Sarn Goriwingin taistelu

Viimeisten käänteiden aika… Joukkio ryhtyi ensimmäiseksi auttamaan pulaan joutuneita metsähaltioita, ja vaikka ryhmä oli alivoimainen, he yllättivät piirittäneet puoliörkit täysin. Edes kahdesta suuresta mustapeikosta ei ollut mitään vastusta. Metsähaltiat kiittivät joukkiota avusta ja saatuaan tietää näiden olevan kuningas Elessarin asialla, he luovuttivat löytämänsä palantirin joukkion haltuun.

Oli aika iskeä Sarn Goriwingin kalliotorniin. Metsähaltioiden avulla ryhmä lähestyi tornia huomaamattomana. Frûnia suoritti tiedustelun kiipeämällä yhden kerroksen ikkunasta sisään ja vaientamalla kerroksessa huilivat vartijat. Muut seurasivat perässä, mutta huonommalla menestyksellä, jonka jälkeen tornissa soitettiinkin jo hälytys. Niin alkoi Sarn Goriwingin taistelu, jossa armoa ei tunnettu eikä annettu. Vähä vähältä puoliörkit ja peikot saivat surmansa, mutta ei ilman ruhjeita.

Taistelun kulku sai vaarallisen käänteen, kun musta maagi astui esiin varjoista ja alkoi langettaa pelottavia kirousloitsuja hyökkääjien niskaan. Itsepintaisesti ryhmä ajoi takaa maagia yhä ylemmäs tornin kapeita portaita, kunnes Narîg sai raivokohtauksen ja syöksyi maagin kimppuun syötyään ensin kathkusa-yrttiä. Maagi mutisi loitsusanansa ja räjähtävä kipu viilsi varjaagia silmään, mutta raivolla Narîgin kirves upposi vihattuun vastustajaan, joka oli jo aiheuttanut liikaa kärsimystä. Sarn Goriwingin taistelu oli voitettu.

Tornista joukkio löysi erikoisia esineitä, jalokiviä ja rahaa, mutta myös kuninkaallisia asiakirjoja Gondorista. Maagin papereita tarkastelemalla selvisi, että kuninkaan hovissa oli petturi, eikä se ollut kukaan muu kuin Elegar, näkijämestarin avustaja. Toisen palantirin löydyttyä joukkio aloitti kiireesti kotimatkan, joka kulki ensin metsähaltioiden avustuksella halki suuren metsän beorninkien maille, jossa heidän johtajansa Beorath Grimbeorninpoika auttoi joukkion Anduin-joelle. Kotimatka saattoi alkaa.

Viikkoja myöhemmin pitkän matkan tehnyt joukko palasi vihdoin kotiin Minas Tirithiin. Mutta he tekivät sen salassa, ettei Elegar onnistuisi saamaan vihiä paluusta. Tomar saapui samoojien kanssa joukkiota vastaan ja vihdoin he saattoivat palata kaupunkiin. Elegarista annettiin nopeasti pidätysmääräys. Mutta Elegar oli ollut nopeampi. Petturi oli ottanut panttivangiksi näkijämestari Tarquillanin sekä Aldanin ja lukittautunut odottamaan neuvotteluja Valkoisen tornin huipulle. Kun vartijat kertoivat, että Elegarin seurassa oli nähty epämääräinen partaniekka, joukkio huudahti melkein yhdestä suusta: ”Folric!”

Sankarit kapusivat ylös Valkoiseen torniin ja Frûnian tehtäväksi annettiin kiivetä tornin ulkopuolelta yläikkunaan ja väijyttää kaapparit. Tässä hän onnistuikin loistavasti, sillä Folric sai surmansa tarkasta nuolen osumasta ja Elegar sai käydyssä kaksintaistelussa niin mojovan tällin päähänsä, että valahti tajuttomana lattialle. Näkijämestari ja Aldan oli pelastettu ja petturi saatu vangittua.

Kuningas Elessar ja kuningatar Eilien eivät säästelleet ylistyssanoja palkitessaan sankarit. Heidät kaikki lyötiin Gondorin ritareiksi ja jokaiselle luovutettiin maapala, jossa he saattoivat jatkaa elämäänsä kruunun palveluksessa. Tärkeät pohjoisen palantirit olivat viimein palanneet laillisen perijän luokse, ja nyt oli sankareiden aika levätä – kunnes heitä kenties kutsuttaisiin uudelleen.


Näin päättyi Palantir Quest -kampanjamme jännittäviin viime hetken käänteisiin. Pelinjohtana reaalimaailman työkiireiden keskellä oli kätevää, kun kerrankin oli valmis kampanja peluutettavaksi, jota saattoi sitten maustaa sopivin maustein. Hauskaa oli myös, että Peli sormusten herrasta -kampanjan maailma saattoi sellaisenaan jatkua ja tapasimme vanhoja tuttuja hahmoja, kuten Wilfric Vahveroisen Tharbadin komentajana.

Seuraavaksi porukalla oli puhetta, että matkaisimme kaukaiseen galaksiin Star Warsin merkeissä. Kunhan työrintama rauhoittuu, ryhdyn käsikirjoittamaan uutta kampanjaa. Sillä välin otamme vastaan valmiiksi leivottuna kakkuna Descent: Journeys in the Dark -pelin Sea of Blood -kampanjan.

Mainokset

Varaston verilöyly

Levättyään muutaman päivän kolmikko oli ehtinyt palautua pahimmasta lamaannuksestaan. Heitä oli huijattu oikein kunnolla, mutta kenties Minas Tirithissä oli vielä johtolankoja. Jonkunhan oli täytynyt tilata nuo lasiset palantirit? Kolmikkoa hämmensi vielä enemmän se, kuka oli voinut tietää, minkä näköisiä palantirit olivat. Sen vuoksi he olivat varmoja, että kaiken takana saattoi vain olla jokin voimakas maagi tai vastaava. Näkijämestari Tarquillan? Ja hänen avustajansa Elegar? Maagi Scalla tuntui epätodennäköiseltä, olihan hän yksi Sormuksen ritareista.

Joukkio päätti kuitenkin aloittaa lasinpuhaltajien pajoista. Siellä heitä odotti kuitenkin karmaisevia uutisia. Ryhmä rosvoja oli varastanut lasinpuhaltajien killan tilauskirjan ja jokin tuntematon oli murhannut joukon lasimestareita, oletettavasti ne, jotka olivat työskennelleet palantirien parissa. Salaperäinen vihollinen tuntui olevan askeleen edellä koko ajan. Sinnikäs kolmikko ei lannistunut, vaan sai selville, että paikka vartioinut vartija, Vardan, oli ollut paikalla varkauden tapahtuessa ja haavoittunut pahoin rosvojen käytyä hänen kimppuunsa.

Joukkio tapasi Vardanin viimein tämän asunnoltaan. He kertoi varkausyön tapahtumista katkerin sanankääntein. Epäonnistuminen oli kalvanut häntä siinä yöstä lähtien. Toisen silmänsä he oli menettänyt myös taistelussa näitä tuntemattomia huppupäitä vastaan ja sanoi tekevänsä kaikkensa, että tekijät saataisiin kiinni. Johtolankoja oli kuitenkin laihasti. Pajasta kuulemma varastettiin vain yksi arvokas lasista valmistettu koristehaukka. Lisäksi pajan lattialta löytyi vahakokkareita. Joukkio kävi vielä tarkistamassa pajan tilat, josta Galmar löysi vielä vahakokkereita lattialankkujen väliin pudonneena.

Mistä vaha oikein oli peräisin? Ainakaan lasinpuhaltajat eivät sitä olleet käyttäneet. Ehkä kynttilätekijät osaisivat kertoa jotain? Joukkio lähti tutkimaan asiaa ja kyselemään kynttiläntekijöiden killasta asiaa. Siellä ei osattu sanoa juuta eikä jaata. Vaha oli vahaa ja siinä se. Sitä toimitettiin ympäri kaupunkia. Galmar yritti antaa Korille vahan haisteltavaksi, mutta vahaa oli joka puolella. Mukaan lähtenyt Vardan ehdotti, että he kuitenkin tarkistaisivat joukolla vahavarastot ja muut tilat.

Kun alkoi jo vaikuttaa siltä, että koko homma oli täysin turhaa, Frûnia äkkäsi oudon kohdan eräästä varastohuoneen peräseinästä. Vain hetko ja etsijät olivat löytäneet salaoven toiseen varastoon. Astuttuaan sisään alkoi kuitenkin tapahtua. Suuri nostokoukku syöksyi hämärästä kohti joukkiota, joka ehti väistää viime hetkellä. Hyllyjen päältä olevista asemista alkoi sataa nuolia. Kiireesti joukkio ryntäsi eteenpäin ja siinä samassa kävi suuri joukko huppuun pukeutuneita rosvoja etsijöiden kimppuun. Edessä oleva kiehuva vahapatakin kaadettiin tulijoita kohti ja siinä samassa alkoi rujo ja epätoivoinen taistelu.

Roistot olivat taitavia taistelijoita ja joukkio joutui koville. Kor-parka sivallettiin kuoliaaksi yhdellä iskulla ja tämän isäntä Franar haavoittui pahasti, kun varjoista hyökännyt rosvo katkaisi tämän käden ranteen kohdalta. Galmariin satoi iskuja joka puolelta, mutta tämä ei antanut tuumaakaan periksi. Vardan taisteli myös yhtä päättäväisesti, Narîg heilutti tappavasti kirvestään ja Frûnia suorastaan tanssi tappavasti rosvoja vastaan väistäen iskut ja jakaen silkkaa kuolemaa. Roistoilla oli ollut kaksinkertainen ylivoima, mutta pian taistelun suunta muuttui. Frûnian ja Narîgin viimeistellessä hyökkääjät Galmar auttoi pitämään Franar-paran hengissä.

Viimein varaston verilöyly oli ohitse. Hyökkääjät olivat saaneet surmansa, mutta Kor oli myös kuollut ja Franar pahasti haavoittunut. Varmistettuaan Franarin tilan joukkio löysi rosvojen kätköistä kadonneen tilauskirjan. Siitä löytyi myös lasipalantirien tilaaja, mutta tietoina oli vain ”Trubaduuri – Esgaroth”. Tilaus oli tehty samoihin aikoihin, kun joukkio oli palannut Tharbadiin Annúminasista. Yhä merkillisempää.

”Trubaduuri? Sen täytyy olla Turibor!” Galmar huudahti heti, kun he pääsivät kunnolla puimaan asiaa. Franar lepäsi nyt Parannuksen tarhassa. Saattoiko tilaaja olla Turibor? Vai joku muu? Ancala? Pohjoisen samoojahan oli mukana Annúminasissa! Entä näkijämestari ja hänen avustajansa? Joukkio päätti selvittää Tarquillanin ja Elegarin taustoja tarkemmin. Näkijämestarin huhuttiin kuuluvan Minas Tirithissä vaikuttavaan maagien piiriin, mutta nämä olivat aina olleet tiukasti Gondorin puolella. Elegar oli oppinut ja peräisin hyvästä perheestä. Hän oli auttanut näkijämestaria jo vuosia.

Varmuuden vuoksi etsijät päättivät murtautua avustaja Elegarin taloon yön pimeydessä, mutta teko jäi yrityksen asteelle, kun he eivät saaneet tiirikoitua lukkoa auki. Muutkin suunnitelmat kuivuivat kasaan, sillä he eivät halunneet Elegarin tietävän epäilyistä.

Kuka tahansa saattoi olla syyllinen, eikä kolmikko luottanut kehenkään, paitsi kuningaspariin. Uusien löytöjen perusteella etsijät tapasivat kuninkaan ja kuningattaren salaisessa tapaamisessa. Joukkio oli yhä ymmällään, mitä johtolankaa heidän pitäisi lähteä etsimään. Aragorn ehdotti, että etsijät varmistaisivat vielä, ovatko valepalantirit lähteneet kohti Esgarothia. Karavaanikilta osaisi varmasti auttaa asiassa. Trubaduuri palautti Aragornin mieleen myös erään erikoisen tarinan ajalta ennen Sormuksen sotaa. Pelargirissä vaikutti kuulemma vuosia sitten mestarivaras, jota kutsuttiin Trubaduuriksi. Tämä jätti aina visiittinsä jälkeen käyntikortin murtopaikalle, jossa oli soittoniekan kuva. Mutta jonkun oli täytynyt vastaanottaa valepalantirit. Oliko tämä tapahtunut Esgarothissa?

Joen juoksuun

Joukkio oli selvinnyt oudosta kahakasta örkkien, rosvojen ja junkkareiden kanssa, mutta nyt he olivat jääneet jumiin luolan romahdettua. Saatuaan valoa he huomasivat ahtaan tunnelin, joka näytti johtavan syvemmälle maan alle. Uskaltaen hetkeksi jättää palantirit, ryhmä suuntasi syvemmälle maan alle. Edestä kuului veden kohinaa. Maanalainen virta kulki tunnelissa kohti jokea, mutta sitä vartioitiin. Kaksi palkkasoturia istui noppapelin ääressä täysin omissa maailmoissaan. Vain hetkeä myöhemmin he olivat siirtyneet kokonaan pois tästä maailmasta.

Löydyttyään luolasta veneen joukkio päätti raahata palantirit mukaansa ja yrittää kohti Anduinia. Suunnitelma onnistuikin hyvin ja he pelmahtivat hetkeä myöhemmin yötaivaan alle. Joella oli hiljaista, mutta Frûnia äkkäsi etäisiä valoja joen länsirannalta. Ehkä olisi parasta tutkia, mitä ne olivat? Joukkio piilotti veneen ja palantirit itärannalle ja lähti joen toiselle puolen selvittämään valojen alkuperää.

Vain hetkiä myöhemmin metsässä rämmittyään kuului edestä rohirricin kielellä varoitushuuto. Frûnia, Galmar ja Narîg olivat osuneet suoraan junkkareiden leiriin. Syntyi ärhäkkä taistelu, jonka johtohahmona hääri sulkakypäräinen jousiampuja. Tämä näytti käyttelevän tehokkaasti Frûnian aikoinaan omistamaa lumottua jousta, ja Galmar-parka sai enemmän kuin tarpeeksi osumia kahakassa, jossa kolmikko oli alakynnessä.

Mutta junkkarit olivat väsyneitä, taistelujen uuvuttamia, ja kolmikon karaistunut päättäväisyys ajoi junkkarit pakosalle. Frûnian haavoitettua pahasti siipikypäräistä miestä junkkareiden taistelutahto oli lopullisesti murrettu ja eloonjääneet anoivat armoa. Frûnia oli jo varma, että siipikypäräinen mies oli Folric, palkkasotureiden johtaja, mutta kypärän alta paljastui joku täysin tuntematon junkkari. Otettuaan jousensa takaisin Frûnia ja muut jättivät junkkarit rauhaan ja kehottivat näitä juoksemaan takaisin kotiinsa.

Oli aika palata itärannalle palantirien luokse. Mutta siellä näkyi jo liikettä! Kaikeksi onneksi hiippailijat olivat Franar, Kor ja rohanilaiset soturit, jotka olivat etsimässä merkkejä kadonneesta kolmikosta. Frûnia, Narîg ja Galmar olivat iloisia nähdessään Franarin hyvissä voimissa. Rohanilaiset tosin manasivat muutaman toverinsa kuolemaa. Galmar valoi heihin luottamusta ja ylisti taisteluun osallistuneita. Gondor ei koskaan unohtaisi!

Seuraavaksi joukkion täytyi päättää, miten he saisivat kuljettua palantirit Minas Tirithiin. Neuvottelun jälkeen valittiin vesireitti, sillä palantirien – erityisesti suurimman – raahaaminen maateitse olisi uuvuttavaa hommaa. Niin he kävivät matkaan hyvästellen rohanilaiset, ja Franar ryhtyi jälleen kerran auttamaan joukkiota joenlaskussa.

Pitkät päivät seurasivat toisiaan. Suuri Anduin virtasi hitaasti kohti etelää. Frûnia tuntui hetki hetkeltä yhä väsyneemmältä, mitä enemmän aikaa kului. Hänen jalkansa eivät oikein tuntuneet aina kantavan, mutta päättäväisesti samooja kieltäytyi valittamasta sen enempiä. Kun viimein saavuttiin Sarn Gebirin koskille ja venettä jouduttiin tosissaan raahaamaan pitkin rantaa, Frûnia näytti olevan jaksamisensa äärirajoilla. Ne jotka näkivät hänen säärensä, näkivät kuolonkalpeita läikkiä iholla, joihin Gondring-käärmeen henkäys oli osunut. Edelleen Frûnia kieltäytyi avusta. Oli päästävä Minas Tirithiin.

Tuskalla ja vaivalla joukkio sai veneen raahattua koskien ohitse ja matka saattoi taas jatkua.

”J-jättiläisiä!” Franar huudahti.

Muut säikähtivät, mutta mykistyivät sitten. Argonathin suuret patsaat seisoivat joen molemmin puolin, Gondorin valtakunnan muinaisella rajalla. Kunnioittavan hiljaisuuden vallassa joukkio lipui veneellään kanjoniin patsaiden välistä ja sieltä Nen Hithoelin järvelle. He rantautuivat länsirannalle, sattumalta samaan kohtaan, johon Sormuksen saattue oli vuosia sitten rantautunut. Galmar jopa löysi hiekasta Wilfricin vanhan piipun, joka oli pudonnut siihen.

”Täällä on kuulemma reitti viedä vene alas”, Frûnia tuumi hiljaisena. Hänen jalkojaan viilsi ja särki yhä enemmän.

Joukkio lähti yhdessä tuumin tiedustelemaan maastoa. Amon Henin kukkulalla Narîg istahti myös suureen muinaiseen kivituoliin, mutta kokemusta jätti hänet hieman pelokkaaksi. Aivan kuin katse olisi kaatunut jonnekin kaukaisuuteen. Mutta kukkulalta he myös äkkäsivät vanhan reitin, jota myöten veneitä pystyttiin viemään alas joelle, suuren Raurosin putouksen raivon kantamattomiin.

Alkoi piinaavin osio. Veneen hilaaminen reittiä pitkin kysyi voimia ja jaksamista, ja jokainen heistä oli enemmän tai vähemmän toipilas junkkareiden kanssa käydyn taistelun jälkeen. Päivät seurasivat toisiaan, kivut olivat alati läsnä, mutta periksi he eivät antaneet. Heillä oli velvollisuus saada näkykivet takaisin Minas Tirithiin. Frûnia kärsi yhä suuremmista kivuista, jotka alkoivat jo nakertaa järjenjuoksua. Ja silti hän vain päättäväisesti rehki muiden kanssa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vene oli viimein saatu alas kukkulan kylkeä. Anduin odotti ja tuntui vapauttavalta antaa virran taas viedä. Päivien kuluessa he lähestyivät hitaasti Entinojan suistoa, suurta rämealuetta. Sen usvista joukkio yhytti viimein eräänä päivänä rohanilaisen kauppalan, jossa päätettiin kulkea loppumatka vankkurikyydillä. Kun rahaa vankkureihin, saati hevoseenkaan ei oikein ollut, päätettiin pestautua karavaanin mukaan, joka lähti muutamaa päivää myöhemmin kohti Minas Tirithiä.

Kun valkoinen kaupunki viimein siinsi kaukana heidän edessään, eivät he voineet uskoa koko vaikean matkan olevan takana. Oli kulunut kahdeksan kuukautta siitä, kun he olivat lähteneet matkalleen kohti pohjoista. He olivat kärsineet, haavoittuneet, vajonneet epätoivonkiin jäätikön reunalla, mutta nyt he olivat palaamassa kotiin voitokkaina! Jo suuren portin luona Galmar yhytti vartioston ja kertoi, että heidän oli matkattava tärkein lastin kanssa kuninkaan luokse.

Valkoisessa tornissa kokoontuivat nyt kansleri Halbarad, näkijämestari Tarquillan, hänen avustajansa Elegar sekä itse kuningatar Eilien, joka saapui paikalle viimeisenä. Ilmassa oli selvästi iloa ja juhlan tuntua, mutta näkijämestari halusi vielä varmistua, että kaikki oli kunnossa. Hän kosketti ensin pienempää palantiria ja sitten suurempaa. Sokeat silmät tähysivät jonnekin kaukaisuuteen ja kulmat kurtistuivat.

”Nämä eivät ole palantireja. Nämä ovat vain lasia”, Tarquillan sanoi.

Huoneeseen syntyi painostava hiljaisuus, jonka kansleri Halbarad viimein rikkoi: ”Mitä tarkoitatte näkijämestari? Missä palantirit sitten ovat?”

Narîg, Galmar ja Frûnia olivat tyrmistyneitä. Matkan vaikeudet, raadanta, verenvuodatus… kaikki oli ollut turhaa. Narîg ei saanut sanaa suustaan. Galmar painoi päänsä ja mutisi jotakin hämmentyneenä. Frûnia katsahti kuningatarta ja lysähti saman tien tajuttomana marmorilattialle. Jalat, jotka olivat vielä jaksaneet kantaa hänet tänne asti, pettivät nyt viimein. He olivat epäonnistuneet. Heitä oli huijattu. Jossain Folricin täytyi nauraa mustaan partaansa.

Kuningatar saattoi Frûnian Parannuksen tarhaan, mutta Narîg ja Galmar joutuivat pitkään ristikuulusteluun, ennen kuin kansleri ja muut uskoivat, ettei heillä ollut osaa eikä arpaa viimeisimmän käänteen kanssa. Heitä oli huijattu ovelasti ja nyt tuntematon vihollinen oli saanut voimalliset näkykivet itselleen.

Frûnia heräsi vasta seuraavana päivänä Parannuksen tarhasta, johon itse kuningas oli saapunut häntä hoitamaan. Sängyssä makasi rikkinäinen ja epäonnistumisen luhistama samooja, jota vierailemaan tulleet Galmar ja Narîg yrittivät parhaansa mukaan piristää. Kun Aldan, Frûnian poikaystävä saapui myös kukkien kanssa, ei Frûnia oikein kyennet edes kohtaamaan tätä, vaan piiloutui peiton alle.

Sillä välin Valkoisessa tornissa oli käyty neuvonpitoa ja kolmikko haluttiin keskustelemaan tulevasta, jahka nämä olisivat ensin levänneet. Olihan heillä kaikilla kuitenkin vammoja, jotka vaativat hoitoa. Palantirien näköisiä lasiesineitä ei syntynyt missä tahansa ja Minas Tirithissä oli maankuulut lasinpuhaltajat. Ehkä sieltä olisi hyvä etsiä johtolankoja?

Kultainen veljeskunta

Synkän salaliiton tultua ilmi kansleri Halbarad ei antanut joukkion lepäillä, vaan usutti heidät kaunopuheisen salaliittolaisen kintereille. Varmasti tällainen henkilö olisi jättänyt mielikuvan yhteen ja toiseen vastaantulijaan, joten ryhmä päätti palata Harlondin jokisatamaan esittämään koko joukon kysymyksiä. Vihdoin heitä onnistikin, sillä eräs jokilaivuri muisti olleensa katsomassa näytelmäseuruetta, jonka pääesiintyjä oli hämmentävän kaunopuheinen ja pitkä gondorilainen. Jokilaivuri muisti näyttelijän nimenkin hetken pohdittuaan. ”Dartan! Aivan niin!”

Näyttelijä Dartanin sattui tuntemaan myös Sinisorsan kapakan pitäjä, joka osaisi kertoa, mistä päin miekkonen oli kotoisin. Pienestä Porran kylästä Valkoisten vuorten juurelta. Koska muitakaan varteen otettavia johtolankoja ei ollut, päätti ryhmä matkata Porran kylään ottamaan selvää Dartanista.

Porran kylässä Dartan toki tunnettiin, mutta paikallinen maanviljelijä kertoi Dartanin viihtyvän paremmin Sardon Marevanin, paikallisen mesenaatin, huvilalla. Saatuaan kulkuohjeet ryhmä lähti matkalle kohti hulppeita tiluksia ja koetti samalla miettiä hyvää keinoa Dartanin pidättämiseksi. Perillä joukkio joutui kuitenkin pohtimaan suunnitelmaansa toisen kerran, sillä tilusten koko yllätti heidät yltäkylläisyydellään. Salavihkaisuus katsottiin toistaiseksi paremmaksi keinoksi.

Iltapäivällä Marevanin kartanolle saapui vieraita, jotka otettiin ruhtinaallisesti vastaan kartanon puutarhassa. Herkullinen ruoan tuoksu kidutti pusikossa piileskeleviä vakoilijoita, kunnes iltahämärän laskiessa miesjoukko suuntasi kartanolta soihtukulkueena kohti vuorten notkelmaa. Jos Dartan oli heidän joukossaan, oli kai parempi seurata ja ottaa asiasta selkoa. Varjostajien matka vei vuorensolaan ja siellä olevaan raunioituneeseen Daenin kansan hautaholviin, jonka paikallinen ylimys oli nähtävästi kunnostanut oikein viimeisen päälle jonkinlaiseksi salaiseksi kokoontumistilaksi.

Joukkio yhdisti sulavasti voimansa ja oveluutensa ja pian he olivatkin jo sisällä holveissa, joissa kaikui hilpeä puhe ja laulu. Luolaan rakennetussa juhlasalissa juhlittiin Saeron Marevanin johdolla Dartanin paluuta Harlondista. Dartan itse nousi puhumaan haltioituneelle yleisölle ja pauhasi nyt, miten aidon gondorilaisveren ei pitäisi päästä saastumaan. Hän kertoi mahtipontisesti puukottaneensa varjaagikauppiasta ja olisi voittanut niitä kokonaisen tusinan, jos vain olisi saanut vapaat kädet. Narîg kuunteli tätä hiljaa äristen ja Galmar joutui pitelemään tätä paikallaan.

Dartanin kiihkomielinen puhe sai kuitenkin yhä vakavampia sävyjä tämän hehkuttaessa Kultaista veljeskuntaa. Hän pauhasi, että oli tullut aika ajaa vääräveriset Gondorista ja he aloittaisivat Gondorin kuningattaresta! Akaros Kultainen oli jo matkalla tekemään selvän kuningattaresta. Kauhistuneena joukkio tajusi, että salamurhaaja oli jo lähtenyt pääkaupunkiin. Mutta mistä he tiesivät, miten murha tapahtuisi? Ja kuka kumma oli Akaros Kultainen? Toistaiseksi ryhmä katsoi paremmaksi jättää puhdasta Gondoria hehkuttavat sekopäät juhlimaan keskenään ja etsivät nopeasti muita johtolankoja luolaholvien kätköistä.

Ryhmää onnisti, sillä veljeskunnan johtohenkilön muistiinpanoja ja päiväkirja löytyi tämän huoneesta. Eikä tämä johtohenkilö ollut kukaan muu kuin Akaros Parantaja. Hänethän joukkio oli tavannut Harlondissa! Hänen oli täytynyt ostaa kamala myrkky varjaagikauppiaalta. Päiväkirjasta kävi myös ilmi, että Akaros oli aikoinaan ollut sotapäällikkö Thorongilin kanssa hyökkäämässä Umbarin satamaan ja jäänyt kuitenkin vangiksi. Kidutettuna ja mieli vääristyneenä Akaros oli rakentanut nämä vuodet hiljaista kostoaan, mutta aikoi nyt iskeä kipeämmin kuin Thorongil eli kuningas Elessar osasi voinut otaksua. Veljeskunta oli alunperin ollut rikkaiden patrioottien jännittävä salaseura arjen tylsyyttä kohtaan, mutta Akaros oli hitaasti ujuttanut heidät hulluuteen. Dartanista ja ylimys Marevanista Akaros oli saanut kätevät työkalut suunnitelmiinsa. Kuningattaren oli kuoltava ja Akaros tekisi sen ojentamalla myrkytetyn ruusun kuningattarelle tämän vieraillessa Parannuksen tarhoissa.

Joukkio tiesi jo tarpeeksi, mutta aivan salassa he eivät päässeet pakoon, sillä lainsuojaton kapteeni Curmus yhytti heidät käytävältä. Kapteenin epäonneksi ja joukkion onneksi, petturi liikkui yksin ja ylivoimin turvin joukkio nujersi petturin. Tämän jälkeen ryhmä poistui vähin äänin ja karautti hullun lailla kohti Minas Tirithiä estääkseen kuningattaren salamurhan.

Paikalle joukkio saapui kreivin aikaan, sillä Akaros oli juuri aikeissa ottaa esille myrkytetty ruusu. Syntyneessä hässäkässä Akaros pakeni muurin ylitse hyppäämällä ja putosi rajun näköisesti alhaalla olevien talojen katoille. Siitä huolimatta salamurhaaja linkkasi karkuun. Frûnia hyppäsi kuitenkin empimättä miehen perään, eikä vahingoittunut hötäkässä, vaan oli nopeasti salamurhaajan kannoilla muiden jäädessä rauhoittamaan ja selittämään tilannetta kuningattarelle.

Akaros kiiruhti nopeasti kohti kaupungin alla olevia hautakatakombeja ja onnistui jollakin synkällä loitsulla tyrmäämään nekropoliksen vartijat. Kun kalteriportti naksahti kiinni miehen perässä, näytti jo varmalta, että salamurhaaja pääsee pakoon. Mutta Frûnia ei aikaillut, vaan ampui tappavan tarkasti jousellaan. Akaros Kultaisen matka päättyi paljonpuhuvasti kuoleman valtakunnan oville.

Galmar, Narîg ja Galag yhyttivät Frûnian kuolleiden kaupungin portilta. Akarokselta löydettyjen muistiinpanojen pohjalta näytti siltä, että salaliittolaiset odottivat jossakin kuolleiden kaupungissa. Kuolleiden vartijat ottivat joukkion avukseen ja yhdessä tuumin he väijyttivät Kultaisen veljeskunnan petturit nekropoliksen hämärässä. Tämäkään ei innokkaille auttajille riittänyt, vaan joukkio osallistui vielä veljeskunnan pesäpaikan puhdistamiseen.

Paljon oli ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa ja joukkio maine nousi kukoistukseen hovin piirissä, vaikka harvalle tietenkään kerrottiin Gondoria koitelleesta vitsauksesta. Palkkioksi korvaamattomasta avustaan Galmar ylennettiin Tornin kaartiin, Frûnia kutsuttiin kuningattaren salaiseen kaartiin, Narîg sai täyden vapauden kulkea Gondorissa, eikä hän enää ollut panttivankina ja Galag pääsi kulkuvapauden lisäksi tutustumaan moniin kirjastoihin, joista oli oppineelle hyötyä.


Pelinjohtana melkein vaikeinta taitavat olla ns. 1. tason hahmon seikkailut. Tarkoitus kun oli, että hahmot tutustuvat seikkailujen aikana ja tulevat aikanaan valituksi palantir-tehtävää ajatellen. Pala palalta harmittomalta vaikuttanut alku kohosikin melkoiseksi juoksuksi aikaa vastaan ja nyt hahmot ovat enemmän kuin valmiita kohtaamaan tulevat haasteet.

Sormuksen tuhon jälkeen

Sauronin tuhoon ja kuninkaan paluuseen päättyi meidänkin Peli sormusten herrasta -kampanja tai ainakin melkein, sillä kirjoitin kirjan pohjalta 22 sivun epilogin, jossa kerrotaan kruunajaisten lisäksi hahmojen kotimatkasta ja jäähyväisistä. Vaikka pääpiirteissään monet asiat päättyivät, kuten kirjassa, mukaan mahtui koko lailla pieniä yksityiskohtia, joilla voi olla merkittäviä seurauksia tulevaisuudelle. Mille tulevaisuudelle? No, palaan siihen pian.

Kampanjan aikana ja Lothlorienin saloilta eteenpäin oli selvää, että Aragornilla ja Eilienillä oli tunteita toisiaan kohtaan ja tämä suhde näkyi lopussa niin, että Eilienistä tuli Gondorin kuningatar. Siinä kohtaa kai voisi sanoa, kuten lankomies vitsaili aikoinaan hyvin menneen roolipelisession jälkeen: “Hah, voitin roolipelin!”

Mutta moni muu asia niin Gondorissa kuin Rohanissa muuttui. Faramir-parka kuoli Denethorin hulluuden takia roviolla (sillä Pippin ei ollut auttamassa) ja Eomer kuoli puolustaessaan Eowyniä Noitakuninkaalta (Merri ei ollut paikalla). Eowyn sentään ennustuksen mukaisesti surmasi Noitakuninkaan ja hänestä tehtiin Rohanin kuningatar. Kirjassa Aragornin samoojatoveri Halbarad kuolee Pelennorin kentällä, mutta ei tällä kertaa, sillä hahmot pysyttelivät tiiviisti tämän vierellä.

Vaikka Gondor ja Rohan on myllerretty kunnolla, monia muitakin muutoksia löytyy nyt Neljännellä ajalle siirtyvästä Keski-Maasta. Gandalf ei ollut taistelemassa balrogia vastaan, joten aivan kokonaan Morgothin varjot eivät poistuneet, sillä Moriassa balrog pitelee yhä valtaa. Mitä turmiollista pelinjohtajakaan voikaan vielä siitä keksiä?

Siinä missä Eilienistä tuli Gondorin kuningatar, Wilfric, Scalla ja Beorath lähtivät viimein omia kotikontujaan kohden. Heitä saattoivat tietysti uusi kuningaspari Rohanin rajoille saakka. Scallaa, kuningas Brandin tytärtä, odottivat pohjoisessa uudet haasteet, olihan hänen isänsä kaatunut vuorenalaisen kuninkaan rinnalla itäläisiä vastaan. Hän liittyi Galadrielin ja Celebornin seurueeseen kotimatkallaan.

Wilfric ja Beorath jatkoivat Rivendelliin, jossa Beorath lausui jäähyväiset, vaikkakin lupasi vielä palata maistelemaan Briin olutta. Lopulta Gandalf, Frodo, Sam ja Wilfric suuntasivat kohti länttä ja Briitä, jonne Wilfric asettui jälleen asumaan. Hänestä leivottiin Briin kaartin päällikkö jo viikon kuluessa ja Aarnimetsään asettuneet rosvot saivat huutia.

Frodo, Sam ja Gandalf lähtivät kohti Kontua, ja kuten kirjassa, Gandalf erosi heistä Vanhan metsän laitamilla. Sankareilla oli vielä Sarkku kohdattavana, mutta Sarkun miehillä ei ollut niin vankka ote Konnusta, kiitos Merrin ja Pippinin, jotka olivat jääneet kotiseudulle. Mutta noihin tapahtumiin eivät hahmot enää osallistuneet. Kuten Frodo epilogin lopussa hyvin ilmaisee: ”Minusta tuntuu, että nyt alkaa uusi uni.”

Uusi uni on todella valmistumassa, sillä pöytälaatikossa on vanha Iron Crown Enterprisesin julkaisema kampanja Palantir Quest, jossa sananmukaisesti etsimään kadonnutta palantiria Neljännellä ajalla. Valmistelut ovat alkutekijöissään, mutta innostus on jo suurta. Päätimme lopulta tehdä uudet hahmot, sillä vanhat ovat jo sen luokan sankareita, että muut toimet kutsuvat heitä. Ketkä lähtevätkään palantirin jäljille, se selviää lähiaikoina!

Pelennorin kentiltä Mustalle portille

Aragorn joukkoineen nousi eteläisten laivaan lähellä Pelargiria, josta he saivat vielä lisäjoukkoja Minas Tirithin piirityksen murtamiseen. Nämä iskivätkin yllätyksellisesti vihollisen selustaan ja liittyivät Pelennorin kenttien taisteluun, jossa Eilien, Beorath ja Wilfric niittivät mainetta taistelemalla urheasti niin örkkisaastaa kuin mustia peikkojakin vastaan. Pitkään he taistelivat, kunnes lopulta vihollinen ajettiin takaisin kohti Anduinin rantaa. Minas Tirithin piiritys oli murrettu.

Saattuen jäsenet lepäsivät tuhoja kokoneessa kaupungissa ja heille selvisi samalla surullisia asioita. Kuningas Theoden oli kaatunut taistelussa ja samoin urhea marsalkka Eomer, joka oli rientänyt puolustamaan siskoaan Eowyniä hirvittävältä sormusaaveiden päälliköltä. Eowyn oli kuitenkin tehnyt urotyön surmaamalla Vihollisen päällikön, mutta hän haavoittui itse pahoin ja makasi nyt Parannuksen tarhassa tajuttomana. Muita sodan uhreja olivat Gondorin käskynhaltija Denethor II sekä hänen poikansa Faramir, jonka isä mielipuolisessa vimmassaan poltatti roviolla itsensä kanssa. Niin oli avaintenhaltija Húrinin toimitettava käskynhaltija virkaa.

Aragorn vieraili Parannuksen tarhoissa auttamassa haavoittuneita yhdessä taitavan Beorathin, Eilienin ja Scallan kanssa. Siellä he yrittivät valaa toivoa Eowyniin, jota vihollisen musta taikuus oli haavoittanut. Parannuksen tarhoista Saattueen jäsenet kulkivat Pelennorin kentälle neuvonpitoon, jossa Aragorn päätti koota joukot mahdollisimman nopeasti hyökkäykseen Mustaa porttia vastaan. Frodolle ja Samille oli annettava mahdollisuus tuhota Sormus, kävi miten kävi.

Niin pitkän matkan tehneet Saattueen jäsenet kävivät viimeiselle marssilleen kohti Vihollista, kohti Mordorin mustaa maata. Matkalla Aragorn jätti joukkoja strategisiin paikkoihin sekä käski tuhoamaan Minas Morgulin sillan. Wilfricin valppauden ansiosta vältettiin myös örkkien katala väijytys, jonka jälkeen tie Morannoniin näytti tyhjältä.

Mustan portin eteen olivat kokoontuneina Lännen sotajoukot ja he tulivat haastamaan Mustan ruhtinaan. Sauronin suu saapui neuvottelemaan heidän kanssaan ja näytti heille Frodon mithril-paitaa sekä miekkaa. Ne nähdessään Saattueen jäseniä kylmäsi ja heidän toivonsa tuntui lakastuvan. Mutta Aragorn valoi heihin uskoa Gandalfin kanssa ja niin he valmistautuivat ratkaisevaan taisteluun, kun Musta portti aukesi ja Mordorin joukot lähtivät massiiviseen hyökkäykseen.

Urheasti taistelivat Aragornin rinnalla Eilien, Wilfric ja Beorath pitäen pintansa valtavaa vihollislaumaa vastaan. Wilfric riehui haltiamiekka kourassaan, Eilien sivalsi Eregionissa taotulla Jäänsirulla, joka leikkasi niin lihaa, kuuta kuin metalliakin, ja Beorath käytti tulen salaisuuksia yhdessä Scallan kanssa. Pian sormusaaveet liittyivät taisteluun ja pelko levisi kulovalkean tavoin Lännen joukoissa. Siivekäs peto oli tappaa Aragornin kynsiensä sivalluksella, mutta Eilien juoksi eteen Beorathin kanssa. Beorninki pisti kuolettavasti siivekästä petoa ja tämän ratsasti kohtasi nyt Eilienin silmästä silmään. Vähääkään värähtämättä Eilien hyökkäsi ja vihollisen musta terä ohitti hänet hiuksenhienosti, kun Jäänsiru sivalsi epäpyhää tyhjyyttä. Kuului valtava kirkaisu ja yksi sormusaaveista oli poissa. Tuo hetki valoi uutta uskoa sotureihin, joita saapui nyt ruhjomaan joukko mustia peikkoja hirveillä aseillaan.

Mutta sitten saapuivat kotkat, yhtäkkiä, kuin tuulispäät ja ne tarrasivat siivekkäisiin petoihin. Vihollinen painoi silti päälle, örkkejä ja peikkoja oli aivan liikaa. Ja samassa sormusaaveet pakenivat hullun lailla kohti etelää, kohti Tuomiovuorta. Sillä Sauron Suuri huomasi tulleensa huijatuksi ja houkkana hän oli kuvitellut Sormuksen olevan Aragornilla. Sormusaaveet kiiruhtuvat Orudruinia kohti, mutta liian myöhään. Sormus putosi Klonkun sylissä Tuomiovuoren pätsiin ja niin tuhoutui Sauron. Varjopilvenä yritti hän vielä hyökätä Lännen päälliköiden kimppuun, mutta tuuli puhalsi tuon muodottoman hahmon pois. Musta portti romahti Sauronin joukkojen päälle, Musta torni romahti ja Tuomiovuori ärjyi laavaa ja tulikiveä. Nyt pakenivat Sauronin joukot ja itäläiset antautuivat tuhon nähdessään.

Kuolleiden kulkutie

Aragornin joukkio suuntasi aamuvarhaisella kohti Dimholtin synkkää metsää, joka erotti elävien maan kuolleista. Sillä metsän toisella puolen sijaitsi vuoren seinämässä ovi, jonne harva elävä oli astunut sisään. Yhä harvempi oli sieltä koskaan päässyt elävänä ulos. Aragorn astui kuitenkin päättäväisesti sisään pimeään ja muut seurasivat, kuka rohkeasti kuka pelkoa tuntien.

Kuolleiden tyyssija tarjosi vähän valoa ja painostava pimeys koetti koko ajan nielaista seurueen. Eräästä huoneesta joukkio löysi rohanilaisen soturin vanhat luut ja moni muisteli kertomusta Baldorista, joka oli uhmakkaasti lähtenyt kulkuteille eikä palannut.

Aragorn johti joukkoa halki pimeyden, mutta Beorath, Eilien ja Wilfric tunsivat jäävänsä jälkeen, vaikka yrittivät kuinka pysyä muiden kintereillä. Ja siinä samassa he olivat eksyneet muista, vaikka olivat olleet aivan lähellä näitä. Wilfric ja Beorath vaikuttivat pelokkailta, mutta Eilien rohkaisi heitä jatkamaan. Muut saataisiin pian kiinni.

Muiden sijaan kolmikko löysi kammion, jonka keskellä sijaitsi kaivon synkkä pyöreä reikä. Kammiossa oli monta ovea, eivätkä he tienneet mihin lähtisivät. Ja silloin he kuulivat kuiskaukset, hennot, mutta varmat, jotka voimistuivat koko ajan, kunnes pimeydestä asteli kammioon kammottava varjo. Se tuntui katsovat Wilfriciä ja kutsui tätä: “Mordorin mies… Löysin sinut.”

Olento kävi Wilfricin kimppuun, mutta Eilien asettui lyönnin tielle. Jääkylmä varjo sivalsi Eilienin maahan ja olento kurottautui kohti Wilfriciä, joka piipitti vain pienen sotahuudon “Brii”, ennen kuin varjo kaappasi tämän miekan pois ja nosti Wilfricin kurkusta ilmaan. Sitten varjo lähti viemään briiläistä kohti tummaa kaivonaukkoa.

Beorath oli kuitenkin tilanteen tasalla ja pisti raivoisasti keihäällään varjoa, joka karjaisten pudotti Wilfricin otteestaan aivan kaivon reunalle. Varjo oli poissa. Samassa kolmikko huomasi, ettei kammiossa ollut kuin kaksi ovea. Se, josta he olivat tulleet ja toinen, jonne heidän tiensä veisi.

Paikka tuntui loihtivan kolmikon eteen näkyjä, jotka vaikuttivat karmaisevan todellisilta. Beorathin kuolleet heimolaiset, Eilieniä petturiksi parjaava Elrohir ja siivekäs peto, joka nautiskeli kaatuneiden liittolaisten ruumiilla Aragorn ensimmäisenä uhrina. Raivoisasti Beorath, Eilien ja Wilfric raivasivat tiensä houreiden läpi ja palasivat yhtäkkiä muiden pariin, jonossa, ikään kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. Tuskin he ehtivät ihmetellä asiaa, kun Aragorn johdatti heidät jo ulkoilmaan.

Erechin kivelle he suuntasivat ja vainajat seurasivat perässä vuorilta hiljaisena ja harsomaisina. Mustan kiven luona Aragorn vannotti heitä täyttämään valansa ja auttamaan Gondoria hädässä ja aaveet tottelivat, seurasivat Aragornia ja joukkiota kohti etelää, jossa Aragorn tiesi mustien laivojen odottavan. Moni näki ensimmäistä kertaa meren, Belegaerin suuren aavan, eikä näkyä voinut katsoa häkeltymättä. Mutta Aragorn ei antanut heidän pysähtyä, vaan johti heidät kohti mereltä saapuvia mustia laivoja, joiden kimppuun aaveet kävivät kuin petollinen usva. Aamun sarastaessa olivat aaveet poissa, vapaina valastaan.