Kirotun saaren aarre

”Yritetään etsiä se lokikirjassa mainittu laiva. Tanssiva apina.”

Ensi töikseen kolmikko suunnisti saaren lounaiseen niemenkärkeen, josta näki hyvin pienelle naapurisaarelle. Sen toisella puolen törrötti laivan masto riekaleisen purjeen kanssa. Pierrot ja Ylva uivat kapean salmen ylitse tutkimaan hylkyä Afiyan jäädessä odottelemaan. Mutta hylky ei ollut Tanssiva apina, vaan Hullu hevonen. Hylky oli niin pahassa kunnossa, etteivät Ylva ja Pierrot uskaltaneet tutkia laivaa sen enempää. Nähtävästi se oli ollut murskaantuneena kiviin jo jonkin aikaa.

Seuraavaksi haaksirikkoiset päättivät lähteä tutkimaan saaren länsirantaa ja kulkea sitä myöten pohjoista kohti. Ei aikaakaan, kun he näkivät vanhan puoliksi uponneen hylyn meren lahdella sekä luolan rantakallioilla. Pahaksi onneksi vetehiset näyttivät asuttavan luolaa, sillä niitä uiskenteli kalastelemassa siellä täällä. Vaaran välttääkseen, seikkailijat kiersivät korkeampaa kukkulan kupeen kautta ja suuntasivat sitten kiertoreittiä hylyn luokse.

Tällä kertaa hylky osoittautui Tanssivan apinan hylyksi. Päältä jo näki, että sitä oli purettu jo kotvan aikaa sitten. Lokikirjan mukaan rakennustarpeiksi. Kenties jostakin löytyisi vielä mökkikin?

Tutkiessaan lähellä olevaa metsikköä, kolmikko törmäsi epäonnekseen kolmeen peikkoon, jotka olivat ansastamassa. Syntyneessä nujakassa vaihdeltiin iskuja ahkerasti, mutta seikkailijat selvisivät koitoksesta vähin vammoin. Peikot sen sijaan ei niinkään. Vähin äänin kolmikko jatkoi saaren pohjoispuolelle, jossa Ylva viimein huomasi mökin kukkulan ylärinteessä. Sen täytyi olla lokikirjan mökki.

”Haloo, onko ketään kotona?” Afiya huhuili.

Mökki ja sen pihapiiri näyttivät asumattomilta. Olivat olleet ties, kuinka kauan, sillä mökin katossa oli reikiä ja pihamaa puski heinää. Mökin sisältä ei löytynyt mitään erikoista. Kolmikko kiipesi läheiselle kalliolle tähystämään ja he näkivät jotain erikoista. Purjeveneen ankkuroituneena saaren koillisrannalle, kaksi hahmoa sen kannella vartioimassa. Ja neljä hahmoa, jotka tarpoivat heinikossa ja suuntasivat juuri kulkunsa mökkiä kohti.

”Saadaan vieraita”, Pierrot sanoi. Kolmikko keskusteli tovin ja päätti jäädä odottamaan tulijoita rauhallisin aikein. Tarkkasilmäisinä he olivat jo huomanneet pääkalloviirin purjeveneen mastossa. Tulijoiden täytyi siis olla kaappareita tai pahempaa, merirosvoja.

”Mitä tehdään? Puhutaanko?” Pierrot jatkoi.

Niin kolmikko päätti tehdä. Ei aikaakaan, kun epäluuloiset rosvot olivat mökin luona ja seikkailijoita sihdattiin ties millä aseilla. Kolmikko kertoi epäonnisesta reissustaan ja lopulta lokikirjasta, jonka olivat löytäneet saarelta. Rosvojen päällikkö, punahiuksinen nuori nainen nimeltä Tria Punavaaksa, vaikutti pohtivan ankarasti, mitä kertoa kolmikolle. Miksi rosvot olivat saarella? Saarella, joka oli liian lähellä pelättyä Holvien valtakuntaa.

Ylva muisti kuitenkin Trian lokikirjasta. Tämän täytyi olla hulluksi tulleen kapteenin tytär. Mutta miksi tytär oli palannut saarelle? Toivoiko hän, että hänen isänsä olisi elossa?

”Me etsimme hopeakirstua, ja jos haluatte pois saarelta, saatte luvan auttaa sen etsimisessä”, Tria sanoi, eikä kolmikolle oikein jäänyt vaihtoehtoja. He lupasivat auttaa, mutta eivät miten sattuu.

”Autamme tietty, mutta emme mene siihen hemmetin kiviympyrään”, Ylva lisäsi muiden puolesta.

Seikkailijat ja neljä kaapparia, Tria, Maro, Essa ja Tirj, lähtivät tutkimaan saarta. Yksi seikkailijakolmikosta laitettiin yleensä ensimmäisenä tutkimaan epämääräisiä luolia yhden kaapparin seuratessa perässä. Saaren keskellä kohoavan kukkulan uumenista löytyi salaperäinen kammio, jossa oli oudosta mustasta metallista tehty ovi. Sen avaaminen tuntui onnistuvan vain Afiyalta, joka oli tietäjä, joten omapäisesti hän lähti tutkimaan kammioiden salaisuuksia.

Kammioista löytyi vanhoja laboratorioita, yksi asuinhuone ja yksi lapsen huone. Asuinkammiossa oli vanha aikuisen luuranko. Seikkailijat pohtivat kuumeisesti, kuka paikalla oli oikein asunut lapsensa kanssa. Lokikirja antoi vain hullun viitteitä. Ainoa varsinainen johtolanka oli ’Tennius’-sana, joka oli raapustettu paperille erään kammion lattialla. He löysivät myös vanhan revenneen sivun, joka oli peräisin lokikirjasta. Siinä kirjoittaja kertoi vievänsä hopeakirstun saaren länsirannalle.

Kaapparit olivat saaneet tarpeekseen pimeistä luolista. Tria usutti heitä jatkamaan länsirannan tutkimuksia ja siellä heitä näytti onnistavan. Kirstu nimittäin lepäsi vanhan käppyräisen ja mustuneen puun juurakossa.

”No, urheat seikkailijat, käykää hakemassa kirstu”, Tria käski.

”Mene itse hakemaan”, Afiya tiukkasi takaisin.

Kaappareiden Tirj nauroi ja lähti hakemaan kirstua omin päin. Naurahtaen hän tarttui arkkuun ja lähti raahaamaan sitä. Siinä samassa musta puu heräsi eloon ja löi hirmuisella tällillä Tirjin aina rantaveteen saakka. Maro ampui pyssyllään puuta ja raivostui silminnähden.

”Juoskaa!” Pierrot kiljahti, sillä puu vyöryi heitä kohti.

”Takaisin laivalle!” Tria komensi, ja niin alkoi silmitön pakomatkan metsikön läpi. Tuntui kuin saari itse olisi noussut pakenijoita vastaan, sillä metsä, jossa he juoksivat, tuntui jotenkin unenomaiselta ja pahaenteiseltä. Synkeät mustat virtaukset kuluttivat voimat hetkessä ja takana puu vyöryi hakemaan saalista. Jostakin kuului miehen vertahyytävä kiljaisu. Tirj oli jäänyt jälkeen. Tria ja Maro näyttivät ottavan muihin etumatkaa, mutta Ylva-parka tunsi voimiensa ehtyvän.

”En jaksa enää”, Ylva sanoi ja vaipui maahan.

Afiya jäi auttamaan häntä ja Pierrotkin ponkaisi takaisin huomatessaan kaksikon jääneen jälkeen. Essa ohitti heidät. Metsän myrkyllinen musta kirous painoi heitä joka puolelta ja vain Afiyan tietäjänvoimat pitivät viivyttävät lopullista hyökyaaltoa. Pierrot yritti kiskoa, mutta hänenkin voimansa alkoivat huveta. Ja siinä samassa Maro ampaisi paikalle ja nappasi Ylvan olalleen. Kun he viimein jättivät metsän taakseen, mieli kirkastui ja tuntui kuin he olisivat paenneet painajaisesta.

Kaappareiden laiva, Punainen lokki, odotti matalassa vedessä. Laivassa vartioi kaksi kaapparia, joille tuli kiire auttaa toverinsa ja muukalaiset laivaan. Ankkuri nostettiin ja tuuli tarttui purjeisiin.

”Sinne jäi hopeat”, Tria manasi katsoessaan, kuinka saari jäi taakse hämärtyvään yöhön.

”Parempi niin”, Ylva sanoi.

Kaikki olivat uupuneita, pelastuneet viime tingassa. Maro sai kiitokset avustaan ja vaatimaton kaappari vain myhäili ja tarjosi piipputupakkaa.

”Minne muuten ollaan menossa?” Afiya kysyi kaappareilta.

”Corcalle”, Tria vastasi ruorista, ”kotiin. Jos minulta kysytään, pärjäsitte hyvin saarella. Teille olisi hyötyä Corcalla. Tokkopa pitävät teitä enää elävien kirjoissa siellä Mennaelilla.”

Kolmikko supatti hetken keskenään. Tällä hetkellä ei tainnut olla erityisesti vaihtoehtoja. Pierrot ennätti jo kuitenkin julistamaan: ”Joo, me tullaan Corcalle! Tuskin ovat meitä lähteneet pelastamaan!”

 

Vene nro 13

Saraneassa aina sattuu ja tapahtuu! Uusi Seikkailijoiden kilta -kampanja pyörähti käyntiin ja pääsemme tutustumaan Ylvan, Pierrotin ja Afiyan seikkailuihin. Kaikki alkaa rauhallisissa merkeissä Mennaelin saarelta eräänä kesäisenä päivänä.

---

Meren rauhoittava kohina kuiskii Mennaelin saaren rantaa vasten. On lämmin toukokuun päivä, ja mereltä puhaltava etelätuuli tuntuu lupaukselta kuumasta kesästä. Rantahiekassa on muiden kulkijoiden jälkiä, jotka kaikki johtavat suurta satamaa kohden.

Tänään on viimeisten koitosten aika. Mennael on opettanut teille paljon seikkailijan jaloja taitoja, mutta viimeiset kokeet kertovat, oletteko valmiita kohtaamaan maailman vaarat. Satama kuhisee, osa on tullut jo hyvissä ajoin, toiset ovat heränneet varhain ja kävelleet vielä kerran Mennaelin ihmeitä katsomassa. Kaikki tuntuvat olevan valmiita.

Halfstan Suolaparta, yksi killan kokeneista kapteeneista ohjaa tulokkaita ryhmiin. Koitoksen tarkoituksena on purjehtia pienelle ryhmällä Mennaelin lähisaarille ja löytää sieltä piilotettuja aarteita. Koitos on samalla kilpailu eri ryhmien välillä ja voittajia on tunnetusti juhlittu komeasti. Sanotaanpa, että he pääsevät myös itse valitsemaan tulevan asemapaikkansa Saraneasta.

Erikoisen koitoksesta tekee, että ryhmä koostuu täysin satunnaisesti. Sitä ei voi koskaan tietää, millaiset toverit tehtävää varten saa, mutta yhteistyön on sujuttava, jotta koitoksesta selviää.

“Meri on aina oikukas, älkää unohtako sitä!” Halfstan Suolaparta muistuttaa tulijoita. Joskus on käynyt niinkin onnettomasti, että meri on vaatinut varomattoman kokelaan hengen.

Saavutte kukin omia reittejänne ja kohtaatte satamassa lokkien kirkunan, merilevän ja tervan tuoksun, kokelaiden äänekkään puheensorinan ja Halfstanin kuuluvan äänen, joka ohjaa kunkin omaan ryhmäänsä.

“Ylva? Ryhmä 13, ole hyvä. Afiya? Ryhmä 13, ole hyvä. Pierrot? Ryhmä 13, tuolla airovaraston vieressä, ole hyvä. Te purjehditte veneellä numerolla 13.”

Te kolme näytätte muodostavan ryhmän aarrejahtia varten, joka kestää kokonaisen viikon ajan. Se, kuka löytää eniten aarteita, on tietenkin voittaja. Jokaisella Mennaelin saarella odottaa kätketty aarre ja saaria on sentään vain tarpeeksi! Kun saaren aarre on löydetty, sen korkeimmalla kohdalla liehuu lippu löytymisen merkiksi. 

Kuinka monta aarretta ehditte löytää? Oletteko te voittajia?

Kilpailun huumaa! Tutustuttuaan hieman toisiinsa, kolmikko päätti suunnata suoraan pohjoista kohti, Muurien saarille, josta saattaisi olla helpompi saada voittoja. Ensimmäisessä koitoksessa heidän täytyi suoriutua kiipeilystä vanhalle rauniotornille, mutta tämä ei tuottanut haasteita. Muut ryhmät kintereillään joukkio pyrki heti naapurisaarelle, jonka kivilabyrinttiin tietäjät olivat loihtineet otuksen, jonka peittoamiseen tarvittiin koko ryhmän toimintaa. Tämänkin he suorittivat juuri toisen ryhmän nenän edessä ja voitontahto kasvoi jo yli äyräiden.

Kolmas koitos Killingin saarella olikin jotain vallan muuta kuin taistelua tai kiipeilyä. Saarella vietettiin nimittäin häitä ja sulhaspari oli järjestänyt iloiset tanssiaiset häiden kunniaksi. Mutta oppisivatko seikkailijat tanssin askeleet? Koitos ei ollut niitä helpoimpia ja tuntui melkein mahdottomalta, kunnes Pierrot onnistui liikkumaan sukkelasti koko tanssin läpi. Samaisella hetkellä kilpaveikot rynnistivät paikalle, mutta liian myöhään. Joukkue nro 13 oli saanut jo kolme palkintoa.

Kun he jatkoivat matkaa, nousi etelästä kuitenkin myrsky, joka teki purjehtimisesta vaivalloista. Pian rankkasade jo piiskaisi kulkijoita ja tuuli puhalsi voimakkaissa puuskissa. Urhoollisesti kolmikko teki työtä, ensin päästäkseen rantaan ja lopulta vain sen vuoksi, etteivät he uppoisi. Mutta myrsky oli voimakkaampi. Se ajoi heitä luodetta kohti kuin vihan voimalla ja ajantaju hämärtyi. Päivät seurasivat toisiaan, eikä purjehtijoiden auttanut muu kuin selviytyä.

Kun kohtasivat viimein maata, heillä ei ollut juurikaan voimia rantautua. Myrsky ja vene tekisivät sen puhtaasti heidän puolestaan. Vene nro 13 paiskautuikin voimalla vieraaseen rantaan, hajosi ja pudotti kolmikon kyydistään.

Kun kolmikko viimein heräsi hiekkarannalta, oli kirkas aamu. Aallot kohisivat hiljaa rantaan. Edessä häämötti metsää, ylempänä suuri metsäinen kukkula. Missä he oikein olivat? Elossa… Mutta kuinka kauan?

Voimia kerättyään kolmikko perusti leirin rannan lähelle ja ryhtyi sitten tutkimaan saarta. Heillä ei ollut enää venettä ja ruokaakin oli vain nimeksi. Kukkulaa kiertäessään he äkkäsivät luolan suuaukon ja uteliaisuus velvoitti heitä tutkimaan paikan. Maassa näkyi kuitenkin outoja jalanjälkiä… Peikkoja! Saari ei siis ollut erityisen ystävällinen paikka. Kuinka kauas Mennaelista he olivatkaan ajautuneet?

Hetken neuvoteltuaan kolmikko päätti tutkia luolan. Varovasti he hiipivät sisään ja löysivät pian yhtä ja toista peikkojen valmistamaa tai löytämää rojua. Kivikeihäitä, köysiä, rujoja nahkanuttuja – sekä peikkoja. Päivänokosilla. Ylva ja Afiya olivat sitä mieltä, että vaaralliset otukset piti heti vaientaa. Pierrot empi ja kolmikon kiistellessä oliot havahtuivat ja olivat erittäin tyytyväisiä, kun ruoka oli tullut heidän luokseen omin päin.

Pian luolassa käytiinkin karmeaa nujakkaa, sillä vaikka peikot oli jokseenkin yllätetty, ne pistivät hyvin hanttiin. Seikkailijat olivat kuitenkin voittoisia muutaman ruhjeen jälkeen ja ryhtyivät tutkimaan peikkojen tavaroita, joka koostui näköjään hylkytavarasta ja muusta rojusta, jossa oli myös ihmisvaatteita. Niiden seasta Pierrot löysi vanhan lokikirjan.

Luolaa riitti kuitenkin yhä, joten kolmikko päätti vielä tutkia lisää. Peikot olivat harjoittaneet metsästystä, joten seikkailijat ryöstivät näiden ruokavaraston. Eräästä sivutunnelista kuului selvästi meren kohinaa, mutta se oli veden vallassa. Siellä myös eleli vetehisiä, jotka toivoivat vaihtelua ruokavalioonsa. Lyhyen taistelun jälkeen kolmikko päätti perääntyä ja palata leiriin lepäämään ja syömään. Nyt heillä oli kosolti aikaa myös tutustua Tanssiva apina -nimisen laivan lokikirjaan. Ehkä se kertoisi, missä he oikein olivat?

Sarn Goriwingin taistelu

Viimeisten käänteiden aika… Joukkio ryhtyi ensimmäiseksi auttamaan pulaan joutuneita metsähaltioita, ja vaikka ryhmä oli alivoimainen, he yllättivät piirittäneet puoliörkit täysin. Edes kahdesta suuresta mustapeikosta ei ollut mitään vastusta. Metsähaltiat kiittivät joukkiota avusta ja saatuaan tietää näiden olevan kuningas Elessarin asialla, he luovuttivat löytämänsä palantirin joukkion haltuun.

Oli aika iskeä Sarn Goriwingin kalliotorniin. Metsähaltioiden avulla ryhmä lähestyi tornia huomaamattomana. Frûnia suoritti tiedustelun kiipeämällä yhden kerroksen ikkunasta sisään ja vaientamalla kerroksessa huilivat vartijat. Muut seurasivat perässä, mutta huonommalla menestyksellä, jonka jälkeen tornissa soitettiinkin jo hälytys. Niin alkoi Sarn Goriwingin taistelu, jossa armoa ei tunnettu eikä annettu. Vähä vähältä puoliörkit ja peikot saivat surmansa, mutta ei ilman ruhjeita.

Taistelun kulku sai vaarallisen käänteen, kun musta maagi astui esiin varjoista ja alkoi langettaa pelottavia kirousloitsuja hyökkääjien niskaan. Itsepintaisesti ryhmä ajoi takaa maagia yhä ylemmäs tornin kapeita portaita, kunnes Narîg sai raivokohtauksen ja syöksyi maagin kimppuun syötyään ensin kathkusa-yrttiä. Maagi mutisi loitsusanansa ja räjähtävä kipu viilsi varjaagia silmään, mutta raivolla Narîgin kirves upposi vihattuun vastustajaan, joka oli jo aiheuttanut liikaa kärsimystä. Sarn Goriwingin taistelu oli voitettu.

Tornista joukkio löysi erikoisia esineitä, jalokiviä ja rahaa, mutta myös kuninkaallisia asiakirjoja Gondorista. Maagin papereita tarkastelemalla selvisi, että kuninkaan hovissa oli petturi, eikä se ollut kukaan muu kuin Elegar, näkijämestarin avustaja. Toisen palantirin löydyttyä joukkio aloitti kiireesti kotimatkan, joka kulki ensin metsähaltioiden avustuksella halki suuren metsän beorninkien maille, jossa heidän johtajansa Beorath Grimbeorninpoika auttoi joukkion Anduin-joelle. Kotimatka saattoi alkaa.

Viikkoja myöhemmin pitkän matkan tehnyt joukko palasi vihdoin kotiin Minas Tirithiin. Mutta he tekivät sen salassa, ettei Elegar onnistuisi saamaan vihiä paluusta. Tomar saapui samoojien kanssa joukkiota vastaan ja vihdoin he saattoivat palata kaupunkiin. Elegarista annettiin nopeasti pidätysmääräys. Mutta Elegar oli ollut nopeampi. Petturi oli ottanut panttivangiksi näkijämestari Tarquillanin sekä Aldanin ja lukittautunut odottamaan neuvotteluja Valkoisen tornin huipulle. Kun vartijat kertoivat, että Elegarin seurassa oli nähty epämääräinen partaniekka, joukkio huudahti melkein yhdestä suusta: ”Folric!”

Sankarit kapusivat ylös Valkoiseen torniin ja Frûnian tehtäväksi annettiin kiivetä tornin ulkopuolelta yläikkunaan ja väijyttää kaapparit. Tässä hän onnistuikin loistavasti, sillä Folric sai surmansa tarkasta nuolen osumasta ja Elegar sai käydyssä kaksintaistelussa niin mojovan tällin päähänsä, että valahti tajuttomana lattialle. Näkijämestari ja Aldan oli pelastettu ja petturi saatu vangittua.

Kuningas Elessar ja kuningatar Eilien eivät säästelleet ylistyssanoja palkitessaan sankarit. Heidät kaikki lyötiin Gondorin ritareiksi ja jokaiselle luovutettiin maapala, jossa he saattoivat jatkaa elämäänsä kruunun palveluksessa. Tärkeät pohjoisen palantirit olivat viimein palanneet laillisen perijän luokse, ja nyt oli sankareiden aika levätä – kunnes heitä kenties kutsuttaisiin uudelleen.

---

Näin päättyi Palantir Quest -kampanjamme jännittäviin viime hetken käänteisiin. Pelinjohtana reaalimaailman työkiireiden keskellä oli kätevää, kun kerrankin oli valmis kampanja peluutettavaksi, jota saattoi sitten maustaa sopivin maustein. Hauskaa oli myös, että Peli sormusten herrasta -kampanjan maailma saattoi sellaisenaan jatkua ja tapasimme vanhoja tuttuja hahmoja, kuten Wilfric Vahveroisen Tharbadin komentajana.

Seuraavaksi porukalla oli puhetta, että matkaisimme kaukaiseen galaksiin Star Warsin merkeissä. Kunhan työrintama rauhoittuu, ryhdyn käsikirjoittamaan uutta kampanjaa. Sillä välin otamme vastaan valmiiksi leivottuna kakkuna Descent: Journeys in the Dark -pelin Sea of Blood -kampanjan.

Esgaroth kutsuu

On keskipäivä Janoisen lallin takahuoneessa. Pöydässä on tukevaa maalaismuonaa ja kolpakot ovat täynnä olutta. Olette päätösten äärellä. Vaihtoehdot kasautuvat, mutta lepo on miltei pakollista varastossa käydyn rajun taistelun jälkeen. Franar makaa Parannuksen tarhassa ja paranee hitaasti karmeasta vammastaan. Läheltä piti, ettei uskollinen lossadan menettänyt kokonaan henkeään teitä puolustaessaan. Tämä tehtävä on vaatinut jo niin monta henkeä…

Frûnia tuo kokoukseen myös tiedon, että yksi Tharbadin samoojista on saapunut Minas Tirithiin kuumepäissään. Nuorukainen, nimeltä Tomar, saapui kuulemma Frûnian läheisen ystävän, Aldanin, asunnolle yöaikaan ja toimitettiin sitten lepäämään Parannuksen tarhaan. Frûnia onkin jo ehtinyt käydä katsomassa Tomaria ja osaa kertoa pohjoisen uutisia.

Mutta teillä on vielä suurempia päätöksiä. Seuratako Esgarothin johtolankaa? Karavaanikilta osaisi ainakin varmistaa, mikäli sinne todella on lähetetty karavaani. Vai onko kaupungissa vielä kiviä kääntämättä? Voitteko enää koskaan kuunnella trubaduuria tuntematta lievää vainoharhaa?

Puhuttuaan karavaanikillan edustajien kanssa joukkio tuli vakuuttuneeksi, että heidän olisi hyvä tutkia Esgarothin johtolanka. Heidät varustettiinkin hyvin matkaa varten ja avukseen he saivat vielä Vardanin, joka oli päättänyt tehdä enemmänkin joukkion hyväksi, joka oli jo menettänyt Franarin tappelun tuoksinassa. Ryhmä kävikin kertomassa Parannuksen tarhassa Franarille aikeistaan matkustaa ja lupasivat palata kertomaan, kävi miten kävi.

Matka kauas Esgarothiin sujui ilman suurempia ongelmia. Vain yksi örkkien väijytys sattui Mordorin vuorten kupeessa, mutta muuten joukkio ratsasti hyvää vauhtia kohti pohjoista. Viikkojen matkanteon jälkeen he ratsastivat viimein Esgarothin pitkää siltaa pitkin kaupunkiin, joka oli pohjoisen kaupankäynnin solmukohta. Portilla tulijat syynättiin tarkkaan, etenkin jos nämä meinasivat myydä jotain Esgarothissa. Vartijat päästivät sitten joukkion kaupunkiin.

Esgarothin eloisassa vilinässä joukkio päätti ensin varmistaa itselleen huoneet ja lähteä sitten etsimään johtolankoja. Muuan vanha torirouva nappasi Galmarin kädestä kiinni ja halusi ennustaa tälle. ”Pohjolan kylmässä olet käynyt, etelän poika! Varo! Sinua etsitään!” nainen raakkui.

”Parasta varmaan etsiä gondorilaisia karavaanareita”, Galmar mutisi säikähtäneenä. Nämä kuormanajajat viettivät yleensä aikaa eräässä krouvissa ja onni potki, sillä muuan Pötsi-niminen karavaanipäällikkö nautiskeli juuri hyvästä vapaahetkestään, kun joukkio saapui kyselemään kysymyksiä. Pötsi osasi kertoa, että yksi gondorilainen oli palkattu kuukausi sitten Rathumus Felamar -nimisen gondorilaisen kauppiaan toimesta kuljettamaan jotakin, mutta karavaanari oli kadonnut. Ainakaan hän ei ollut vieläkään palannut takaisin.

Joukkio pisti Felamarin nimen muistiin ja oli aikeissa poistua etsimään tätä, kun krouviin saapui yksi kaupungin vartijoista. Hän oli pannut ryhmän merkille kaupungin portilla ja halusi näiden tutkivan muuatta Felamar-nimistä kauppiasta, jonka huhuttiin osallistuneen salakuljetukseen. Outo sattuma kerrassaan, mutta koska joukkio oli jo tutkimassa kyseisen herran tekosia, he lupasivat kertoa, jos saisivat jotakin selville.

Yön laskeuduttua joukkio lähti hiippailemaan Felamarin taloa kohti. He olivat jo lähellä, kun Frûnia huudahti varoituksen. Varsijousen vasama lävisti Vardanin käden ja ryhmä vetäytyi taloon suojaan. Katolla oli sala-ampuja, joka latasi aseensa ja odotti seuraavaa kohdetta, joka oli sopivasti Galmar. Tämäkin sai kipeän osuman, mutta Narîg ja Frûnia ampaisivat kiireesti salamurhaajan perään. Frûnia ennätti jo kiivetä katolle, mutta varsijousen tarkka osuma jalkaan pudotti dunadanin alas. Onneksi Galmar ehätti Frûnian avuksi. Narîg sen sijaan sai osuman vasamasta ja melkein putosi itsekin alas. Raivon voimalla varjaagi hyökkäsi salamurhaajan kimppuun ja raivokkaassa ottelussa Narîg veti pidemmän korren.

Salamurhaaja putosi katolta ja mursi jalkansa samassa hötäkässä. Kun Galmar jo lähestyi häntä, miekkonen otti tyynesti myrkkyä ja heitti henkensä.

”Kuka ihmeen sekopää?” Galmar huudahti.

”Joku tietää, että ollaan täällä. Vissiin ollaan sitten oikeilla jäljillä”, Narîg murahti.

Vaikka taistelussa olikin tullut vammoja, mikään ei olisi saanut joukkiota hylkäämään suunnitelmaansa. He tunkeutuivat Felamarin taloon tämän varastorakennuksen kautta. Talon alakerta tuntui kuhisevan vartijoita, jotka miettivät itsekin, minne osa heistä oli kadonnut lähdettyään viemään lähetystä toiselle puolen Synkmetsää. Joukkio kuunteli tätä keskustelua varastossa, jossa seinustalla oleva keittiöhissi näytti toimivan laajemminkin kuin vain ruokia varten. Sillä pystyi nostamaan tavaroita talon alta veneestä. Felamar oli siis salakuljettaja, mutta oliko hän salaperäinen Trubaduuri?

Frûnia ahtautui keittiöhissiin ja hänet hilattiin talon yläkertaan tutkimaan. Melko pian hän löysikin kosolti todisteita siitä, että Taladhan-niminen henkilö oli tilannut kuljetuksen Maethelburgiin ja maksanut siitä hulppeat 200 kultarahaa. Felamarin työhuoneessa oli vielä kosolti muitakin todisteita. Kauppiaan muotokuva varkaan asussa mandoliini jalkojensa juuressa. Tämän kauppiaan täytyi olla vuosia sitten Pelargiria piinannut kissavoro.

Joukkio oli saanut jo tarpeeksi todisteita. Nyt oli vain löydettävä kadonnut karavaani ja salaperäinen Taladhan. Avustettuaan vielä todisteiden valossa kaupungin vartijoita, joukkio lepäsi yön hyvin ja lähti aikaisin aamulla kohti Synkmetsää. Galmaria seurasi torilla tiiviisti vanha nainen, joka ennusti edelleen: ”Taladhan… Kirottu. Synkkä taikuus. Hän näkee teidät ja etsii! Varo etelän poika! Varo kahdeksaa jalkaa, jotka tulevat kohti!”

Puiden vihreä meri tuntui hukuttavan ja nielaisevan joukkion, kun he astuivat jättiläismäiseen metsään. Taivallettuaan ikuisuudelta tuntuvat ajan he kohtasivat ennustuksen kahdeksan jalkaa, vaikka Galmar ei olisi välittänyt. Hämähäkit olivat juuri saaneet saaliikseen jonkun, mutta ryhmälle niistä ei ollut vastusta. Saalis osoittautui metsähaltiaksi, joka oli vielä toistaiseksi jätetty rauhaan, sillä palava miekka lepäsi tämän vieressä karkoittaen hirviöitä. Frûnia päätti ottaa miekan käyttöönsä.

Päivien jälkeen he viimein löysivät paikan, jonka puskien kätköissä oli suuret vankkurit. Luurangot kertoivat taas omaa karua kertomustaan väijytyksestä. Frûnian tutkittua jäljet joukkio kääntyi kohti pohjoista Synkmetsän vuorille, joita kohti oli kuljettu raskasta taakkaa. Viimein he näkivät edessään laakson, jonka läpi virtaavan joen keskellä törrötti rujo musta kivinen torni. Tämän täytyi olla määränpää…

”Harvoin täällä tapaa moisia kulkijoita”, ääni sanoi joukkion takaa.

Metsähaltia oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Hän oli tarkkaillut joukkiota jo tovin aikaa ja oli vakuuttunut, etteivät nämä olleet ”rumien ihmisten” kanssa liitossa.

”Rumien ihmisten?” Narîg kysyi koirakypärä päässään.

”Niin, rumia ihmisiä ja peikkoja. Ne ovat piirittäneet joukon maanmiehiäni täältä vähän matkan päässä. Tässä laaksossa asuu paha, jota ei ole kukistettu. Autatteko minua?” metsähaltia kysyi ja esitteli itsensä nimellä Fëabor.

”Meillä taitaa olla sama vihollinen”, Galmar manaili.

Varaston verilöyly

Levättyään muutaman päivän kolmikko oli ehtinyt palautua pahimmasta lamaannuksestaan. Heitä oli huijattu oikein kunnolla, mutta kenties Minas Tirithissä oli vielä johtolankoja. Jonkunhan oli täytynyt tilata nuo lasiset palantirit? Kolmikkoa hämmensi vielä enemmän se, kuka oli voinut tietää, minkä näköisiä palantirit olivat. Sen vuoksi he olivat varmoja, että kaiken takana saattoi vain olla jokin voimakas maagi tai vastaava. Näkijämestari Tarquillan? Ja hänen avustajansa Elegar? Maagi Scalla tuntui epätodennäköiseltä, olihan hän yksi Sormuksen ritareista.

Joukkio päätti kuitenkin aloittaa lasinpuhaltajien pajoista. Siellä heitä odotti kuitenkin karmaisevia uutisia. Ryhmä rosvoja oli varastanut lasinpuhaltajien killan tilauskirjan ja jokin tuntematon oli murhannut joukon lasimestareita, oletettavasti ne, jotka olivat työskennelleet palantirien parissa. Salaperäinen vihollinen tuntui olevan askeleen edellä koko ajan. Sinnikäs kolmikko ei lannistunut, vaan sai selville, että paikka vartioinut vartija, Vardan, oli ollut paikalla varkauden tapahtuessa ja haavoittunut pahoin rosvojen käytyä hänen kimppuunsa.

Joukkio tapasi Vardanin viimein tämän asunnoltaan. He kertoi varkausyön tapahtumista katkerin sanankääntein. Epäonnistuminen oli kalvanut häntä siinä yöstä lähtien. Toisen silmänsä he oli menettänyt myös taistelussa näitä tuntemattomia huppupäitä vastaan ja sanoi tekevänsä kaikkensa, että tekijät saataisiin kiinni. Johtolankoja oli kuitenkin laihasti. Pajasta kuulemma varastettiin vain yksi arvokas lasista valmistettu koristehaukka. Lisäksi pajan lattialta löytyi vahakokkareita. Joukkio kävi vielä tarkistamassa pajan tilat, josta Galmar löysi vielä vahakokkereita lattialankkujen väliin pudonneena.

Mistä vaha oikein oli peräisin? Ainakaan lasinpuhaltajat eivät sitä olleet käyttäneet. Ehkä kynttilätekijät osaisivat kertoa jotain? Joukkio lähti tutkimaan asiaa ja kyselemään kynttiläntekijöiden killasta asiaa. Siellä ei osattu sanoa juuta eikä jaata. Vaha oli vahaa ja siinä se. Sitä toimitettiin ympäri kaupunkia. Galmar yritti antaa Korille vahan haisteltavaksi, mutta vahaa oli joka puolella. Mukaan lähtenyt Vardan ehdotti, että he kuitenkin tarkistaisivat joukolla vahavarastot ja muut tilat.

Kun alkoi jo vaikuttaa siltä, että koko homma oli täysin turhaa, Frûnia äkkäsi oudon kohdan eräästä varastohuoneen peräseinästä. Vain hetko ja etsijät olivat löytäneet salaoven toiseen varastoon. Astuttuaan sisään alkoi kuitenkin tapahtua. Suuri nostokoukku syöksyi hämärästä kohti joukkiota, joka ehti väistää viime hetkellä. Hyllyjen päältä olevista asemista alkoi sataa nuolia. Kiireesti joukkio ryntäsi eteenpäin ja siinä samassa kävi suuri joukko huppuun pukeutuneita rosvoja etsijöiden kimppuun. Edessä oleva kiehuva vahapatakin kaadettiin tulijoita kohti ja siinä samassa alkoi rujo ja epätoivoinen taistelu.

Roistot olivat taitavia taistelijoita ja joukkio joutui koville. Kor-parka sivallettiin kuoliaaksi yhdellä iskulla ja tämän isäntä Franar haavoittui pahasti, kun varjoista hyökännyt rosvo katkaisi tämän käden ranteen kohdalta. Galmariin satoi iskuja joka puolelta, mutta tämä ei antanut tuumaakaan periksi. Vardan taisteli myös yhtä päättäväisesti, Narîg heilutti tappavasti kirvestään ja Frûnia suorastaan tanssi tappavasti rosvoja vastaan väistäen iskut ja jakaen silkkaa kuolemaa. Roistoilla oli ollut kaksinkertainen ylivoima, mutta pian taistelun suunta muuttui. Frûnian ja Narîgin viimeistellessä hyökkääjät Galmar auttoi pitämään Franar-paran hengissä.

Viimein varaston verilöyly oli ohitse. Hyökkääjät olivat saaneet surmansa, mutta Kor oli myös kuollut ja Franar pahasti haavoittunut. Varmistettuaan Franarin tilan joukkio löysi rosvojen kätköistä kadonneen tilauskirjan. Siitä löytyi myös lasipalantirien tilaaja, mutta tietoina oli vain ”Trubaduuri – Esgaroth”. Tilaus oli tehty samoihin aikoihin, kun joukkio oli palannut Tharbadiin Annúminasista. Yhä merkillisempää.

”Trubaduuri? Sen täytyy olla Turibor!” Galmar huudahti heti, kun he pääsivät kunnolla puimaan asiaa. Franar lepäsi nyt Parannuksen tarhassa. Saattoiko tilaaja olla Turibor? Vai joku muu? Ancala? Pohjoisen samoojahan oli mukana Annúminasissa! Entä näkijämestari ja hänen avustajansa? Joukkio päätti selvittää Tarquillanin ja Elegarin taustoja tarkemmin. Näkijämestarin huhuttiin kuuluvan Minas Tirithissä vaikuttavaan maagien piiriin, mutta nämä olivat aina olleet tiukasti Gondorin puolella. Elegar oli oppinut ja peräisin hyvästä perheestä. Hän oli auttanut näkijämestaria jo vuosia.

Varmuuden vuoksi etsijät päättivät murtautua avustaja Elegarin taloon yön pimeydessä, mutta teko jäi yrityksen asteelle, kun he eivät saaneet tiirikoitua lukkoa auki. Muutkin suunnitelmat kuivuivat kasaan, sillä he eivät halunneet Elegarin tietävän epäilyistä.

Kuka tahansa saattoi olla syyllinen, eikä kolmikko luottanut kehenkään, paitsi kuningaspariin. Uusien löytöjen perusteella etsijät tapasivat kuninkaan ja kuningattaren salaisessa tapaamisessa. Joukkio oli yhä ymmällään, mitä johtolankaa heidän pitäisi lähteä etsimään. Aragorn ehdotti, että etsijät varmistaisivat vielä, ovatko valepalantirit lähteneet kohti Esgarothia. Karavaanikilta osaisi varmasti auttaa asiassa. Trubaduuri palautti Aragornin mieleen myös erään erikoisen tarinan ajalta ennen Sormuksen sotaa. Pelargirissä vaikutti kuulemma vuosia sitten mestarivaras, jota kutsuttiin Trubaduuriksi. Tämä jätti aina visiittinsä jälkeen käyntikortin murtopaikalle, jossa oli soittoniekan kuva. Mutta jonkun oli täytynyt vastaanottaa valepalantirit. Oliko tämä tapahtunut Esgarothissa?

Velhon malja

Sankarit palasivat rämekylän retkeltään ja pian Suhbassan palkkasotureiden keskuudessa kiirikin tarina, että tietyt palkkasoturit olivat päihittäneet vaarallisen hirviöhämähäkin. Palkkasotureiden ohjaajat ottivatkin pian yhteyttä seikkailijoihin ja kertoivat, että heitä odotettiin velhon palatsissa. Moni katsoikin kateellisena, kun he suuntasivat kaupungin ylemmille tasoille valmiina ottamaan vastaan kultaisen manttelinsa.

Viskaali Krinik otti tulokkaat vastaan palatsin portilla ja ohjasi heidät vastaanottosaliin, jossa oli muitakin uusia tulokkaita. Krinik puhui suuresta palkkiosta, joka oli koituva kultaisten vartijoiden osaksi ja puheen lopuksi jokaisen oli määrä juoda viiniä kultaisesta maljasta. Rhuarch oli vain juovinaan aavistaen pahaa, mutta muut siemaisivat. Hitaasti kultaisen manttelin saaneet vartijat alkoivat muuttua. Tyhjä katse ilmestyi kaikkien silmiin ja Rhuarch päätti pelata mukana. Sattumalta Reca oli myös välttänyt pelottavan kohtalon rautaisen pötsinsä ansiosta. Kun kypärät laskettiin päähän, Krinik alkoi komentaa heitä eri puolille palatsia. Seikkailijat ohjattiin kohti kellaria.

Tyrmissä velloi kuvottava löyhkä. Jo ensimmäisessä huoneessa Krinik kertoi, että päätehtävä oli syöttää ”toukkaa”. Raaka liha oli sen mieleen. Mikä ihme tämä toukka oli, sitä ei Krinik selittänyt. Muuten vartioitiin käytäviä, etteivät vangit päässeet livistämään. Rhuarch ja Reca teeskentelivät olevansa yhtä aivottomia kuin juoman uhrit ja seurasivat näitä vartiopaikalle suureen huoneeseen, jonka seinillä oli sellien ovia. Kun seikkailijat olivat vihdoin keskenään, Rhuarch ja Reca yrittivät huudella toisia hereille. Nämä eivät liikahtaneetkaan.

Kun puhe ei tuottanut tulosta, Rhuarch ja Reca päättivät kokeilla voimatoimia. Mätäjuuri oli tunnettu vastamyrkky, mutta tahdottomiksi nukeiksi muuttuneet seikkalijatoverit eivät sulattaneet pakkotoimia, vaan karkasivat kaksikon kimppuun. Syntyneessä nujakassa jaettiin vammoja, mutta siitä huolimatta Rhuarchin ja Recan suunnitelma toimi ja he saivat ajettua myrkyn pois toisista. Toiset ihmettelivät hetken, missä ihmeessä he oikein olivat, kunnes toiset saivat selitettyä tilanteen.

Tilanne oli sikäli hankala, että viereisessä kammiossa odotti ruokaansa jokin ”toukka”. Lisäksi he vahtivat sellejä, joissa näytti viruvan kirjava joukko velhon vankeja. Siinä samassa kuului, kuinka joku lähestyi selliosastoa ja seikkailijat palasivat kiireesti vartioimaan. Kun peikko asteli suuren lihakirveen kanssa kammioon, valkeni kaikille, ettei palatsin asiat olleet ihan kohdallaan. Hoideltuaan peikon napakan nopeasti joukkio tutki muut käytävät, jonka päädyssä oli luultavasti pakotie johonkin ulkoilmaan – ainakin vedosta päätellen. Seikkailijat päättivätkin vapauttaa vangit ja laittaa heidät karkaamaan luolien kautta samaan aikaan kuin he itse soluttautuisivat palatsiin yleisen sekasorron aikana.

Suunnitelma näytti toimivan. Vartijoiksi tekeytyneenä seikkailijat pääsivät Maresh al Bashan makuukamareihin asti ja piiloutuvat väijytystä varten. Kun velho viimein palasi tarkastuskäynniltään vartijoidensa kanssa, seikkailijat ampaisivat tämän kimppuun. Syntyneessä taistelussa velho ehti lumota Keran, joka kääntyi asetovereitaan vastaan. Lopulta velho sai surmansa ja samaten yksi velhon henkivartijoista. Hämmentynyt eloonjäänyt vartija alkoi ihmetellä, missä hän oikein oli. Kävi ilmi, että hän oli yksi Mashaban kadonneista Seikkailijoiden killan jäsenistä. Toinen heistä makasi valitettavasti jo kuolleena velhon huoneiston lattialla.

Salaovea hyödyntäen seikkailijat päättivät lähteä vähin äänin palatsista. Heidän olisi vielä raportoitava tapahtumat Maresh al Bashan veljelle ja toivottava, että kyseinen neuvottelu sujuisi hyvin.

 

 

Joen juoksuun

Joukkio oli selvinnyt oudosta kahakasta örkkien, rosvojen ja junkkareiden kanssa, mutta nyt he olivat jääneet jumiin luolan romahdettua. Saatuaan valoa he huomasivat ahtaan tunnelin, joka näytti johtavan syvemmälle maan alle. Uskaltaen hetkeksi jättää palantirit, ryhmä suuntasi syvemmälle maan alle. Edestä kuului veden kohinaa. Maanalainen virta kulki tunnelissa kohti jokea, mutta sitä vartioitiin. Kaksi palkkasoturia istui noppapelin ääressä täysin omissa maailmoissaan. Vain hetkeä myöhemmin he olivat siirtyneet kokonaan pois tästä maailmasta.

Löydyttyään luolasta veneen joukkio päätti raahata palantirit mukaansa ja yrittää kohti Anduinia. Suunnitelma onnistuikin hyvin ja he pelmahtivat hetkeä myöhemmin yötaivaan alle. Joella oli hiljaista, mutta Frûnia äkkäsi etäisiä valoja joen länsirannalta. Ehkä olisi parasta tutkia, mitä ne olivat? Joukkio piilotti veneen ja palantirit itärannalle ja lähti joen toiselle puolen selvittämään valojen alkuperää.

Vain hetkiä myöhemmin metsässä rämmittyään kuului edestä rohirricin kielellä varoitushuuto. Frûnia, Galmar ja Narîg olivat osuneet suoraan junkkareiden leiriin. Syntyi ärhäkkä taistelu, jonka johtohahmona hääri sulkakypäräinen jousiampuja. Tämä näytti käyttelevän tehokkaasti Frûnian aikoinaan omistamaa lumottua jousta, ja Galmar-parka sai enemmän kuin tarpeeksi osumia kahakassa, jossa kolmikko oli alakynnessä.

Mutta junkkarit olivat väsyneitä, taistelujen uuvuttamia, ja kolmikon karaistunut päättäväisyys ajoi junkkarit pakosalle. Frûnian haavoitettua pahasti siipikypäräistä miestä junkkareiden taistelutahto oli lopullisesti murrettu ja eloonjääneet anoivat armoa. Frûnia oli jo varma, että siipikypäräinen mies oli Folric, palkkasotureiden johtaja, mutta kypärän alta paljastui joku täysin tuntematon junkkari. Otettuaan jousensa takaisin Frûnia ja muut jättivät junkkarit rauhaan ja kehottivat näitä juoksemaan takaisin kotiinsa.

Oli aika palata itärannalle palantirien luokse. Mutta siellä näkyi jo liikettä! Kaikeksi onneksi hiippailijat olivat Franar, Kor ja rohanilaiset soturit, jotka olivat etsimässä merkkejä kadonneesta kolmikosta. Frûnia, Narîg ja Galmar olivat iloisia nähdessään Franarin hyvissä voimissa. Rohanilaiset tosin manasivat muutaman toverinsa kuolemaa. Galmar valoi heihin luottamusta ja ylisti taisteluun osallistuneita. Gondor ei koskaan unohtaisi!

Seuraavaksi joukkion täytyi päättää, miten he saisivat kuljettua palantirit Minas Tirithiin. Neuvottelun jälkeen valittiin vesireitti, sillä palantirien – erityisesti suurimman – raahaaminen maateitse olisi uuvuttavaa hommaa. Niin he kävivät matkaan hyvästellen rohanilaiset, ja Franar ryhtyi jälleen kerran auttamaan joukkiota joenlaskussa.

Pitkät päivät seurasivat toisiaan. Suuri Anduin virtasi hitaasti kohti etelää. Frûnia tuntui hetki hetkeltä yhä väsyneemmältä, mitä enemmän aikaa kului. Hänen jalkansa eivät oikein tuntuneet aina kantavan, mutta päättäväisesti samooja kieltäytyi valittamasta sen enempiä. Kun viimein saavuttiin Sarn Gebirin koskille ja venettä jouduttiin tosissaan raahaamaan pitkin rantaa, Frûnia näytti olevan jaksamisensa äärirajoilla. Ne jotka näkivät hänen säärensä, näkivät kuolonkalpeita läikkiä iholla, joihin Gondring-käärmeen henkäys oli osunut. Edelleen Frûnia kieltäytyi avusta. Oli päästävä Minas Tirithiin.

Tuskalla ja vaivalla joukkio sai veneen raahattua koskien ohitse ja matka saattoi taas jatkua.

”J-jättiläisiä!” Franar huudahti.

Muut säikähtivät, mutta mykistyivät sitten. Argonathin suuret patsaat seisoivat joen molemmin puolin, Gondorin valtakunnan muinaisella rajalla. Kunnioittavan hiljaisuuden vallassa joukkio lipui veneellään kanjoniin patsaiden välistä ja sieltä Nen Hithoelin järvelle. He rantautuivat länsirannalle, sattumalta samaan kohtaan, johon Sormuksen saattue oli vuosia sitten rantautunut. Galmar jopa löysi hiekasta Wilfricin vanhan piipun, joka oli pudonnut siihen.

”Täällä on kuulemma reitti viedä vene alas”, Frûnia tuumi hiljaisena. Hänen jalkojaan viilsi ja särki yhä enemmän.

Joukkio lähti yhdessä tuumin tiedustelemaan maastoa. Amon Henin kukkulalla Narîg istahti myös suureen muinaiseen kivituoliin, mutta kokemusta jätti hänet hieman pelokkaaksi. Aivan kuin katse olisi kaatunut jonnekin kaukaisuuteen. Mutta kukkulalta he myös äkkäsivät vanhan reitin, jota myöten veneitä pystyttiin viemään alas joelle, suuren Raurosin putouksen raivon kantamattomiin.

Alkoi piinaavin osio. Veneen hilaaminen reittiä pitkin kysyi voimia ja jaksamista, ja jokainen heistä oli enemmän tai vähemmän toipilas junkkareiden kanssa käydyn taistelun jälkeen. Päivät seurasivat toisiaan, kivut olivat alati läsnä, mutta periksi he eivät antaneet. Heillä oli velvollisuus saada näkykivet takaisin Minas Tirithiin. Frûnia kärsi yhä suuremmista kivuista, jotka alkoivat jo nakertaa järjenjuoksua. Ja silti hän vain päättäväisesti rehki muiden kanssa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vene oli viimein saatu alas kukkulan kylkeä. Anduin odotti ja tuntui vapauttavalta antaa virran taas viedä. Päivien kuluessa he lähestyivät hitaasti Entinojan suistoa, suurta rämealuetta. Sen usvista joukkio yhytti viimein eräänä päivänä rohanilaisen kauppalan, jossa päätettiin kulkea loppumatka vankkurikyydillä. Kun rahaa vankkureihin, saati hevoseenkaan ei oikein ollut, päätettiin pestautua karavaanin mukaan, joka lähti muutamaa päivää myöhemmin kohti Minas Tirithiä.

Kun valkoinen kaupunki viimein siinsi kaukana heidän edessään, eivät he voineet uskoa koko vaikean matkan olevan takana. Oli kulunut kahdeksan kuukautta siitä, kun he olivat lähteneet matkalleen kohti pohjoista. He olivat kärsineet, haavoittuneet, vajonneet epätoivonkiin jäätikön reunalla, mutta nyt he olivat palaamassa kotiin voitokkaina! Jo suuren portin luona Galmar yhytti vartioston ja kertoi, että heidän oli matkattava tärkein lastin kanssa kuninkaan luokse.

Valkoisessa tornissa kokoontuivat nyt kansleri Halbarad, näkijämestari Tarquillan, hänen avustajansa Elegar sekä itse kuningatar Eilien, joka saapui paikalle viimeisenä. Ilmassa oli selvästi iloa ja juhlan tuntua, mutta näkijämestari halusi vielä varmistua, että kaikki oli kunnossa. Hän kosketti ensin pienempää palantiria ja sitten suurempaa. Sokeat silmät tähysivät jonnekin kaukaisuuteen ja kulmat kurtistuivat.

”Nämä eivät ole palantireja. Nämä ovat vain lasia”, Tarquillan sanoi.

Huoneeseen syntyi painostava hiljaisuus, jonka kansleri Halbarad viimein rikkoi: ”Mitä tarkoitatte näkijämestari? Missä palantirit sitten ovat?”

Narîg, Galmar ja Frûnia olivat tyrmistyneitä. Matkan vaikeudet, raadanta, verenvuodatus… kaikki oli ollut turhaa. Narîg ei saanut sanaa suustaan. Galmar painoi päänsä ja mutisi jotakin hämmentyneenä. Frûnia katsahti kuningatarta ja lysähti saman tien tajuttomana marmorilattialle. Jalat, jotka olivat vielä jaksaneet kantaa hänet tänne asti, pettivät nyt viimein. He olivat epäonnistuneet. Heitä oli huijattu. Jossain Folricin täytyi nauraa mustaan partaansa.

Kuningatar saattoi Frûnian Parannuksen tarhaan, mutta Narîg ja Galmar joutuivat pitkään ristikuulusteluun, ennen kuin kansleri ja muut uskoivat, ettei heillä ollut osaa eikä arpaa viimeisimmän käänteen kanssa. Heitä oli huijattu ovelasti ja nyt tuntematon vihollinen oli saanut voimalliset näkykivet itselleen.

Frûnia heräsi vasta seuraavana päivänä Parannuksen tarhasta, johon itse kuningas oli saapunut häntä hoitamaan. Sängyssä makasi rikkinäinen ja epäonnistumisen luhistama samooja, jota vierailemaan tulleet Galmar ja Narîg yrittivät parhaansa mukaan piristää. Kun Aldan, Frûnian poikaystävä saapui myös kukkien kanssa, ei Frûnia oikein kyennet edes kohtaamaan tätä, vaan piiloutui peiton alle.

Sillä välin Valkoisessa tornissa oli käyty neuvonpitoa ja kolmikko haluttiin keskustelemaan tulevasta, jahka nämä olisivat ensin levänneet. Olihan heillä kaikilla kuitenkin vammoja, jotka vaativat hoitoa. Palantirien näköisiä lasiesineitä ei syntynyt missä tahansa ja Minas Tirithissä oli maankuulut lasinpuhaltajat. Ehkä sieltä olisi hyvä etsiä johtolankoja?

Ajojahti

Matkalaisten yö Larach Duhnnannin lähistön metsikössä oli levoton ja täynnä outoja unia. Petturi-Dartan ilkkui niissä suvereenisti ja pilkkasi etsijöitä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Oliko palantiriin kajoaminen tehnyt Frûniasta ja Narîgista yliherkän unimaailman tulvalle? Ainakin Frûnia oli herätessään sitä mieltä, että heidän mukanaan matkaava bardi, Turibor, saattaisi olla yhtä katala petturi kuin kuka tahansa muukin. Itseasiassa varakomentaja Ciliksen täytyi myös olla petturi. Kehenkään ei voinut luottaa!

Vainoharha ryöstäytyi nopeasti valloilleen heti aamuherätyksen jälkeen, kun Frûnia, Galmar ja Narîg alkoivat pohtia, olisiko sittenkin parempi varoittaa Minas Tirithiä uhkaavasta uudesta vaarasta. Kenen käsissä palantirit nyt sitten olivatkaan, he osaisivat takuulla tehdä tuhoa. Se katala Dartankin oli rosvojen kanssa samassa veneessä.

Turibor ihmetteli joukkion mielenliikkeitä. Heidänhän piti mennä Junkkareiden saliin ottamaan asiasta selvää. Turibor pohdinta päätyi oitis Frûnian vainoharhaisen suurennuslasin alle ja alkoikin armoton grillaaminen, jonka myötä Turiboria oltiin jo pakottamassa Minas Tirithiin, ettei tämä vain päässyt varoittamaan Junkkareiden salin väkeä. Turibor itse vakuutti, ettei ollut mikään petturi, vaan uskollinen Gondorin alamainen.

Viimein Galmar päätti, että nyt luotetaan Turiboriin ja selvitetään asia Junkkareiden salissa ensin. Turibor tunsi paikan, joten hän voisi toimia vakoojana ja selvitellä asioita. Turibor innostui kovin näin jännittävästä roolista ja mutisten Frûnia ja Narigkin suostuivat tuumaan.

Päivien matkan jälkeen joukkio ylitti Rautkymin kahlaamon ja saapui Rohaniin. Hetkeäkään viivyttelemättä he kiiruhtivat Syvänteen solaan, mutta etsivät itselleen hyvän piilopaikan ennen Junkkareiden salia. Nyt Turibor lähetettiin vakoilemaan ja muut jäivät odottamaan uutisia kärsimättömänä.

Aikaa kului. Frûnia ehdotti vainoharhaisen höyryisenä, että olisi parempi järjestää väijytys siltä varalta, että Turibor toisi koko joukon murhamiehiä Junkkareiden salista. Galmar suostui vastahakoisesti tuumaan ja illan hiljalleen hämärtyessä koko joukkio odotti jo täysin hermostuneena Turiborin paluuta.

Vihdoin miekkosen laulelut kuuluivat tieltä. Hän saapui yksin, mutta näytti unohtuneen kokonaan missä leiri on, sillä hän harhaili huhuillen ympäriinsä. Joukkio otti Turiborin vastaan ja tämä kertoi, että Marodwyn, kiltamestarin puoliso, osaisi kertoa enemmän mm. Folricista, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kuin salassa. Niinpä hänen oli määrä tavata Turibor pimeän aikaan Junkkareiden salin puutarhassa, jonne Dartaninkin oli aikoinaan mukamas haudattu.

Lyhyen neuvottelun jälkeen joukkio päätti seurata Turiborin kannoilla yölliseen tapaamiseen. Marodwyn saapui kuin saapuikin sinne salamyhkäisesti ja kertoi, että Folric ja kiltamestari Mardsun olivat ottaneen yli 20 junkkaria ja lähteneet kuljettamaan jotakin raskasta lähetystä Woldiin yli 5 päivää sitten. Marodwyn toivoi myös, että joku tekisi lopun Mardsunin toimista. Suurin osa junkkareista ei ollut mitään muuta kuin näyttelijöitä, jonglöörejä ja muusikoita. Mardsunin laittomuudet olivat häpeätahra! Marodwyn toimitti myös kartantapaisen, jonka Folric oli luonnostellut. Siitä ilmeni, minne kuljetusta oltiin toimittamassa.

Joukkiolla oli nyt selvä suunta jatkaa matkaa. Turiborin toimintaa kiiteltiin kovasti ja tällä oli syytä olla rinta rottingilla, vaikka hän ei ihan käsittänyt, mistä oli kysymys. Hän kuitenkin pyysi saavansa jäädä Junkkareiden saliin hetkeksi aikaa ja aikoi sitten palata pian Tharbadiin. Siinä oli kuulemma jo tarpeeksi seikkailua hänelle.

Turiborin jäätyä Syvänteen solaan joukkio lepäsi yön yli ja lähti sitten kiireesti kohti länttä ja Edorasia. Tarkoituksena oli pyytää apua Rohanin ratsastajilta, olivathan he kuninkaan ja kuningattaren ystäviä. Saavuttuaan Edorasin porteille sisäänpääsy ei ollutkaan niin vain taattu. Heillä oli kuitenkin yllään varsin sekalainen määrä varusteita ja mukana kummallinen kaukaisen pohjoisen muukalainen. Kuninkaan kirje oli kadonnut rosvojen matkaan.

Kaikeksi onneksi Scalla Brandintytär, yksi Sormuksen ritareista, ja kuningatar Eowynin neuvonantaja oli portin lähettyvillä. Hän oli opettanut kuningattaren kaartia Minas Tirithissä ja maagi tunnisti ryvetetyn näköisen Frûnian. Varsin pian joukkio löysi itsensä jo kuningatar Eowynin edestä puhumassa matkastaan ja esittämässä avunpyyntöä. Kuningatar Eowyn käskikin varustaa joukkio kunnolla sekä antoi heidän mukaansa 20 vahvuisen ratsujoukon. Nyt ajojahti saattoi toden teolla alkaa.

Kiireesti he laukkasivat halki Rohanin ruohotasankojen, kauas Woldin maan rajoille saakka. Ja matkalla he kuulivat karavaanista, puhuttivat silminnäkijöitä ja etsivät merkkejä. Saavuttuaan Rohanin läntiselle rajalle Andúin-joen kahlaamolle osa ratsumiehistä jäi vahvistamaan rajalinnoitusta ja vartioimaan paluutietä. Kymmenen rohanilaista seurasi joukkiota ylös joen itärantaa kohti tuntematonta päämäärää.

“Suuri joukko, suuret jäljet”, Franar mutisi, kun he olivat kulkeneet muutaman päivän joen itärannan lähistöllä kohti pohjoista. Jälkiä ei ollut vaikea seurata ja vihdoin he saapuivat metsäisen kukkulan luokse, jonka laella häämötti raunioita. Tämän täytyi olla oikea paikka.

Ajatus vahvistui nopeasti, sillä Frûnia äkkäsi junkkarijoukon olevan piilosilla kukkulan rinteessä. He selvästi odottivat jotakin ylempää, eivät alhaalta, ja Galmar kuiskutti, että nyt olisi yllätysrynnäkön aika. Juuri kun hän oli ennättänyt sanoa ehdotuksensa, saapui rantaan jo junkkareiden lisäjoukkoja, itse Mardsun tutunoloisen hilparin kanssa. Se oli Galmarin lumottu ukkos-hilpari. Hänen seurassaan oli koirakypäräinen mies.

“Tuo on mun kypärä!” Narîg murisi.

Joukkio odotti vielä hetken ja lähti sitten hyökkäykseen. Junkkarit yllättyivät toden teolla, mutta aikoivat heti pistää kampoihin. Koirakypärä kohotti kirveen korkealle ilmaan ja kiljui: “Akaros! Kuolema pettureille!”

“Se on Dartan!” Galmar mylvi, ja viimeistään tämä terästi kaikki. Nyt oli kalavelkojen maksun aika!

Niin käytiin verinen taistelu kukkulan kupeessa. Galmar hyökkäsi Mardsunin kimppuun, Narîg kohtasi Dartanin ja Frûnia ampui tappavan tarkasti jousellaan. Junkkarit kenties yllätettiin, mutta he taistelivat vimmaisesti. Tämän sai kokea Galmar, sillä Mardsun oli vanha kettu ja taitava hilparin käsittelijä. Mahtavalla iskulla hän tuhosi Galmarin toisen silmän ja vaivoin gondorilainen kykeni jatkamaan taistelua. Vain palava raivo piti hänet tolkuissaan.

Dartan osoittautui myös hankalaksi vastustajaksi Narîgille, mutta kostoa janoava varjaagi tappeli vähintään 10 ihmisen edestä sekopäisellä raivolla. Dartan joutui vähältä alakynteen aiheutettuaan Narîgille ensin lukuisia pienempiä haavoja, ja viimein tarkka isku katkaisi koko käden Dartanin ruumiista. Vieläkin sekopäinen gondorilainen yritti päälle, mutta lyyhistyi sitten kasaan taistelukentälle.

Frûnia kyllästyi ampumaan ja liittyi taisteluun Gondring-käärmeeltä saatu miekka kädessään. Franar taisteli Kor rinnallaan ja lopulta junkkareiden oli pakko yrittää paeta joelle Mardsunin johdolla. Galmar ei sietänyt junkkareiden päällikön pakoa, vaan otti jousen esille ja ampui tämän juuri, kun Mardsun nousi veneeseen. Siihen kuoli Junkkareiden kiltamestari, nuoli selässään ja putosi ukkos-hilparin kanssa Andúin-jokeen.

Narîg otti itselleen verisen koirakypäränsä ja joukkio sitoi haavansa parhaansa mukaan. Ei ollut aikaa jäädä kuppaamaan. Heidän täytyi löytää palantirit. Mutta samassa rujo torventöräys kajahti ylhäätltä kalliolta. Mitä siellä nyt tapahtui? Narîg, Frûnia ja Galmar kiiruhtivat kukkulan laelle, jossa käytiin taistelua outojen palkkasotureiden, junkkareiden ja örkkien kesken.

Haluamatta työntää lusikkaansa liian suureen soppaan joukkio odotti hyvää tilaisuutta ja katseli löytyisikö palantirejä mistään. Sitten he erottivat luolan, jota palkkasoturipäällikkö näytti vartioivan. Ja luolan perällä häämöttivät kirstut. Salamyhkäisesti ryhmä liikkui luolaan, kunnes kirstujen vartijat huomasivat hyökkääjät. Haavoittuneinakin Galmar, Frûnia ja Narîg olivat tappavan vaarallisia, sillä he eivät antaneet mitään mahdollisuuksia palkkasotureille. Jokainen näistä kuoli yhden iskun kautta, mutta pettymykseksi kukaan näistä ei ollut salaperäinen Folric. Missä se kurja kanalja oli?

Narîg viimeisenä hoitelema palkkasoturi paiskautui luolan suuaukon seinämää vasten ja siinä samassa koko sisääntuloaukko sortui kasaan. Kallion päälle olleet junkkarit kiljuivat ja putosivat ruhjoutuvaan kuolemaan. Kolmikko pelastui luolan sisälle ja ikuisuudelta tuntuvat hetken jälkeen he saivat viimein valoa luolan pimentoon. Ainakaan he eivät olleet umpikujassa, sillä kapea käytävä lähti viettämään jonnekin maan uumeniin. Mutta ensin he tarkistivat arkkujen sisällön ja riemu oli suuri, sillä palantirit löytyivät jälleen! He olivat olleet voittoisia, mutta nyt oli vielä päästävä pois luolasta!

Pitkä matka etelään

Vuolas joki vaahtoaa ja tyrskyää, kun lauttanne lähtee varovasti matkaan. Luonto on vasta hiljaa heräilemässä kevään ensi merkkeihin, mutta teille kevät tuntuu todelliselta Forochelin hyisten viimojen jälkeen.

Kénwë ja Franar osoittautuvat taitaviksi jokilauttureiksi, joiden johdolla matkanteko alkaa sujua. Vähän väliä he komentavat teidät tarttumaan sauvoihin, sillä veden virtaukset vievät teidät toisinaan herkästi päin rantatörmää. Tulee myös hetkiä, jolloin lautta on pakkko kantaa vaarallisten koskien vieritse.

Iltaisin pysähtyessänne olettekin usein aivan uuvuksissa ja leppoinen laskettelu lautalla alas virtaa haihtuu mielestänne. Työteliäät päivät seuraavat toinen toistaan ja joki levenee, kunnes se yhdistyy suureen jokeen. Aurinko alkaa lämmittää yhä enemmän ja rantatörmillä voitte nähdä pajunkissojen jo puskevan esiin.

Matka muuttuu helpommaksi ja etenette hyvää vauhtia. Sää tuntuu vain suosivan teitä joka päivä ja vihdoin eräänä iltana näette valojen tuikkivan kauempana etelässä.

”Nuo ovat Caras Celairnenin valot tai Carraksen, kuten jokilaiset sitä kutsuvat. He kulkevat joella, metsästävät ja käuvät joskus kauppaa lossothin kanssa. Heille mahtaa olla yllätys, kun saavumme vierailulle. Harvoinpa kukaan lossadan täällä asti käy. Samoojat vierailevat silloin tällöin, enkä itsekään ole täysi muukalainen. Täällä meidän on odotettava lupaa matkata Konnun halki.”

Sankareiden onneksi Caras Celairnenin päällikkö Cethwin otti heidät hyvin vastaan ja tarjosi näille niin hyvät oltavat kuin vain oli mahdollista. Vietettyään viikkoja kivuliaalla vaelluksella jo pelkkä kuuma kylpy sai heidän päänsä pyörälle. Kénwë poistui seurueesta pian hoitamaan asioita, joten ryhmä jäi odottamaan matkan jatkoa. He puhuivat paljon Cethwinin kanssa, joka uteli pohjoisen asioista, niin että Franar oli pyörtyä. Caras Celairnenista seurue hankki myös hieman parempia aseita ja haarniskoita, joiden he ajattelivat tulevan tarpeeseen.

Kénwë palasi pian matkaltaan ja kertoi, että seurue voisi kulkea Konnun halki, mutta sen täytyi tapahtua salassa ja yöaikaan. Itse pormestari oli kuitenkin luvannut majoittaa seurueen yhdeksi päiväksi, joten aivan salakähmäisesti ei seurueen tarvinnut kulkea. Tämä pormestari ei ollut kukaan muu, kuin Samvais Gamgi, Sormuksen ritari, jonka kotona Repunpäässä seurue vietti yhden päivän. Vaikka Repunpää olikin melkoisen suuri, riitti siellä kuitenkin hulinaa Samin ja Ruusan lapsien tottuessa nopeasti outoihin vieraisiin.

Jätettyään Repunpään taakseen Kénwë johdatti seurueen salaisia haltiapolkuja pitkin Rankkivuon sillalle, jossa hän toivotti matkaajille kaikkea hyvää. Hän varoitti myös heitä lähtemästä mistään hinnasta Vanhaan metsään. Seikkailut eivät tosiaan olleet seureen mielessä päällimmäisenä, vaan he kiiruhtivat parhaansa mukaan Briihin. Siellä heidät otettiin hyvin vastaan Pomppivassa ponissa ja herra Voivaltti järjesti ryhmälle hevoset etelää varten. Seurue sai myös kuulla, että Wilfric Vahveroinen oli nähty taas Briissä ja hän matkusti jossakin päin pohjoista tällä hetkellä.

Joukkio päätti kuitenkin jatkaa mitä kiireemmin kohti Tharbadia ja lähtivät jo heti seuraavana päivänä. He ratsastivat kuin myrskytuuli Tharbadiin, jonka he saavuttivat päivien matkustamisen jälkeen. Franar hidasti heitä jonkin verran, sillä hän ei ollut aikaisemmin ratsastanut päivääkään. Vihdoin eräänä iltana joukkio saapui uupuneina perille.

Matkalla palatsiin ryhmä kuuli tuttua hoilausta lähikapakasta. ”Ukkonen, Ukkos-Galmar! Ukkonen!” lauloi Turibor, joka oli syksyllä jäänyt tutustumaan Junkkareiden taloon, kun muu joukkio jatkoi Tharbadiin. Turibor oli luvannut matkata Tharbadiin ja täällä hän näköjään nyt oli. Ukkos-Galmar-laulu soi osakseen iloista suitsutusta ja joukkio aikoi palata jututtamaan miestä heti, kunhan he olivat vierailleet palatsissa.

Varakomentaja Cilis otti joukon vastaan yötamineissaan ja halusi oitis kuulla, mitä retkellä oli oikein tapahtunut. Hän oli silminnähden järkyttynyt kuullessaan kaikkien alaistensa kadonneen rosvojoukon vangitsemina samoojia myöten. Joukkio kertoi, että ainoa johtolanka oli Junkkareiden talo Rohanissa, sillä laivanpolttosuunnitelmat oli rustattu Junkkareiden talon mainoslehtisen taakse. Turibor saattaisi tietää jotain talon väestä. Cilis komensikin hakemaan Turiborin palatsiin ja alkoi kirjoittaa jo kiireistä kirjettä kuninkaalle. Ja samalla Cilis muisti, että Frûnia oli saanut postia. Frûnia luki kirjeen nopeasti ja mutisi sen olevan kotiväeltä.

Turibor yllättyi melkoisesti nähdessään joukkion uudelleen ja hehkutti miten lämmin vastaanotto Tharbadissa oli ollut. Vielä enemmän hän yllättyi, kun häntä vietiin jo palatsiin kuulusteltavaksi. Valitettavasti Turibor ei osannut sanoa mitään erikoista Junkkareiden talosta muuta kuin miten eteviä soittoniekkoja, näyttelijöitä ja taiteilijoita sieltä löytyi. Hän ei itse ollut nähnyt mitään outoa, joskin nimiä luetellessaan hän kertoi nähneensä Dartanin. Eivätkös joukkion jäsenet olleet jotain faneja?

”Vai Dartan?” Galmar murisi. Se ovela kettu oli sittenkin elossa. Ja jos petturi Dartan oli elossa, hän oli taatusti mukana juonessa oudon rosvojoukon kanssa.

”Sä lähdet huomenna meidän mukaan, Turibor”, Frûnia sanoi painavasti.

”Häh? Minne?”

”Junkkareiden taloon”, Narîg huomautti, eikä Turibor uskaltanut väittää vastaan.

”Saat tästä kuule hyvän tarinan vielä”, Galmar sanoi, ja bardin ilme kirkastui.

Joukkio jatkoi kohti etelää niin nopeasti kuin mahdollista. Päivien päästä he saapuivat Larach Duhnnanin mustainmaalaisen pikkukaupunkiin, jossa oli tarkoitus yöpyä ja hoitaa hevoset. Yhdessä tuumin joukkio suuntasi Katkenneen keihään majataloon, jossa olikin jo hyvä jono muita asiakkaita yöpaikka maksamassa.

”Ei jumankauta”, Narîg ehti sanoa ja osoitti sitten koreasti pukeutunutta naista, joka maksoi juuri tiskille.

Muut kääntyivät katsomaan. Se oli Chaira.

”Tieltä”, Galmar tivasi, kun he lähtivät rymyämään jonon ohi. Joku romuluinen kauppiaan vartija astui Galmarin eteen, mutta tämä taivutti korston samantien lattialle. Muut katsoivat parhaaksi katsella, mitä kiinnostavia yksityiskohtia seinissä oli.

Chaira kalpeni nähdessään vihaiset vanhat tuttavat. Mutta pakopaikkaa ei ollut, ja joukkio raahasi Chairan pihalle kuulusteltavaksi.

”Alahan selittää!” Galmar kivahti vihaisena. Frûnia asetti miekan terän naisen kurkulle.

”Hei, sori- sori siitä- Te ootte elossa- Sehän on hyvä-” Chaira soperteli.

”Missä Tomar ja Jaila on?”

”Missä palantirit on?”

”Missä laiva ja miehistö on?”

Kysymyksiä satoi joka suunnalta ja Chaira katseli vauhkona ympärilleen.

”Miehistö- varmaankin kuollut. F-folric sitoi ja heitti heidät yli laidan Rast Vornin kohdalla”, Chaira kertoi.

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.

”Heitti yli? Murhasi?” Galmar kivahti.

”Entä Tomar ja Jaila?” Frûnia parahti. Hänen ystävänsä…

”E-en tiedä. Sain löysättyä heidän siteitään, ennen kuin heidät-”

”Olitpa sinä sankari!” Frûnia murahti ja tuikkasi miekan kärjen kiinni kurkkuun.

”En- En voinut muuta! Se niiden johtaja oli sekopää. Folric! Tein minkä voin!” Chaira sanoi hätäisesti.

”Jätit meidät kuolemaan sinne pohjoiseen! Teit tosiaan minkä voit!” Galmar sähähti.

”Mä- Se oli varma kuolema. Itekin oisitte-”

”Pää kiinni! Missä Tomar ja Jaila on? Missä se laiva on?” Frûnia kysyi silmät leiskuen.

”Mä en tiiä- Rannikolla- Tomar ja Jaila. Ehkä elossa”, Chaira ähkäisi.

”Ja laiva, missä laiva ja palantirit on?” Galmar kysyi.

”Etelässä. Se meni etelään. Mä jäin Rautkymin suulla pois”, Chaira vastasi.

”Junkkareiden taloon?” Narîg tähdensi, mutta Chaira pudisti päätään.

”En tiedä siitä mitään. Ne lähti etelään”, Chaira jatkoi.

”Sä oot kanssa yks sankari. Ne kuolleet on sun kontollasi!” Galmar sanoi käsi nyrkkiin puristuen.

”Mä oon pahoillani- okei? Hei- älkää tappako mua. Mä- mä lupaan etsiä Tomarin ja Jailan. Ok?” Chaira yritti.

”Etsiä ja etsiä”, Galmar murahti ja Narîg pudisti päätään. Gondorilainen nappasi samalla rahamassin Chairan vyöltä.

”Ainakaan nämä ei ole sun”, Galmar sanoi.

”Hitto vie. Etsitkö muka oikeasti? Meiän pitäisi etsiä Tomar ja Jaila!” Frûnia huudahti.

”Frûnia, meillä on tehtävä!” Galmar ja Narîg sanoivat.

Frûnia laski miekan pois Chairan kurkulta ja rojahti maahan tunteiden repiessä mieltä riekaleiksi.

”Juokse, Chaira. Etsi ja Tomar ja Jaila. Ja jos me vielä nähdään sut-” Frûnia aloitti.

”Sä oot kuollut”, Galmar lisäsi, ja joukkion päästi Chairan pakenemaan paikalta.

”Meinaakohan se etsiä niitä?” Frûnia kysyi, kun muut auttoivat hänet pystyyn. Franar ja Turibor vain ihmettelivät, mistä on kyse.

”Kuka tietää. Mutta tehtävä on tärkein. Meidän on löydettävä palantirit, Frûnia”, Galmar ja Narîg sanoivat.

Larach Duhnnan katsottiin turhan vaaralliseksi paikaksi yöpyä pienen näytöksen jälkeen ja joukkio oli pian taas tien päällä. Leiriydyttyään yöksi metsän siimekseen joukkio odotti tulevaa aamua ja matkaa Junkkareiden saliin. Löytyisikö sieltä vastauksia? Ja Folric, rosvojen johtaja, jolla oli kontollaan jo monta henkeä.

 

 

Purppura yö

Seikkailijat olivat nyt saaneet purppuramerkkinsä ja olivat täten astuneet Maresh-velhon palvelukseen. Melko nopeasti heidät komennettiin jahtaamaan lähistöllä kapinoivia riisinviljelijöitä, mutta seikkailijoilla ei ollut intressiä mukiloida viattomia. Sen tähden he koettivat parhaansa mukaan keksiä, miten velhon palatsiin saattaisi yöaikaan päästä.

Maresh-velhon palatsi sijaitsi Suhbassa-vuoren huipulla. Seikkailijat onnistuivat vielä pääsemään suhteellisen helposti 8. kerrokseen, jossa sijaitsi Suhbassan akatemia, mutta siellä tuli seinä vastaan mykkien vartijoiden muodossa. Näillä oli kultaiset olkamerkit, eivätkä he päästäneet purppuravartijoita ollenkaan ylimpiin kerroksiin.

Tämä oli vain lyhyt takaisku, sillä yöaikaan seikkailijat päättivät kiivetä sopivasti kohtaa kanjonin seinää pitkin palatsiin. Illan mittaan sopivan paikan olivat etsineet Rhuarch ja Kera, ja he olivat myös todistaneet, miten vartijat saattoivat höykyttää paikallisia. Nähtävästi suurinta hupia oli heittää epätoivotut tyypit alas jokeen. Nyt itsevarmat seikkailijat kiipesivät yön pimeydessä ja sujahtivat palatsin kapoisesta ikkunasta sisään.

Oli pimeää ja hiljaista. Palatsin varastokammiossa ei liikkunut ketään, mutta sitten jotakin kamalaa luikersi alas samaan kerrokseen, jossa seikkailijat juuri hiippailivat. Kaikki olivat nopeasti sitä mieltä, etteivät he halunneet ottaa selvää moisesta vartijasta ja pakenivat takaisin samaa reittiä kuin olivat tulleetkin.

Pahaksi onneksi seuraavana aamuna seikkailijoiden oli ilmoittauduttava riisinviljelijöiden mukilointiretkelle, joita johtivat kaksi palkkasoturia, Iprik ja Leso. He kertoivat yhtä ja toista kaupungista ja sen menosta sekä varoittelivat rosvoista, jotka napsivat ulkomaalaisia väijyksistä. Seikkailijat kyselivätkin, keitä keitä kultaiset vartijat oikein olivat, ja Iprik kertoi, että sinne vain ehdoton eliitti.

Matkalla seikkailijat näkivät rosvojen väijytyspaikan, mutta ansaa ei laukaista luultavasti siksi, että rosvot olivat Rhaanin komennossa. Yli puolen päivän matkan jälkeen palkkasotureiden lautta saapuikin rämekylään, jonka lähellä riisinviljelijöitä kuului ojentaa. Rosvojoukko pakeni sopivasti kylästä samaan aikaan, joten Iprik ja Leso päättivät ottaa vangiksi sopivan määrän kyläläisiä kostoksi ja usuttivat seikkailijat etsimään riisinviljelijöitä.

Vihaisten riisinviljelöiden sijaan seikkailijat löysivät karmean ja jättiläismäisen hirviöhämähäkin, joka oli jo ehtinyt ripustaa ruokaa roikkumaan viidakkopuun oksille. Syntyi armoton taistelu, jossa Reca ehti saada vakavat vammat, ennen kuin hirviö oli hoidettu. Pelastuneet kyläläiset autettiin takaisin kylään ja Rhuarch onnistui ylipuhumaan Iprikin ja Leson jättämänä kyläläiset rauhaan. Olivathan he sentään hoitaneet jo hämähäkinkin.

Paluumatkalla Iprik ja Leso mainitsivat, että hirviöhämähäkin listiminen oli jo suurempi uroteko ja sankarit varmasti palkittaisiin. Ehkäpä kultaisin tunnuksin?