Sarn Goriwingin taistelu

Viimeisten käänteiden aika… Joukkio ryhtyi ensimmäiseksi auttamaan pulaan joutuneita metsähaltioita, ja vaikka ryhmä oli alivoimainen, he yllättivät piirittäneet puoliörkit täysin. Edes kahdesta suuresta mustapeikosta ei ollut mitään vastusta. Metsähaltiat kiittivät joukkiota avusta ja saatuaan tietää näiden olevan kuningas Elessarin asialla, he luovuttivat löytämänsä palantirin joukkion haltuun.

Oli aika iskeä Sarn Goriwingin kalliotorniin. Metsähaltioiden avulla ryhmä lähestyi tornia huomaamattomana. Frûnia suoritti tiedustelun kiipeämällä yhden kerroksen ikkunasta sisään ja vaientamalla kerroksessa huilivat vartijat. Muut seurasivat perässä, mutta huonommalla menestyksellä, jonka jälkeen tornissa soitettiinkin jo hälytys. Niin alkoi Sarn Goriwingin taistelu, jossa armoa ei tunnettu eikä annettu. Vähä vähältä puoliörkit ja peikot saivat surmansa, mutta ei ilman ruhjeita.

Taistelun kulku sai vaarallisen käänteen, kun musta maagi astui esiin varjoista ja alkoi langettaa pelottavia kirousloitsuja hyökkääjien niskaan. Itsepintaisesti ryhmä ajoi takaa maagia yhä ylemmäs tornin kapeita portaita, kunnes Narîg sai raivokohtauksen ja syöksyi maagin kimppuun syötyään ensin kathkusa-yrttiä. Maagi mutisi loitsusanansa ja räjähtävä kipu viilsi varjaagia silmään, mutta raivolla Narîgin kirves upposi vihattuun vastustajaan, joka oli jo aiheuttanut liikaa kärsimystä. Sarn Goriwingin taistelu oli voitettu.

Tornista joukkio löysi erikoisia esineitä, jalokiviä ja rahaa, mutta myös kuninkaallisia asiakirjoja Gondorista. Maagin papereita tarkastelemalla selvisi, että kuninkaan hovissa oli petturi, eikä se ollut kukaan muu kuin Elegar, näkijämestarin avustaja. Toisen palantirin löydyttyä joukkio aloitti kiireesti kotimatkan, joka kulki ensin metsähaltioiden avustuksella halki suuren metsän beorninkien maille, jossa heidän johtajansa Beorath Grimbeorninpoika auttoi joukkion Anduin-joelle. Kotimatka saattoi alkaa.

Viikkoja myöhemmin pitkän matkan tehnyt joukko palasi vihdoin kotiin Minas Tirithiin. Mutta he tekivät sen salassa, ettei Elegar onnistuisi saamaan vihiä paluusta. Tomar saapui samoojien kanssa joukkiota vastaan ja vihdoin he saattoivat palata kaupunkiin. Elegarista annettiin nopeasti pidätysmääräys. Mutta Elegar oli ollut nopeampi. Petturi oli ottanut panttivangiksi näkijämestari Tarquillanin sekä Aldanin ja lukittautunut odottamaan neuvotteluja Valkoisen tornin huipulle. Kun vartijat kertoivat, että Elegarin seurassa oli nähty epämääräinen partaniekka, joukkio huudahti melkein yhdestä suusta: ”Folric!”

Sankarit kapusivat ylös Valkoiseen torniin ja Frûnian tehtäväksi annettiin kiivetä tornin ulkopuolelta yläikkunaan ja väijyttää kaapparit. Tässä hän onnistuikin loistavasti, sillä Folric sai surmansa tarkasta nuolen osumasta ja Elegar sai käydyssä kaksintaistelussa niin mojovan tällin päähänsä, että valahti tajuttomana lattialle. Näkijämestari ja Aldan oli pelastettu ja petturi saatu vangittua.

Kuningas Elessar ja kuningatar Eilien eivät säästelleet ylistyssanoja palkitessaan sankarit. Heidät kaikki lyötiin Gondorin ritareiksi ja jokaiselle luovutettiin maapala, jossa he saattoivat jatkaa elämäänsä kruunun palveluksessa. Tärkeät pohjoisen palantirit olivat viimein palanneet laillisen perijän luokse, ja nyt oli sankareiden aika levätä – kunnes heitä kenties kutsuttaisiin uudelleen.


Näin päättyi Palantir Quest -kampanjamme jännittäviin viime hetken käänteisiin. Pelinjohtana reaalimaailman työkiireiden keskellä oli kätevää, kun kerrankin oli valmis kampanja peluutettavaksi, jota saattoi sitten maustaa sopivin maustein. Hauskaa oli myös, että Peli sormusten herrasta -kampanjan maailma saattoi sellaisenaan jatkua ja tapasimme vanhoja tuttuja hahmoja, kuten Wilfric Vahveroisen Tharbadin komentajana.

Seuraavaksi porukalla oli puhetta, että matkaisimme kaukaiseen galaksiin Star Warsin merkeissä. Kunhan työrintama rauhoittuu, ryhdyn käsikirjoittamaan uutta kampanjaa. Sillä välin otamme vastaan valmiiksi leivottuna kakkuna Descent: Journeys in the Dark -pelin Sea of Blood -kampanjan.

Mainokset

Pitkä matka etelään

Vuolas joki vaahtoaa ja tyrskyää, kun lauttanne lähtee varovasti matkaan. Luonto on vasta hiljaa heräilemässä kevään ensi merkkeihin, mutta teille kevät tuntuu todelliselta Forochelin hyisten viimojen jälkeen.

Kénwë ja Franar osoittautuvat taitaviksi jokilauttureiksi, joiden johdolla matkanteko alkaa sujua. Vähän väliä he komentavat teidät tarttumaan sauvoihin, sillä veden virtaukset vievät teidät toisinaan herkästi päin rantatörmää. Tulee myös hetkiä, jolloin lautta on pakkko kantaa vaarallisten koskien vieritse.

Iltaisin pysähtyessänne olettekin usein aivan uuvuksissa ja leppoinen laskettelu lautalla alas virtaa haihtuu mielestänne. Työteliäät päivät seuraavat toinen toistaan ja joki levenee, kunnes se yhdistyy suureen jokeen. Aurinko alkaa lämmittää yhä enemmän ja rantatörmillä voitte nähdä pajunkissojen jo puskevan esiin.

Matka muuttuu helpommaksi ja etenette hyvää vauhtia. Sää tuntuu vain suosivan teitä joka päivä ja vihdoin eräänä iltana näette valojen tuikkivan kauempana etelässä.

”Nuo ovat Caras Celairnenin valot tai Carraksen, kuten jokilaiset sitä kutsuvat. He kulkevat joella, metsästävät ja käuvät joskus kauppaa lossothin kanssa. Heille mahtaa olla yllätys, kun saavumme vierailulle. Harvoinpa kukaan lossadan täällä asti käy. Samoojat vierailevat silloin tällöin, enkä itsekään ole täysi muukalainen. Täällä meidän on odotettava lupaa matkata Konnun halki.”

Sankareiden onneksi Caras Celairnenin päällikkö Cethwin otti heidät hyvin vastaan ja tarjosi näille niin hyvät oltavat kuin vain oli mahdollista. Vietettyään viikkoja kivuliaalla vaelluksella jo pelkkä kuuma kylpy sai heidän päänsä pyörälle. Kénwë poistui seurueesta pian hoitamaan asioita, joten ryhmä jäi odottamaan matkan jatkoa. He puhuivat paljon Cethwinin kanssa, joka uteli pohjoisen asioista, niin että Franar oli pyörtyä. Caras Celairnenista seurue hankki myös hieman parempia aseita ja haarniskoita, joiden he ajattelivat tulevan tarpeeseen.

Kénwë palasi pian matkaltaan ja kertoi, että seurue voisi kulkea Konnun halki, mutta sen täytyi tapahtua salassa ja yöaikaan. Itse pormestari oli kuitenkin luvannut majoittaa seurueen yhdeksi päiväksi, joten aivan salakähmäisesti ei seurueen tarvinnut kulkea. Tämä pormestari ei ollut kukaan muu, kuin Samvais Gamgi, Sormuksen ritari, jonka kotona Repunpäässä seurue vietti yhden päivän. Vaikka Repunpää olikin melkoisen suuri, riitti siellä kuitenkin hulinaa Samin ja Ruusan lapsien tottuessa nopeasti outoihin vieraisiin.

Jätettyään Repunpään taakseen Kénwë johdatti seurueen salaisia haltiapolkuja pitkin Rankkivuon sillalle, jossa hän toivotti matkaajille kaikkea hyvää. Hän varoitti myös heitä lähtemästä mistään hinnasta Vanhaan metsään. Seikkailut eivät tosiaan olleet seureen mielessä päällimmäisenä, vaan he kiiruhtivat parhaansa mukaan Briihin. Siellä heidät otettiin hyvin vastaan Pomppivassa ponissa ja herra Voivaltti järjesti ryhmälle hevoset etelää varten. Seurue sai myös kuulla, että Wilfric Vahveroinen oli nähty taas Briissä ja hän matkusti jossakin päin pohjoista tällä hetkellä.

Joukkio päätti kuitenkin jatkaa mitä kiireemmin kohti Tharbadia ja lähtivät jo heti seuraavana päivänä. He ratsastivat kuin myrskytuuli Tharbadiin, jonka he saavuttivat päivien matkustamisen jälkeen. Franar hidasti heitä jonkin verran, sillä hän ei ollut aikaisemmin ratsastanut päivääkään. Vihdoin eräänä iltana joukkio saapui uupuneina perille.

Matkalla palatsiin ryhmä kuuli tuttua hoilausta lähikapakasta. ”Ukkonen, Ukkos-Galmar! Ukkonen!” lauloi Turibor, joka oli syksyllä jäänyt tutustumaan Junkkareiden taloon, kun muu joukkio jatkoi Tharbadiin. Turibor oli luvannut matkata Tharbadiin ja täällä hän näköjään nyt oli. Ukkos-Galmar-laulu soi osakseen iloista suitsutusta ja joukkio aikoi palata jututtamaan miestä heti, kunhan he olivat vierailleet palatsissa.

Varakomentaja Cilis otti joukon vastaan yötamineissaan ja halusi oitis kuulla, mitä retkellä oli oikein tapahtunut. Hän oli silminnähden järkyttynyt kuullessaan kaikkien alaistensa kadonneen rosvojoukon vangitsemina samoojia myöten. Joukkio kertoi, että ainoa johtolanka oli Junkkareiden talo Rohanissa, sillä laivanpolttosuunnitelmat oli rustattu Junkkareiden talon mainoslehtisen taakse. Turibor saattaisi tietää jotain talon väestä. Cilis komensikin hakemaan Turiborin palatsiin ja alkoi kirjoittaa jo kiireistä kirjettä kuninkaalle. Ja samalla Cilis muisti, että Frûnia oli saanut postia. Frûnia luki kirjeen nopeasti ja mutisi sen olevan kotiväeltä.

Turibor yllättyi melkoisesti nähdessään joukkion uudelleen ja hehkutti miten lämmin vastaanotto Tharbadissa oli ollut. Vielä enemmän hän yllättyi, kun häntä vietiin jo palatsiin kuulusteltavaksi. Valitettavasti Turibor ei osannut sanoa mitään erikoista Junkkareiden talosta muuta kuin miten eteviä soittoniekkoja, näyttelijöitä ja taiteilijoita sieltä löytyi. Hän ei itse ollut nähnyt mitään outoa, joskin nimiä luetellessaan hän kertoi nähneensä Dartanin. Eivätkös joukkion jäsenet olleet jotain faneja?

”Vai Dartan?” Galmar murisi. Se ovela kettu oli sittenkin elossa. Ja jos petturi Dartan oli elossa, hän oli taatusti mukana juonessa oudon rosvojoukon kanssa.

”Sä lähdet huomenna meidän mukaan, Turibor”, Frûnia sanoi painavasti.

”Häh? Minne?”

”Junkkareiden taloon”, Narîg huomautti, eikä Turibor uskaltanut väittää vastaan.

”Saat tästä kuule hyvän tarinan vielä”, Galmar sanoi, ja bardin ilme kirkastui.

Joukkio jatkoi kohti etelää niin nopeasti kuin mahdollista. Päivien päästä he saapuivat Larach Duhnnanin mustainmaalaisen pikkukaupunkiin, jossa oli tarkoitus yöpyä ja hoitaa hevoset. Yhdessä tuumin joukkio suuntasi Katkenneen keihään majataloon, jossa olikin jo hyvä jono muita asiakkaita yöpaikka maksamassa.

”Ei jumankauta”, Narîg ehti sanoa ja osoitti sitten koreasti pukeutunutta naista, joka maksoi juuri tiskille.

Muut kääntyivät katsomaan. Se oli Chaira.

”Tieltä”, Galmar tivasi, kun he lähtivät rymyämään jonon ohi. Joku romuluinen kauppiaan vartija astui Galmarin eteen, mutta tämä taivutti korston samantien lattialle. Muut katsoivat parhaaksi katsella, mitä kiinnostavia yksityiskohtia seinissä oli.

Chaira kalpeni nähdessään vihaiset vanhat tuttavat. Mutta pakopaikkaa ei ollut, ja joukkio raahasi Chairan pihalle kuulusteltavaksi.

”Alahan selittää!” Galmar kivahti vihaisena. Frûnia asetti miekan terän naisen kurkulle.

”Hei, sori- sori siitä- Te ootte elossa- Sehän on hyvä-” Chaira soperteli.

”Missä Tomar ja Jaila on?”

”Missä palantirit on?”

”Missä laiva ja miehistö on?”

Kysymyksiä satoi joka suunnalta ja Chaira katseli vauhkona ympärilleen.

”Miehistö- varmaankin kuollut. F-folric sitoi ja heitti heidät yli laidan Rast Vornin kohdalla”, Chaira kertoi.

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.

”Heitti yli? Murhasi?” Galmar kivahti.

”Entä Tomar ja Jaila?” Frûnia parahti. Hänen ystävänsä…

”E-en tiedä. Sain löysättyä heidän siteitään, ennen kuin heidät-”

”Olitpa sinä sankari!” Frûnia murahti ja tuikkasi miekan kärjen kiinni kurkkuun.

”En- En voinut muuta! Se niiden johtaja oli sekopää. Folric! Tein minkä voin!” Chaira sanoi hätäisesti.

”Jätit meidät kuolemaan sinne pohjoiseen! Teit tosiaan minkä voit!” Galmar sähähti.

”Mä- Se oli varma kuolema. Itekin oisitte-”

”Pää kiinni! Missä Tomar ja Jaila on? Missä se laiva on?” Frûnia kysyi silmät leiskuen.

”Mä en tiiä- Rannikolla- Tomar ja Jaila. Ehkä elossa”, Chaira ähkäisi.

”Ja laiva, missä laiva ja palantirit on?” Galmar kysyi.

”Etelässä. Se meni etelään. Mä jäin Rautkymin suulla pois”, Chaira vastasi.

”Junkkareiden taloon?” Narîg tähdensi, mutta Chaira pudisti päätään.

”En tiedä siitä mitään. Ne lähti etelään”, Chaira jatkoi.

”Sä oot kanssa yks sankari. Ne kuolleet on sun kontollasi!” Galmar sanoi käsi nyrkkiin puristuen.

”Mä oon pahoillani- okei? Hei- älkää tappako mua. Mä- mä lupaan etsiä Tomarin ja Jailan. Ok?” Chaira yritti.

”Etsiä ja etsiä”, Galmar murahti ja Narîg pudisti päätään. Gondorilainen nappasi samalla rahamassin Chairan vyöltä.

”Ainakaan nämä ei ole sun”, Galmar sanoi.

”Hitto vie. Etsitkö muka oikeasti? Meiän pitäisi etsiä Tomar ja Jaila!” Frûnia huudahti.

”Frûnia, meillä on tehtävä!” Galmar ja Narîg sanoivat.

Frûnia laski miekan pois Chairan kurkulta ja rojahti maahan tunteiden repiessä mieltä riekaleiksi.

”Juokse, Chaira. Etsi ja Tomar ja Jaila. Ja jos me vielä nähdään sut-” Frûnia aloitti.

”Sä oot kuollut”, Galmar lisäsi, ja joukkion päästi Chairan pakenemaan paikalta.

”Meinaakohan se etsiä niitä?” Frûnia kysyi, kun muut auttoivat hänet pystyyn. Franar ja Turibor vain ihmettelivät, mistä on kyse.

”Kuka tietää. Mutta tehtävä on tärkein. Meidän on löydettävä palantirit, Frûnia”, Galmar ja Narîg sanoivat.

Larach Duhnnan katsottiin turhan vaaralliseksi paikaksi yöpyä pienen näytöksen jälkeen ja joukkio oli pian taas tien päällä. Leiriydyttyään yöksi metsän siimekseen joukkio odotti tulevaa aamua ja matkaa Junkkareiden saliin. Löytyisikö sieltä vastauksia? Ja Folric, rosvojen johtaja, jolla oli kontollaan jo monta henkeä.