka hänkin oli osa Belefin seikkailijoiden kiltaa. Yhdessä Kriha ja Guy esittelivät tulijoille kiltasalia sekä tutustuttivat heidät herkulliseen iltapalaan. Afiya näytti silmin nähden tyytyväiseltä saadessaan viimein oman huoneen pitkän merimatkan jälkeen.

   

Kiltasalissa Ylva tiedusteli ensin tietäjää ja sitten kiltamestari saatuaan tietää näiden olevan yksi ja sama henkilö. Kiltamestari Oama oli kuitenkin ollut jo muutaman kuukauden kaivauksilla Rhaib Zuzan aavikolla, eikä palaisi vielä hetkeen. Joukkio mietti kuitenkin tarvitsevan kiltamestarin ohjeita, joten Kriha lupautui opastamaan heidät kaivauksille. Sinne olisi muutaman päivän matka hevosilla ja joukkio halusi lähteä jo seuraavana aamuna.

Hyvin nukutun yön jälkeen Ylva oli ensimmäisenä aamiaisella ja näki säikähdyksekseen saman kaljupäisen miehen kiltasalin keittiössä. Ainoa vain, etteivät muut tuntuneet näkevän miestä, joten Ylva alkoi epäillä mielenterveyttään. Aamupalan jälkeen Ylva ja Pierrot kävivät kertomassa kaappareille aikeistaan lähteä sisämaahan, joten nämä olivat nyt jäähyväiset. Kaapparit toivottivat seikkailijoille onnea matkaan, mutta eivät olleet erityisen surullisia seikkailijoiden lähdöstä. Tämä kismitti edelleen Pierrotia ja kaksikko palasi takaisin kiltasaliin kaljupäisen miehen kummiteltua Ylvalle vielä kerran satamassa.

Kiltasalilla Afiya oli tutustunut Guyn laboratorioon ja saanut tältä tuiki hyödyllisiä rohtoja matkaa varten. Kun Ylva ja Pierrot palasivat satamasta, Kriha lähti johdattamaan heitä kohti kaupungin porttia ja hevostalleja. Oli aika suunnata Rhaib Zuzan aavikolle.

Hämärästä aamunkoittoon

Seikkailijat tuntuivat olevan eksyksissä hämärässä oudossa maailmassa. Pierrot makasi paikoillaan haluamatta liikkua minnekään, mutta Ipra ehdotti, että tämä laittaisi nenäänsä parantavia matoja. Tämä sai Pierrotiin vauhtia, sillä hän ei halunnut matoja nenäänsä missään muodossa. Uupumuksesta huolimatta seikkailijat päättivät liikkua eteenpäin, kunnes he tulivat oudon järven rantaan. Sen keskellä kohosi saari, jonka raunioissa hohkasi salaperäinen haalea valo.

Rauniosaari

Enteilevästi seikkailijat päättelivät, että vastaus sekä tie kotiin voisi löytyä saaren keskeltä. Niinpä he alkoivat kyhätä lauttaa, sillä uiminen järven mustassa haisevassa vedessä ei houkutellut ketään. Kun lautta oli jo viittä vaille valmis, hyökkäsi vedestä kuitenkin suuri kaksipäinen lisko seikkailijoiden keskuuteen. Se sai pian huomata seikkailijat liian hankaliksi suupaloiksi ja pakeni mustiin vesiin yhtä päätä heikompana. Seikkailijat työnsivät lautan vesille ja pääsivät rauniosaarelle.

Afiya jäi hetkeksi katselemaan taivaalle ja puhui oudosta hohtavasti pyradimista muille. Tämä paikka taisi sekoittaa kaikkien aistit. Raunioiden keskellä joukkio tapasi mustaan panssariin sonnustautuneen ritarin, joka vartioi hohtavaa punaista kiveä. Hetken se tuijotti seikkailijoita, kunnes kävi päälle piikkinuijalla huitoen. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia, ja ritari vaipui ensin tomuksi ja sitten mustaksi usvaksi, jonka keskeltä kohosi surullisen miehen aave.

Miehen aave

Aave ei kyennyt puhumaan, kun siltä kyseltiin asioita. Pohjaton suru vain paistoi miehen silmistä. Musta utu näytti pyörtelevän paikan yllä, kunnes se tarttui läheisiin kivikaariin ja loi oudon hehkuvan portaalin kivien väliin. Seikkailijat meinasivat ottaa oudon kiven ensiksi pohtien, että sen toinen aave halusi, mutta sitten he kuitenkin tulivat johtopäätökseen, että ehkä aave haluaisi löytää toisen aaveen tästä oudosta maailmasta? Muiden liikahtaessa jo portaalia kohti aave mukanaan, Ylva halusi kuitenkin ottaa salaperäisen punaisen kiven mukaansa. Kuin polttava kekäle se paloi kiinni taistelijan käteen, ja siinä samassa portaali pirstoutui kiviksi. Musta sumu vyöryi ja valtasi Ylvan.

Uusi musta ritari kohosi usvasta ja tälle kertaa kantaen Ylvan miekkaa. Uusi taistelu alkoi ja ritari ehti haavoittaa niin Ipraa kuin Afiyaakin, ennen kuin Pierrotin heittokeihäät pysäyttivät olennon. Usva kaikkosi, Ylva palasi kauhuissaan takaisin elävien kirjoihin ja portaali hehkui uudelleen etäistä valoa. Käsi palaneena Ylva raahautui muiden mukana portaalin läpi.

Tuntui siltä kuin kaikki olisivat pudonneet ylöspäin, jonnekin toisaalle. Ja siinä samassa he heräsivät Kij’n saaren raunioista. Oli kaunis aamu, ja kaksi aavetta kohtasi tunteikkaasti toisensa ja pitkään kuiskittuaan kietoutuivat toisiinsa. Mereltä nousevat tuuli puhalsi heidän hahmonsa näkymättömiin. Hämärän maassa vietetyt hetkeksi alkoivat pian tuntua unikuvilta, eivätkä pian löytyneet kaapparitkaan sanoneet mitään muuta. Outoa vain, että kaikki he noin vain nukahtivat. Ehkä saarelta olisi parempi suoria pois?

Seikkailijat olivat kuitenkin varmoja, että Kij’n saaren kirous oli poissa ja he palasivat voitonvarmoina takaisin. Nähtävästi Rhuirin valtiatar oli myös aistinut samaa ja palkitsi seikkailijat. Enempää seikkailijat eivät halunneet enää Rhuirin saarella viettää, vaan päättivät suunnata kaappareiden kanssa kohti etelää.

Etelämeren kutsu

Seikkailijoiden kiltaa on pelattu ahkerasti kahden porukan voimin, mutta muistiinpanot laahaavat… Kas tässä puuttuvia palasia!

---

Corcan saarella ehti tapahtua vielä yhtä ja toista, ennen kuin seikkailijat pääsivät palaamaan Mennaelille. Nähtävästi Ylvan mukanaan tuoma kirous loi saarella karmivan epäolennon, mutta seikkailijat ja kaapparit saivat olennon tuhottua, ennen kuin se pääsi aiheuttamaan vakavaa tuhoa. Tria, Lin ja Maro lähtivät viemään seikkailijoita takaisin Mennaelin saarelle ja kaikessa hötäkässä Pierrot ja Maro ehtivät kehittää lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan.

Mennaelilla yllätyttiin iloisesti, kun kadonnut veneen 13 seikkailijat palasivat kotiin. Paljon heiltä sitten kysyttiin matkasta, myrskystä ja kaikesta tapahtuneesta, mutta selonteon jälkeen he saivat olla rauhassa ja levätä Mennaelin saarella. Kaapparit jäivät myös Mennaelille kotvaksi, sillä Maro kaipasi killan apua löytääkseen parannuskeinon harvinaiseen verirokkoon. Seikkailijat olivat suorittaneet samalla kokelaskoetuksensa ja niin Afiya, Pierrot ja Ylva vannoivat seikkailijanvalansa ja liittyivät pysyvästi Seikkailijoiden kiltaan.

Oudot tapahtumat kuitenkin saavuttivat Mennaelin. Fryynien lähetystö saapui saarelle neuvottelemaan, sillä Bhatanin kuuluisalla vankilasaarella oli tapahtunut salaperäinen kapina, jota johti Afiyan isä. Nähtävästi fryynit ajattelivat tällä verisiteellä olevan jotakin merkitystä kapinan tai sen jälkimaininkien selvittämisessä, joten seikkailijat värvättiin ensimmäiselle komennukselleen Frynin valtakuntaan. Kaapparit laittoivat hynttyyt yhteen tuoreiden seikkailijoiden kanssa, sillä parannuskeino verirokkoon saattaisi löytyä juurikin Frynistä. Yhdessä suunnattiin kohti etelää.

Myrsky saapui kuitenkin taas riepottelemaan matkalaisia, joskin kaappareiden ammattitaidolla laiva saatiin luotsattua Laanahin syrjäisen saaren satamaan. Saarella oli kuitenkin omat ongelmansa, joihin ei niinkään kuulunut hirviöitä, vaan ihmisten omia sotkuja. Saaren itsevaltainen päämies, Bahak, oli johtanut saarta jo vuosikaudet, mutta tämä oli ajautunut riitoihin Bairuijn naapurisaarella majaa pitävien merirosvojen kanssa. Koska kyseiset merirosvot olivat vielä kaapanneet Laanahin puusepän, oli laivan korjaamisesta tulossa pienoinen ikuisuusprojekti ilman ammattitaitoa. Lopputuloksena seikkailijat sotkeutuvat Laanahissa saaren sisäisiin kahnauksiin siinä määrin, että he ottivat osaa kumoukselliseen toimintaan. Bahak oli enteillyt seikkailijoiden petollisuutta vangitsemalla näiden kaappariystävät, mutta seikkailijat vapauttivat toverinsa urhoollisesti. Korjattuaan laivansa seikkailijat ja kaapparit jättivät vikkelästi Laanahin taakseen.

Purjehdittuaan päiväkaudet lounaaseen seikkailijoiden laivan yhytti paikallinen sotalaiva kapteeninaan Utmar-niminen mies. Hän kertoi, että olisi suuria kunnia saada seikkailijat vieraaksi valtiattarensa, Omira Shikarain, luokse Rhuirin saarelle. Tokkopa sotalaivan vierellä kannattaa kamalasti kieltäytyäkään. Samaan aikaan Ylvan käsi alkoi jomotella ja särkeä uudelleen sitten Corcan aikojen. Oliko Omira Shikarain saarella jokin pielessä? Valtiatar itse oli yksi Frynin mahtavien velhosukujen päälliköistä, eikä audienssisalissaan vaivautunut puhumaan vierailla, vaan sen hoiti hänen majordomonsa. Kaikessa lyhykäisyydessään paikallisia oli kadonnut mentyään etsimään viereisen Kij’n saaren aarretta ja huhuttiin, että saarella kummittelee. Seikkailijat olivat kuitenkin ammattilaisia, joten heidänhän olisi hyvä tutkia asia. Seikkailijat suostuivat lopulta hieman katsastamaan asiaa, mutta saarella olevat mystiset voimat saivat kuitenkin heistä yliotteen aaveiden puhuessa heille vain arvoituksia. Vain Afiya onnistui ymmärtämään, että aave etsi jotakin kuumeisesti:

“Tuokaa takaisin se, mitä menetin. Se mitä tavoittelin, sen minkä ihminen punoo sisimpäänsä. Vartija siellä odottaa, vartoo. Lyökää hänet ja tuokaa minulle takaisin… sen minkä menetin.”

Jokin mystinen voima sysäsi Afiyan, Pierrotin ja Ylvan outoon vieraaseen tummaan maailmaan, jossa hirviöt mellastivat vapaana. Tässä oudossa maailmassa he kohtasivat Itra-niminen tytön, joka oli onnistunut selviytymään pimeyden hämärässä kallioon rakentamassa savimajassa. Itra ei tuntunut tietävän tietä pois, vain mistä löytyisi lisää hirviöitä. Tähän johtolankaan tarttuen seikkailijat ajautuivat taisteluun maahinkaisten kanssa ja Pierrot myrkyttyi pahoin taistelussa kamalaa hirviöhämähäkkiä vastaan. Seikkailijat olivat nyt pahasti eksyksissä vieraassa maailmassa, jota hämärä hallitsi.

---

Sivuhuomautuksena mainittakoon kätevä ArtBreeder , jossa voi teettää helposti kaikenlaisia hahmokuvia sekä maisemia. Alla kuvakavaldi, olkaatten hyvät!

Hämärän maailmassa

Hämärän suomaisema

Aavenainen

Kij’n saari

Matka Suhbassa-vuorelle

Orbon kylää hallitsi paksu sumuverho, kun joukkio heräili Vaira Shiashin talossa. Kolme vapaaehtoista paikallista vartijaa, Zaro, Suhabi ja Korum olivat ilmoittautuneet vapaaehtoiseksi saattamaan seikkailijat Suhbassa-vuorelle. Aamiaisen syötyään joukkio suuntasi pieneen jokisatamaan, jossa vartijat olivat jo laittamassa leveää lauttaa lähtövalmiiksi.

Matkan ensimmäinen etappi oli pieni kauppa-asema rämeiden suojassa. Vanha muori poltteli rauhallisena piippuaan, kun jokivene saapui ankkuroitumaan yöksi. Laiskan oloinen paikallinen kauppias tuli tarjoamaan grillattua liskoa ja pelasti samalla Noarin, joka oli tulossa hulluksi hyttysten vuoksi.

“Sarviliskon kusivoide karkoittaa hyönteiset!” kauppias lupasi.

“Ja muut”, Rhuarch lisäsi Noarin uuden odöörin haistaessaan.

Matka jatkui ylävirtaan vartijakolmikon toimiessa kipparina vuoron perään. He olivat alkuun vähäsanaisia, mutta juttelivat sitten niitä näitä. Rämeiden vaaroista ja elämästä Orbon lähistöllä. Pian saavuttiin järvelle, jonka sumussa suunnistaminen osoittautui kiperäksi touhuksi. Rhuarch onnistui pudottamaan kompassinsa järveen kaikessa hässäkässä, ennen kuin Susa sai viimein navigoitua venekunnan takaisin oikeaan suuntaan.

Samassa suuri jättiläislepakko lensi sumun keskeltä veneen ylitse. Laiskoin siiveniskuin se kiersi matkalaiset ja katosi sitten takaisin tulosuuntaansa.

“Miksi minusta tuntuu, että tässä käy kohta huonosti?” Susa manaili.

“Hmm, täällä tulee pian raunioita vastaan. Ovat ihan joen partaalla”, Korum sanoi.

“Kuulostaa siis ihanteelliselta väijytyspaikalta”, Rhuarch jatkoi ja joukkio varautui parhaansa mukaan.

Rauniot olivat molemmin puolin jokea ja molemmin puolin heidän kimppuunsa käytiin. Maahinkaiset olivat vasemmalla rannalla ja jättiläislepakot hyökkäsivät oikealta. Syntyneessä kahakassa seikkailijat osoittivat kuitenkin paremmuutensa ja hirviöt saivat kyytiä.

Matka jatkui kohti yläjuoksua, kunnes saavuttiin joen risteykseen.

“Tästä on vielä päivän matka Suhbassaan. Jäädään tähän leiriin yöksi… tuolla sivujoella on sellainen outo taikuuden kivi. Sinne ei kannata mennä”, Korum sanoi, mutta sanat vain herättivät Susan mielenkiinnon.

“Alhokivi! Se on nähtävä!” Susa sanoi innokkaana. Muut seikkailijat hyväksyivät suunnitelman, ja vartijoiden jäädessä leiriin, ryhmä suunnisti joen sivuhaaran yläjuoksulle.

Alhokiven olinpaikasta oli mahdoton erehtyä. Luonto oli villiintynyt sen ympärille niin, että Recalla oli täysi työ raivata tietä eteenpäin. Kun he viimein näkivät kivipaaden paljaan kallion päällä, heidät täytti kuitenkin salaperäinen rauhan tunne.

Levättyään ja mietiskeltyään kiven vieressä seikkailijat palasivat takaisin leiriin ja jatkoivat matkaa kohti Suhbassaa. He tulivat nyt järvelle, jonka toisella puolen kohosi yksinäinen vuorenhuippu. Tuon täytyi siis olla Suhbassa-vuori ja velhon koti.

“Näkyykö tuolla vedessä liikettä?” Kera kysyi ja osoitti kolmea pistettä, jotka liikkuivat lauttaa kohti.

“Pihkura sentään, nuo on niitä jättiläisliskoja!” Rhuarch huudahti ja seikkailijat valmistautuivat kahakkaan.

“Joku ohjaa niitä!” Susa ilmoitti tunnusteltuaan maagisia virtauksia.

“Ehkä se velho?” Reca ehdotti.

Vasamat ja nuolet lensivät kohti petoja, jotka uivat nopeasti kohti lauttaa. Yksi pedoista sai surmansa jo ennen kuin se ehti lautalle asti, mutta kaksi muuta rysäyttivät laitaan kiinni niin kovaa, että koko lautta heilahti rajusti. Zaro-parka putosi hässäkässä veteen ja Susa löi päänsä reelinkiin.

Taistelu oli kuitenkin nopeasti ohitse, sillä seikkailijat pitivät pintansa ja kävivät urheasti jättiläisliskojen kimppuun. Toinen liskoista pakeni vammoja saatuaan, mutta toinen sukelsi pudonneen vartijan kimppuun. Vaikka seikkailijat saivatkin pedon surmattua, se upposi Zaro hampaissaan mutaisen järven uumeniin. Reca sukelsi vielä Zaron perään muiden varoitushuudoista huolimatta, mutta ei onnistunut yrityksistään huolimatta löytämään vartijaa. Uupuneena hän palasi lautalle, jossa järkyttyneet vartijatoverit surivat toverinsa kuolemaa.

Iltasella lautta laski rantaan joensuussa, jossa sijaitsi Purimin kalastajakylä. Suhbassa-vuori häämötti jo edessä suurena kolossina, mutta oli parempi yöpyä kylän suojissa. Kenties sieltä voisi saada kullanarvoista tietoakin?

Ulkomaiset palkkasoturit tulivat ensimmäisinä lauttaa vastaan ja perivät sopivaksi katsomansa tullimaksun matkalaisilta. Seikkailijat kertoivat olevansa matkalla palkollisiksi, joten palkkasoturit jättivät heidät rauhaan. Vartijat Korum ja Suhabi lupasivat kysellä kylästä, mitä tietoja paikallisilla oli Suhbassasta samaan aikaan, kun muut asettuivat odottelemaan pitäen matalaa profiilia.

Korum ja Suhabi palasivat jonkin ajan päästä ja kertoivat, että muuan metsästäjä voisi kertoa paljon seudun tapahtumista. He veisivät seikkailijat tämän metsästäjän mökille, jossa seikkailijat voisivat itse kysyä kysymyksensä. Mutta kun mökki oli jo näköpiirissä, nousivat esille maahan piiloutuneet roistot ja ryhmä sai huomata joutuneensa piiritetyksi.

Kaksikymmentä vastaan seitsemän vaikutti huonolta, joten joukkio päätti antautua. Heidän kätensä ja silmänsä sidottiin, ja niin alkoi loputtomalta tuntuva matka halki rämeviidakon, jossa heitä tuupittiin sinne tänne ja vaadittiin koko ajan jatkamaan kävelyä. Kun siteet otettiin viimein pois silmiltä, seikkailijat huomasivat istuvansa rosvojen leirissä syvällä viidakon uumenissa. Vartijat Korum ja Suhabi olivat kadonneet matkan aikana.

Leirinuotiolle astui tuiman näköinen fryynimies, velho piirteistään ja sauvasta päätellen. Pistävät oloiset turkoosit silmät ja lumivalkeat puoliksi lyhyeksi leikatut hiukset. Arpia kasvoissa, kokemuksia, kärsimystä.

“Ja he itse palaavat keskuuteemme, kaiken pahan alku ja juuri”, päällikkö sanoi ja näytti tunnistavan seikkailijat, jotka katsahtivat toisiinsa hölmistyneinä.

Kävi ilmi, että päällikkö oli velho Mareshin veli, Rhaan, ja hän oli vuosia sitten ollut naimisissa Sumupirun kanssa, jonka seikkailijat olivat aikoinaan saaneet käpälälautaan. Hän oli menettänyt rakkaansa ja lapsensa seikkailijoiden intoilun vuoksi, sillä velho Maresh oli ollut armoton puhdistuksissaan. Rhaan itse oli paennut muutaman harvan elonjääneen kanssa ja ollut vuosia maanpaossa, kunnes oli viimein palannut takaisin.

“Te aloititte tämän kaiken. Se on teidän syytänne!” Rhaan sanoi ja rosvot nyökkäilivät. Monet heistä olivat värväytyneet vastustamaan velho Mareshin hirmuhallintoa ja ottivat nyt päiviltä ulkomaalaisia palkkasotureita. Näytti uhkaavasti siltä, että seikkailijoista tulisi seuraavat uhrit.

“Jos olisimme tienneet, olisimme valinneet toisin”, Rhuarch yritti.

“Niin, olisitteko? Olisitteko todella? Mitä te maailmanmatkaajat todella välitätte tavallisen ihmisen kärsimyksistä?” Rhaan sanoi.

“Antakaa meille edes mahdollisuus! Siitä on jo yli kymmenen vuotta! Olimme kokemattomia tuolloin!” Kera huudahti.

“Mahdollisuus? Niin kuin te annoitte minulle ja meille muille? Monet ovat kokeneet kamalan lopun. Eikö teidän tulisi kokea sama?”

”Me olimme menossa Suhbassa-vuorelle. Tutkimaan, minne kiltatoverimme olivat kadonneet. Me voimme syöstä velho Mareshin vallasta”, Rhurach ehdotti.

“Seikkailijoiden kiltako? Velhon puolustajat? Noinko vain käytte Mareshin kimppuun?” Rhaan kysyi ja rosvot jupisivat keskenään.

“Käymme.”

“Ymmärrättehän, että me emme halua Mareshin jäävän henkiin?”

“Kyllä.”

Rosvot pälyilivät seikkaijoita, ja Rhaan näytti pohtivalta.

“Hmm, te voisitte päästä hänen lähelleen. Kyllä… Hyvä on. Mutta vain siksi, että yksi teistä yritti pelastaa Zaron järvellä.”

Seikkailijat katsahtivat Recaa. Ja pannahinen, ne vartijat olivat koko ajan olleet rosvojen puolella!

“Mutta tietäkää, että paluutienne on tukossa. Jos palaatte ilman, että veljeni on kuollut, jahtaamme teitä herkeämättä ja me tunnemme nämä seudut. Ette koskaan pääse Mashabaan hengissä”, Rhaan sanoi uhkaavasti.

“Me emme epäonnistu”, Rhuarch vakuutti muiden puolesta.

Huonosti nukutun yön jälkeen rosvot kuljettivat seikkailijat takaisin metsästysmajalle silmät jälleen sidottuina. Purimin kylässä he yhyttivät lauttaa korjailevat vartijat, joita seikkailijat katsoivat ensin epäillen.

“Asiat ovat näin”, Korum ilmoitti ykskantaan.

“Niin vaikuttavat olevan”, Susa sanoi.

Pälyilyä jatkui hetken, kunnes Suhabi osoitti vuorta kohti.

“Jatketaanko matkaa?” Suhabi kysyi.

Seikkailijat nyökyttelivät. Kukapa muu heidät perille veisi.

Mitä lähemmäs Suhbassa-vuori tuli, sitä enemmän seikkailijat saivat ihmetellä, etteivät he taistelleet vuolasta virtaa vastaan. Lähempää paljastui, että Suhbassa oli todellisuudessa kuin lohjennut hammas, jonka keskellä joki virtasi kanjonissa. Ja kun tuota leveää kanjonia oli kuljettu muutaman tunnin verran, se kapeni ja paljasti kallioon louhitun kaupungin, joita kanjonin ylittävät sillat yhdistivät.

“No jo on paikka”, Reca sanoi.

“Me jätämme teidät satamaan. Emme aio jäädä velhon kaupunkiin”, Korum ilmaisi, kun satamalaiturit olivat näkyvissä.

Seikkailijat nyökyttelivät. Tästä eteenpäin he saivat tulla toimeen omillaan.

Satamassa oli tervetulokomitea valmiina. Ulkomaalaisia palkkasotureita, jotka kantoivat purppuraista merkkiä olkapäällään. He tivasivatkin nopeasti, millä asioilla vieraat liikkuivat ja seikkailijat valehtelivat tulleensa palkkasoturihommiin. Tämä selitys upposi helposti, mutta heidän olisi ilmoittauduttava Raksha-nimisen värvärin luona toisessa kerroksessa.

Ennen kuin seikkailijat ehättivät värvärin toimistoon, he nuuskivat kaupungin alakerroksissa, kävivät kapakassa olusilla ja kuuntelivat juoruja. Nähtävästi palkka velhon joukoissa oli hyvä – näin väitti ainakin humalainen Zara-niminen palkkasoturi. Viimein seikkailijat katsoivat parhaaksi suunnata Rakshan luokse, joka jakoikin heidät kahteen ryhmään, joita johtivat Rurik- ja Parda-nimiset soturit. Saatuaan purppuraiset olkamerkit seikkailijoiden oli nyt helpompi liikkua Suhbassassa, mutta miten he yhyttäisivät Maresh-velhon?

Paluu Mashabaan

Sankarit ovat viettämässä hyvin ansaittua vapaa-aikaa Mennaelin saarella, kun heille saapuu kirje Frynistä.

---

Tervehdys,

On kulunut jo monta vuotta, kun toimitte täällä Mashaban kiltasalissa apunamme. En tiedä, kuinka hyvin vielä muistatte noita aikoja – venematkoja rämeillä, jättiläisliskoja sekä Irhallan – luutarhan vaaroja. Autoitte meitä pelastamaan Masbahan peikkojen hyökkäykseltä ja saatoitte vaarallisen lainsuojattoman, Sumupirun, käpälälautaan. Olitte silloin vielä aloittelevia seikkailijoita, mutta uutiset ovat kantautuneet tännekin asti urotöistänne. Ette ole jääneet lepäämään laakereillanne.

Täällä Mashabassa asiat rauhoittuivat joksikin aikaa, kun Sumupiru vangittiin. Paikallinen velhoylimys piti henkilökohtaisesti huolta, ettei meiltä puuttunut mitään, joskin tavallinen kansa alkoi olla yhä nurjamielisempää meitä kohtaan. Meillä selvisi vasta myöhemmin, että velhoylimys, Maresh al Basha, kohteli huonosti alamaisiaan. Eikä vain huonosti, vaan myös julmalla tavalla ja tavallinen kansa näki meidät velhon asevoimina.

Ajauduimme outoon välitilaan, sillä kansa ei meistä välittänyt, mutta varoimme joutumasta mukaan Maresh al Bashan juonitteluihin. Tällä oli tietysti tehtävien kannalta huono vaikutus, sillä meihin ei oikein tunnuttu luottavan – huhuttiin jopa, että me olimme tuoneet hirviöt vitsauksena ja hallitaksemme niiden avulla.

Sitten eräänä päivänä kiltamestarimme Dranen sai kutsun saapua juhliin velho Mareshin palatsiin. Hän päätti olla kieltäytymättä kutsusta ja otti mukaansa keksijämme Feldanin ja asemestari Dagnan. Aikaa kului, eivätkä he palanneet takaisin. Lähetin kirjeen kyselläkseni asiaa, mutta sain vastauksena, etteivät Dranen, Feldan ja Dagna koskaan edes saapuneet palatsiin!

Tuorein jäsenemme Koll on onnistunut jututtamaan kansaa jossain määrin – tai paremminkin zaneja, joita seudulla asuu. He kertoivat, että velhon palatsissa tapahtuu jotakin hyvin synkkää – on jo kuulemma tapahtunut jonkin aikaa ja me olemme kuulemma ummistaneet silmämme velhon tarjoamien rikkauksien varjolla!

Pyydänkin teitä, vanhoihin hyviin aikoihin vedoten. Matkatkaa kiireimmän kautta Mashabaan ja tulkaa auttamaan meitä selvittämään tämä mysteeri. Jotakin pirullista on tekeillä.

Kunnioittavasti,

Jaelle Flavert, Mashaban killan välskäri

---

Joukkio keskusteli kirjeen sisällöstä lyhyesti ja päätti siltä istumalta järjestää matkan kohti Mashabaa. Olivathan he jo levänneet tarpeeksi ja seikkailijan sydän kaipasi yhä uudelleen vaellukselle. Mennaelin satamasta he kiiruhtivat kohti etelää, jossa he viimein laskivat maihin Byran satamakaupungissa.

Kaupunkilaiset puhuivat Mashabasta rupuisena rajakaupunkina, joka varmasti vajoaisi jo suohon. Kaupungin vierellä olevat toisen suursodan taistelutantereet olivat kirottu paikka, oikea vitsaus kaupungin kupeessa, ja seudun ihmiset tunsivat monia karmaisevia tarinoita alueelta. Tällä hetkellä Byran asukkaita haittaisivat kuitenkin enemmän merirosvot, jotka purjehtivat lähivesillä ja onnistuivat aina jotenkin piiloutumaan fryynien laivastolta seudun lukuisten saarten sokkeloihin.

Seikkailijat olivat kuitenkin matkalla Mashabaan nopeinta reittiä ja ostivat muulin kantojuhdaksi matkaa varten. Tien päällä he kohtasivat heti joukon kauppiaita, jotka olivat palaamassa Mashabasta. He varoittivat, että seudulla oli häikäilemättömiä rosvoja, jotka hyökkäsivät vierasmaalaisten kimppuun. Velhoylimys oli palkannut ulkomaisia palkkasotureita vain kuukausia aikaisemmin ja nyt monet tulokkaat olivat kokeneet synkän kohtalon maantiellä pääsemättä koskaan palvelukseen asti.

Joukkio jatkoi matkaansa varsin valppaana tämän varoituksen jäljiltä ja parin päivän päästä alkoikin tapahtua kummia. Ensin heitä vastaan saapui vauhkoontunut hevonen vailla ohjastajaa. Tästä voitiin jo päätellä jotain pahaa tapahtuneen, joten ryhmä päätti edetä metsän suojissa ja katsoa, mitä tapahtuu. Rhuarch keksi kutsua pienen Pipana-mörön avukseen, sillä pikku otus voisi hyvin käydä selvittelemässä etukäteen, mitä tapahtuu. Homma ei oikein mennyt putkeen, sillä yhtäkkiä hyinen usva laskeutui tienoon seudulle. Epäonninen Rhuarch oli kutsunut vahingossa Kuolon paikalle.

Kuolo ei ollut lainkaan iloinen tultuaan kutsutuksi täysin turhaan. Sen sai Rhuarch itsekin kokea, kun Kuolo langetti hänelle rangaistuksensa. Hyinen kosketus tuntui vievän osan seikkailijan voimista ja jätti hänet hyväksi toviksi varsin pelokkaaseen tilaan.

Reca oli sillä välin ehättänyt samoilla jo hyvän tovin omalla puolen tietään ja säikähti löytäessään puolihuolimattoman matalan haudan metsäkuopasta. Hengetön vaani makasi pitkin pituuttaan oksien ja lehtien alla ja jäljet olivat tuoreet. Tieltä löytyi vielä toinen onneton. Varsin tuore uhri hänkin nuolia selässään. Nähtävästi tämä oli vauhkoontuneen hevosen ratsastaja. Tekijöistä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään.

Yövyttyään läheisessä kievarissa, joukkio päätti suunnata Mashabaan, joka oli enää lyhyen matkan päässä. Oli erikoista astua takaisin vanhalle tutulle kamaralle – heidän ensimmäiseen varsinaiseen kiltasaliinsa. Osa lähti jututtamaan kirjeen kirjoittanutta Jaelle Flavertia, kun taas toiset päättivät tiedustella kaupungilla yleistä ilmapiiriä. Vaikutti siltä, että Seikkailijoiden killasta ei juuri pidetty, sillä takavuosina nämä olivat toimineet ahkerasti julman velhoylimyksen palkollisina. Koska ylimys oli jatkanut hallitsemistaan rautaisella kouralla ihmiset liittyvät killan jäsenet tämän julmuuksiin. Manattiin kovin, että Sumupiru-niminen rosvo oli kuollut vuosia sitten. Hänen mukanaan olivat hävinneet toiveet, että velho saataisiin syrjäytettyä jotenkin.

Kiltasalissa Jaelle kertoi killan tukalasta asemasta. Tavalliset ihmiset todellakin vierastivat heitä, mutta sen lisäksi kiltamestari Dranenin, Dagnan ja Feldanin katoaminen huoletti häntä yhtä paljon. Toivuttuaan matkan rasituksista seikkailijat olivat valmiina matkaamaan velhoylimyksen asuinsijoille ja ottamaan selvää, mihin kiltatoverit olivat kadonneet.

Ensimmäinen matka suuntautui Orbon kylään, jonne oli tietä pitkin parin päivän matka. Seutu tien ympärillä oli yhtä ryteikköinen ja hiljainen kuin aikaisempinakin vuosina, joskin muuan viikari piti matkalaisia silmällä ja pakeni heti metsikköön, kun he äkkäsivät hänet. Koska seikkailijat oli takavuosina väijytetty juuri samaisella paikalla, he olivat erityisen valppaita. Mutta ketään ei näkynyt, eikä tullut vastaan, joten pian he saapuivat Orboon.

Orbon päällikkö, Vaira Shiash, tunnisti matkalaiset jo ulkonäöltä, kun nämä astuivat paaluvarustuksen sisäpuolelle. Olivathan he sentään auttaneet kyläläisiä Sumupirun-roiston pyydystämisessä vuosia takaperin. Vaira majoittikin seikkailijat kotiinsa, jossa hänen lapsensa olivat jo ehtineet kasvaa yli 10-vuotiaiksi. Mies oli kuulemma lähtenyt paria vuotta aikaisemmin. Jotkut asiat eivät vain toimi, Vaira ilmoitti, eikä asiasta udeltu enempää.

Illan suussa seikkailijat söivät tarjottua etanakeittoa ja odottivat jatkavansa matkaa seuraavana aamuna. Vairan mukaan puheet velhoylimyksen julmuuksista olivat pötypuhetta, joskin häneen taisi päteä vanha sanonta: Se kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Joukkio ei saanut paljoakaan tietoja velhoylimyksen kodista Vairalta, joka ei ollut koskaan käynytkään paikan päällä. Hän ei ollut myöskään kuullut kiltamestarin ja tovereiden katoamisesta, mutta oli varma, että rosvot olivat siihen syypäitä ja lupasi kolmen hengen saattueen vahvistamaan heidän matkantekoaan. Yön saapuessa kukin vetäytyi nukkumaan ja odottamaan seuraavan aamun lähtöä.